Pissismummolasta, hyvää iltaa, hyv’yötä ja vielä huomentakin, riippuen siitä milloin lukija sattuu kohdalle. Mummo rahjusti kotia ryytyneenä vietettyään viisi kälyistä tuntia aluesairaalan kirurgiselle poliklinikalle kutsuttuna. Hohhoijaa. Oli ohjeistettu varautumaan parin tunnin verran eteen päin määräajasta. Vaan kuinkas sitten kävikään.

Mummo askeltaa aamulla asemalle, josta sopivasti lähtee juna parin minuutin päästä ja viisi minuuttia junassa istuttuaan jää hän määräasemalle ja kävellä nappaisee reippaana tyttönä kohti isoa sairaalaa. Ajoissa lähteneenä onkin hän perillä mummojen tapaan tuntia ennen määräaikaa. Siellä on jo tupa täynnä.

Puolentoista tuntia istuskeltuaan kuulee Mummo nimensä mainittavan ja pääsee hoitajan puheille. Esitiedot sinne, ja tänne taas tieto, että anestesialääkäri tulee kun joutuu ja leikkaava lääkäri tulee kun on tullakseen ja molemmat haluavat nähdä potilaansa. Näiden jälkeen vielä hoitajan luo, joka selittää kaiken uudestaan. Siis kaikkiaan odottelua, kolme haastattelua ja selitys.

Lääkäreitä tulee ja menee ja nimiä huudellaan. Mummo odottaa tunnin ja toisen ja tovin kolmatta. Hoitaja kulkee ohi ja kysyy eikö ole lääkäri kutsunut. Ei ole, ei. Mummo toteaa itsekseen, että kevyehköstä kotiaamiaisesta on jo muuten viisi tuntia, ilmankos tuntuu huteralta. Pientä välipalaa on tarjolla sivupöydällä, yksi ja toinen on siellä jo käynytkin. Mummo hakee keksin ja mehua.

Kaikki vähänkin kiinnostavat lehdet on selattu ja kyllästytty kanssaodottajien naamoihin. Sitten tulee Leikkaava Lääkäri ja Mummo kuulutetaan puheille. Kolme minuuttia ja asia selvä, viikon päästä tavataan leikkuupöydällä. Ja taas Mummo odottamaan. Vierähtää tunti, kunnes Mummo kuulee jälleen nimensä mainittavan. Anestialääkäri  esittäytyy Henrikiksi ja tutkii pahvikansiosta lippuja ja lappuja, hakee koneelta oikean kohdan, katselee tarkkaan Mummoa ja alkaa kysellä. Ahaa, hän on kiinnostunut potilaasta, ajattelee Mummo.

Kesken kaiken soi puhelin. Henrik keskustelee jonkun potilaan lääkityksestä. Puhelu päättyy: ”Tehdään nyt vaikka näin, tää on kyllä ihan hatusta vedetty, mutta soita konsultoivalle, jos haluat tarkemman, hatusta sekin kyllä sen vetää.” Mummo pyörittelee silmiään ja kielellä jo pyörii lausahdus, mutta saa sen viime hetkellä nielaistua. (Henrik-lääkärillä ei ole hattua, ei sen puoleen tukkaakaan…)

Mummo palautuu taas odottajaksi. Kello käy ja epätoivo hipoo hiusrajaa. Mummo näkee vilahduksen hoitajastaan, säntää perään kysymään: meneekö vielä pitkään, pitäisi päästä syömään, kun ne verensokerit…  – Joko olit anestesialääkärin pakeilla? Jaa, olit. No tulepa tänne niin katsotaan ne loput jutut. Ohjetta valuu, tärkeimmät paperille muistiin ja menoksi. Mummo kipittää puolijuoksua kanttiiniin. Aah, reissumummolle reissumiesleipä ja kahvi, että jaksaa kotiosoitteeseen takaisin.

  • Johan oli reissu, pitkääkin pidempi. Uskon hyvin, että olisi tehnyt mieli kommentoida lääkärin hattujuttua…

    Onnea leikkaukseen.

    Kommentin jätti Nainen kuvastimessa · lauantaina 2. helmikuuta @ 07:43

  • On siinä mummolla ollut aksöniä, tai siis ei, vaan odottