Päivänä muutamana Pissismummo päästi itsensä kirmailemaan lapsuusmuistojen avarille niityille. Sinnehän pääsee koska vain tahtoo vain avaamalla tietyn portin, joka ei ole lukossa, mutta kiinni, aikuisarjessa ainakin. Voihan muistojen niityllä kuperkeikkailla yksinäänkin, mutta hauskempaa se on kasvinkumppanin kera. Siinä tarkoituksessa Mummo soitti kännykästään Isoveljensä apparaattiin. Käytiin likimain tämäntapainen keskustelu.

Pissismummo: Heissulivei veliseni. Mitenkä on vuosi lähtenyt käyntiin? Vetääkö vaihteet vai yskiikö moottori? Isoveli: Heippa. Mikäpäs tässä on lunta luutiessa ja pellon laitaa hiihdellessä. Entäs siun tykönäs?

–          No, rupesin aikani ratoksi muistelemaan entisiä sapuskoita, niitä mitä äitmuori laittoi, kun pieniä oltiin. Muita kun ei ole niitä enää muistelemassa, niin meinasin,  jotta siulle pirahutan. Miun mielestä meillä syötiin paljon laatikoita – niitä uuniruokia – miksköhän niitä muuten sanotaan laatikoiks? Porkkanalaatikkoo sai muullonki ku jouluna. Perunasta tehtiin semmosta, mihin tuli sipulia ja päälle läskilihaviipaleita. Se kun hautui uunissa meheväksi, oli se hyvää.  

–          Juu, oli se. Sillon kun ei nääs ollu jääkaappeja, kellarissa oli lihatiinu, mihin possu pilkottiin ja palat säilöttiin karkeeseen suolaan. Sieltäpä sai hakea tarvitessaan.  

–          Äitimuori pani lihapalan edellisiltana vesiliotukseen, niin liika suola saatiin pois. Läskilihasta tehtiin usein kastikettakin keitetyille perunoille. Makaroonilaatikon kun muori teki, niin siihen ei lihaa pantu ensinkään, munamaitoa päälle ja uuniin vain. Ja puuro tehtiin ohraryyneistä ja maidosta, uunissa kans. Kyllä se puilla lämmitettävä tuvan uuni haudutti muhevaksi ruuan.  

–          Ei pärjää mikrouuni sille, ei.

–          Sitä minä olen aina ihmetellyt, miks meillä syötiin ohrajauhosta veteen keitettyä puuroa eikä kaurapuuroa aamuisin ennen kouluun lähtöä. Se jauhopuuro oli ihan omituisen näköstä, harmaata, ihan ku tapettiliisteri. Vaikka kyllä sitäki söi voisilmän ja maidon kanssa.

–          No, kun mie en tykännyt kaurapuurosta, sitä oli ihan tarpeeks koulussa joka toinen päivä, ni mie valitin äitimuorille. Se ei sitte enää kotona tyrkyttäny kaurapuuroo.

–          Ai, jaahas, nyt sekin selvis. Äitinpoika oikeen. Mie oisin kaurapuurosta tykänny enempi. Aika usein keitettiin marjoista soppaa uunipuuron kanssa syötäväks. Joskus saatiin ihan rusina- ja luumusoppaaki, mutta tavallisesti puolukoista tehtyä. Puolukoitahan kerättiin aina talveks monta sangollista. Niistä äitimuori laitto melkein joka viikko marjamämmiä uunissa. Siihen taisi tulla ruisjauhoja ja puolukkaa. Se oli oivallista maidon ja sokerin kanssa. Mutta muistatkos millaista oli höperöhuttu?

–          Eikös se ollu jotain pullamössöruokaa – leivänmuruja ja pullan paloja ja puolukkaa kerroksittain ja sitten uuniin? Ja se vasta hyvää oliki. Miksköhän sillä semmonen nimi oli?

–          Se ei ole miulle ikinä selvinny.

–          Joo ei ole äitimuorin ruuista pahaa sanottavaa, mutta kouluruokia ei kyllä ole ikävä. Se makaroonivelli…

–          Uhhuh, niitä ei parane muistellakaan.      

Joulukuun 12. päivän innoittamana Pissismummolan aamiaispöydässä haavitettiin edessä päin olevia numeromaagisia päivämääriä.  Poikakaveri ilmoitti ensi töiksi, ettei seuraavaa täystusinapäivää koskaan tule. – Ei tule, ei, vahvisti P.Mummo. Mutta meni  – meinaan vuonna siis 12 –  ja oikein jättipotti ja täysosuma 1212.  Mukavia päivämääriä kyllä löytyy tulevaisuudessakin, mutta niissäki pitää olla joko nolla, ykkönen tai kakkonen.  Onneksi me ei tarvita enää vihkimäpäivää eikä siinäkä, mikä kerran oli, mitää magiaa eikä muutaka vikaa ole.
– Toisaalta, aprikoittee Mummo, – ajanlaskun voisi oikeastaan lopettaa vaikka 12.12. 2121. Se olisi oikein hyvä päivä lopettaa ja aloittaa seuraavana päivänä vaikka kirjaimilla merkitä päiviä, kuukausia ja vuosia. Jo vain alkais riittää magiaa oikein tukuttain. hi.hi.hihi
Saahan sitä ehdottaa.

Pissismummo täälä vihdostaviimen. Kyllä on Mummon kärsivällisyyttä taasen kasvatettu. Kolmas Huone mykistyi muutamaksikin ajaksi, eikähän se mummomeikäläisen voimin siitä tokene, tarvitaan administeri hätiin. Ja sillä ministerillä taas on yleensä muutakin tekemistä kuin pönkittää kirjoitusvimmaisen emonsa julkisfoorumia.  No, kuulemma on hoputettu webbihotellia, jossa Kolmas Huone sijaitsee. Siellä vika. Näinikkään sitä järjestyy taukoa ihan pyytämättä ja yllätyksenä.

Eihän se kirjoitusloma pelkästään huono juttu ole. Monta turhaa mielenkuohua maailman asioista jää Mummon omaan tietoon. Poikakaveri saa sitten vastaavasti enämpi ihan suullisesti kuulla. Ni että sinne se kaatuu mikä ei tänne. Vaikka nyt siitäki, mitä mieltä Mummo oli vaalituloksesta tai hurrikaanista NYK:ssa.

Vaalipäivän iltana Pissismummolassa seurailtiin iltasen aikaan töllöttimestä ääntenlaskun edistymistä. Kyllä rupesi Mummoa kyrsimään kohtsillään toimittajien uupumaton tivaaminen puolueiden alfauroksilta ja -naarailta: no mitä mieltä ollaan. Vastauksena tietysti, että katotaan nyt kun lopulliset tulokset tulleepi. Yli-innokas punatakkinen toimittaja töksäytteli, kiihkoili ja töpeksi kysymyksissään. Parinaan oli vielä tyhjää toimittanut turjake, joka tuskin sanaa sai suustaan. Aikansa Mummo täälä ihmetteli touhua, painui sitten petiinsä ja jätti P.Kaverin vahtimaan valtakunnan lopputulosta tuoreeltaan.

Aamun lehtihän sen sitte taas kertoi miten kävi kellekin. Mahtaako tästä tuloksesta elämä iloksi muuttua Suomemme saloseuduilla, tuumii P.Mummo. Huomattava osa äänivaltaisista kansalaisista jätti koko manööverin väliin. Sittenpä soppii valitella sosiaalisessa mediassa (mitäs muuta mediaa muuten on?) kaikesta mahdollisesta mikä on huonosti hoidettu. ”Eipä ol nillitystä viäl kielletty laisa ja asetuksisa”, totesi torilla tavattu tuttava Kyrmy Niskanen tästä aiheesta puheen ollen.

Pissismummolassa Poikakaveri pruukaa katsoa kaikki eduskunnan istunnot, jotka televisioidaan. Mummon itsensä mielestä tuo on huomattava kärsivällisyyden merkki ihmisessä. (Kunpa moinen kärsivällisyys siirtyisi moneen muuhunkin asiaan.) Vastikään siellä (eduskunnassa siis) mekastettiin sote-uudistuksesta ja äänestettiin sekä itse uudistuksesta että hallituksen luottamuksesta. Mummo vieri useaan otteeseen askareilleen tv:n ohi ja siinä muutama tiedonjyvä tipahti aiheesta myös Mummon pikku laariin.

Ministerin asiallisenkuuloinen selonteko uudistuksen sisällöstä oli hädin tuskin päättynyt, kun puhujanpaikalle tomerehti vaalea otsakihara hulmuten maakuntien mies. Tämä se alkoi nuijia ja moukaroida hallitusta, lakiluonnosta, sote-uudistusta, kuntauudistusta ja ties mitäkinuudistusta oikein olantakaa. Ja pontevasti hirnahdellen vaati hallitukselle epäluottamuslausetta. – Mitä se tuo pellepeloton mekastaa, tiedusti P.Mummo ohikäydessään kotisohvan asiantuntijajäseneltä ja tuli tietämään, että siinä välikysymyksen tehneen puolueen kellokas ilmaisee opposition mielipiteen hallituksen aikaansaannoksista.

Mummo sai ruokailun jälkityöt tehtyä, käväisi uinahtamassa puolen tunnin nokosensa ja tuli sitten ovensa takaa keittiöön meditoimaan kahvinkeittimen toimintaa. Hämmästyksekseen havaitsivat hänen kuuloelimensä, että sama tyyppi kailotti yhä. Mummo keittiöstä, että mitä, eikö se tuo pääse pois pöntöstä — johon kotisohva-asiantuntija, että jo se on omalla paikallaan, mutta samaa levyä pyörittää. Kahvikupillistaan viimeistellessä Mummon ajatus harhautui. Haaveili istuvansa puhemiehen paikalla nuija kädessä. Kipakan pamauksen jälkeen ulvahtaisi Mummo: ASIA on loppuunkäsitelty. Menkääpä kahville.

Pissismummolassa on viikon päivät rakenneltu Poikakaverin toimesta tietokonetta vanhoista ja uusista osasista. Se näkyy tulleen valmiiksi, koskapa jo toimiikin. Siis silloin kun tekijämies kokeilee. Apparaatti liittyi osaksi erinäisten muiden teknisten vimpaimien ketjua huushollissa. Laiteketjussa on ennestään päkätin, pyöritin, sädetin, kuvatin sekä kajattimet. Tämä kaikki toimii yhdellä kaukosäätimellä eikä säätimiä tule lisää Mummon eläväisen ruumiin yli. Mummo on varustettu yksinkertaisella teknisellä ymmärryksellä, jota kymmenet vuodet asianomaisen tekniikan miehen lähipiirissä ei juurikaan ole lisännyt. Ei ole tarttunut eikä karttunut tieto, kun ei ole tarvinnut, apuahan on ollut lähellä.

Nyt Mummo on kunnioituksesta mykkä, mutta miettii kuumeisesti harmajapäässään, mikä tämän uuden vimpaimen perimmäinen tarkoitus mahtaa olla. Entinen kombinaatio kun on Mummon mielestä toiminut ihan hyvin — mitä nyt Mummo välillä onnistuu painamaan väärää nappulaa siitä ainokaisesta säätimestäkin ja sekoittaa koko hienon systeemin. (Siis nimenomaan onnistuu, näin on P.Kaveri apuun huudettuna yleensä kommentoinut.) P.Mummo on tietysti tuntenut mitä suurinta ylpeyttä onnistumisestaan.

Aamuna muutamaisena Mummo rohkeentui sitten tiedustelemaan uuden tietokoneen funktiota. — Meillä on siis uusi tietokone? — Juu.On. — Minä vain, että mitäs sillä nyt tässä… – No, sillä voi katsella tietokoneohjelmia tuolta isolta tv-ruudulta. – Ai, ettämitäkö? — Esimerkiksi YLE- Areenaa, elokuvakanavia ja sen semmoista. — Aha. Mutta Areenahan on näkynyt tähänkin asti kummankin tietokoneelta ja läppäriltäki… — Niinniin, mut ei näin isona ja sitä paitsi HD:nä…ja…miten mä nyt sen sulle… äh…antaa olla…

Mummo aanailee, että rakennusvaihe tässä on ollut se juttu Poikakaverin mielestä. Siinähän on ollut ilmiselvä tekninen projekti. Sellaisia täytyy järjestää, jos entiset ovat jääneet työpaikalle. Ehkä apparaatin perimmäinen hyötytarkoituskin jonakin päivänä kirkastuu. Sitä ennen — ja sen jälkeenkin — on Mummolla entistä enemmän mahdollisuuksia onnistua nappuloimaan väärin.

Vaari oli luvannut viedä Pikkuritarin (pian 4 v) kuuntelemaan orkesterikonserttia, jossa äitinsä ja isänsä soittivat. Kiehtovinta tietysti oli saada istua Vaarin autossa edessä (turvaistuimessa) matkalla. Mukaan oli pakattu myös askarrusta konserttia varten: piirustuslehtiö ja värikynät. Niitä tarvittiinkin, mutta väliajalla tarjottu mahdollisuus lähteä kotiin ei kelvannut, soitot piti kuunnella loppuun asti. Niinpä Mummelilla ja Murusella (1 v 4 kk) oli pitkästä aikaa tilaisuus tutustua toisiinsa kaikessa rauhassa kahdestaan sunnuntai-iltapäivän ja illan Vaarilassa.

Oh, mitä kaikkea tapahtuikin paitsi syömisiä, nenän niistämisiä ja vaipanvaihtoja pesuineen. Piilosia, pallosia, palikkahommia, pianonsoittoa, kirjojen lukemista sylikkäin, tanssimisia, hyllyjen ja laatikoiden tutkimisia, kiipeilyä sängyille, sohvalle, Vaarin tuoliin ja Mummelin valtaistuimelle. Koska päiväunet oli jo nukuttu, aikaa riitti vaikka mihin. Mummelista oli ehdottomasti ihaninta, kun Murunen lauloi. Hän lauloi leikkiessään, hän lauloi yhdessä Mummelin kanssa ja hän lauloi auliisti heti, kun Mummeli lausahti: no, miten Muru laulaa Mummelille. Ja se kuulosti ihanalta murunkieliseltä laululta, siitä erotti nuottikulkujakin.

– Olen saanut kaksi laulavaa lapsenlasta, ajatteli onnellisena Mummeli, itsekin laulavainen. 

Pissismummo täälä, heissulivei ja takasintoi. Nyt seuraa raportti viime aikojen elämänmenosta. Ovat olleet liikekannalla nämät kaksi, ajelleet peräti pois kotoa, tai siis Poikakaveri ajellut ja Mummo istuksinut kyytissä. Menomatkalla kyytiläinen luki aamun hesarin ja Kiminkisen kirjan. Maalaislääkärin jutustelun parissa hirnahdellen viihtyi Mummo hyvinkin ja parhaita paloja taritsi P.Kaverille. Tulomatkalla vapaamatkalainen lukaisi suomalaisen miehen muotokuvaa maalailleen juttukirjan silläkin autonrattiin liimaantunutta matkatoveria aika ajoin hauskuuttaen. Tottahan Mummo myös parit nokoset kerkisi ottaa, matka kun tunnetusti pitkä niille main on eikä mainittavasti lyhempi takaisin tullessakaan.

Perillä pääsivät matkalaiset saunan löylyihin semmoisiin, että ihan ikävä tulee muistellessa. Joka kauhalliseen vastasi muhkea kiuas puhkumalla löylyä, sopivan kipakkaa ja pehmeintä ikinä. Peräti nirvanassa nuokkuivat nämä kaksi ääneti lauteilla ja hikipisaroiden mukana norui heistä yksityinen matkaväsymys ja koko maailman murheet, joita radio, televiisio ja aviisit tyrkyttävät kilpaa ihmislapsen mieltä myrkyttämään. Mummo vielä eritoten pisaroi pois viime aikojen kolkot kokemuksensa asiakkuudesta ensiapuklinikalla ja sairaalan osastolla. Löylyhuoneen lenseässä hiljaisuudessa pehmeni kovia kokenut keho sekä valostui mustunut mieli.

Aamu valkeni senperästä kirkkaana ja kirpeänä. Yösija oli tarjonnut makoisat unet ja leppeästi kulkivat jutustelut tutun isäntäväen kanssa aamuteellä. Mummo oli tykönänsä päättänyt, että tänään kävellään perukkatietä niin pitkälle kuin voimat riittää. Poikakaveri on kiitettävästi ottanut asiakseen hillitä Mummon menohaluja, jotka eivät ole olleet vielä ihan oikeassa suhteessa voimavaroihin. Mummolta meinaa yhtenään unohtua, että pitää jaksaa saman verran takaisinkin päin jos johonkin suuntaan lähtee.

Tie oli erityiskippurainen joka suuntaan, ylä- ja alamäkeä vuorotellen, ei tasamaata eikä suoraa ollenkaan.  Ainuttakaan autoa ei näkynyt eikä muuta ääntä kuulunut kuin pikkulinnun piiskutusta. Kuljettiin rotumetsässä, missä oli toinen toistaan upeampia vanhoja kuusia, mäntyjä, koivuja ja haapoja. Tienvarsiojan takana varvikot helottivat isoa puolukkaa punaisenaan. Tuon tuostakin oli hypittävä ojan yli hakemaan kourallinen ihanaa mehevää herkkua. Korpiten varrella oli muutama hiljaisen ja umpimielisen näköinen talo, osa niistäkin tyystin autiona. Tie nousi yhä ylemmäksi ja ylemmäksi ja putkahti lopulta pihaan. Poikakaveri olisi tietysti kääntynyt siitä jo takaisin, mutta Mummo, että eikäsmitä, mennäänpäs jutustelemaan, kun ei ole ennen tullut käytyä.

– Päivää, sanoi Mummo itseään nuoremmalle miehelle, joka oli ilmeisesti vaimon toimesta pantu piiskaamaan mattoja tiilitalon pihalle. – Päivää päivää. Pissismummo esitteli itsensä ja Poikakaverin. Kertoi vielä entisen koulun naapurissa lammen rannalla asuvan miehen sisko olevansa. Mies näytti epävarmalta, mutta keksi sitten: – Minäpäs haen appiukon, hän varmaan tuntee, kun on paikkakuntalainen, minä olen täällä vain lomalla. Appiukko oli navetan takana perunoita kuokkimassa ja osoittautui tutuksi Villeksi. Mummo siinä taas itsensä esitteli velimiehen siskoksi miehineen. – No jo vain mie veljeis tunnen ja muistan mie siutkii pienempänä, ko aloit sitä kouluu käyvä. Miehä olin siinä talonmiehenä, ko uus koulu alotettii ja meiän emäntä ol koulun keittäjänä. Pissismummo aivan innostui ja sanoi hyvinkin muistavansa lempeänkauniin keittolanemännän.

Juttu jatkui muistelujen merkeissä ja palasi siitä aikanaan nykyaikaan. Pitäjän keskustassa sanoi Ville asuvansa nykyään talvisydämellä, kun vaimo tarvitsee lääkäriä enemmän, on nytkin sairaalassa. – Kevväälä jo pittää tulla tänne kotikonnuille, eihä sielä kylänraitilla ole mittää tekemistä, ei kulu aika. P.Mummo kyseli vielä Villeltä pihapiirissä olevan vanhan talon historiaa. Oli Villen isoisän rakentama, 1800-luvun puolella. Ainakin satavuotias oli vaahterakin siinä talon nurkalla, myrskyiltä säästynyt. Pihalta näkyi kauas metsien yli isolle järvelle ja sen takana häämötti pitäjän keskustaajama. – Myö täälä reunamaila asutaan pitäjän korkeimmalla paikala, sanoi Ville ylpeyttä äänessään. – Tytär käyp vävyn kansa tässä olemassa lomillaan. Kohta ovat eläkkeelä hyökii. Mikä tiälä on ollessa.

Ville kun rupesi kahvinkeitosta puhumaan, Mummo ja Poikakaveri torjuivat kohteliaasti ja tekivät lähdön. Mummo oli jo soittanut veljenvaimolle missä ollaan, ettei ala hätäillä. – Olipas mukava tarinoida, sanoi P.Mummo mäeltä laskeutuessa. – Ville on hyvämuistinen ja rapsakka ukko, vaikka liki yhdeksänkymmentä on ikää. Ei ole hullumpaa, että kotipitäjän korkeimmalla asuva pappa muistaa Mummon lapsena.

Jokusena eilisen takusena päivänä Pissismummo kangistui kauhusta pahemmin kuin edellisyön ukkosmyrskyssä (mikä – ukkonen siis – on Mummolle kauhun maksimi), kun sattui eksymään keittiön, pihan ja kolmannen huoneen risteilyreitiltään olohuoneen ohjelmataulun ääreen. Sehän on Poikakaverin yksinvaltiaskuntaa kaikenmoisten urheilutapahtumien kuten nyt näitten olump …ölymp…(no, ei, nyt tarkkana)… o l y m p i a kisojen aikaan.

Juuh, kangistui, kauhusta. Siis P.Mummo. (P.Kaveri sen sijaan tuulettelee rennosti valtaistuimellaan tai vaihtoehtoisesti sohvallaan tuon tuostakin asiaan vihkiytymättömälle käsittämättömistä syistä.) Nih, kuvitelkaa oikein: siellä näkyi pieniä naisen nimisiä lihaskimpun näköisiä ihmisiä kilpailutöissä. Niitä pikkuihmisiä vatkattiin ja hieroskeltiin ja taputeltiin ja psyykattiin (kyrmyniskamiesten toimesta tieteskin) takahuoneessa, kunnes vihon viimen tuupattiin lavalle ihan yksinään. Siinä ootti semmonen tanko, jonka kummassaki päässä oli pyöreä mötikkä. Sitä ne tuijotti eikä pakoon päässy. P.Mummo arveli, että tästä ei hyvä seuraa, jos lihaskirppu aikoo kolme kertaa ittensä painosta mötikkää nostamaan ruveta. Ja sehän siihen tarttui kuin konsaan härkää sarvista. Ensin tempoi mötikkätangon rinnuksilleen kyykkyseltään, siitä punnersi naama tulipunaisena jalat suoraksi ja – ihan totta! – tempoi sen ylös suorille käsille. Huhhutihuhh. Ei se kyllä kauaa siinä asennossa viihtynyt eikä pahemmin tuuletellut, mutta kun mötikät oli rymäytetty takasi lavalle, lihaskirppu juoksi takahuoneeseen taas ukkojen taputeltavaksi. Toinen samanmoinen kävi siinä meditoimassa mötiköitä, muttei päässy kyykystä ylöskän sen tangon kanssa. Kolmas sai mötikät karjumalla pinnisteltyä suorille jaloille, mutta siihen se tyssäsi. Huhhuh, ihan tuli Mummolle hiki katsoessa. Älkää kuulkaa mitään. Yksi oli niistäki kirpuista parempi ku muut, se yritti ihan tosissaan vielä maailmanennätystäki, mutta siihen jo sitte nyykähti. Mötikkä voitti ennätyksen, mutta saipa lihaskirppu sentäs olump…olympiakisojen kultamitalin.

Voi, elämänpäivä, kyllä pitää ihmisen kaikella konstilla repiä nimensä aikakirjoihin, meinailee Pissismummo täälä!  

Pissismummo hörähtelee ääneen Hesaria lukiessaan.

– Justiinsa niin, säähipiä se on ihmisellä herkimmillään heinäkuussa. On nimittäin kyse kalliisti lunastetun mökkiloman tai lomareissun tai minkä ikinä loman pilalle menosta. Piti päästä rinkka selässä romehtimaan pitkin tunturin kuvetta. Tai mustikkametsään könyämään nenä varvikossa. Tai lakkasuolle sääskien syötiksi.

– Ovat pulassa vääränlaisen sään takia mansikkaviljelmät ja perunapellot, kasvimaat ja kukat. Golfkenttä parskuu vettä ja kanalan katto vuotaa. Joki tulvii, eilen se vei jo saunan kuistin, toissapäivänä laiturin. Jonsei näin ni sitte niin, että kuivuuteen kuolee kaikki, mille ei jaksa kantaa vettä selkä väärällään. Ilmastointia ei ole tai se ei toimi. Kaupasta loppuivat jäähdyttimetkin jo männä kesänä.

– Äläpäs mitä. Toimittaja se täällä tietää, että jos on hellettä, liian on kuuma. Jos ei ole, kylmä kalistaa hampaita. Jos taas sataa, niin taas sataa. Jos on pitkä pouta, taaskaan ei sada. Ihme juttu, nimittäin, että milloinkaan ei ole hyvä. Vesiki on niin kalsaa, ettei uida tarkene – tai sitten se on niin lällynlämmintä, ettei uiminen mittään toinna.

– Juuei – ja mistäs me puhuttais, jos ei olis säätä ollenkaan. Sepä vasta innovatiivista oliski.  

He lähtivät äitinsä ja isänsä mukaan, pieni menneen ikävän itkua tuhertaen, iso silmissään jo edessä olevan juhlaillan kuvat.

Me saimme kesäillan ja -aamun ja niiden välissä ihmeen hyvin nukutun yön. Pienten jälkojen vilinää, pientä puhetta, hymyjä, naurun remakkaa ja helähtelyjä, haleja.

Me jäimme hiljaiseen Vaarilaan ihmettelemään mihin käyttää kaiken tämän oman ajan ja vapauden. Suukkotuntuma jää – ja olo kuin jyrän alle jääneellä hiirellä.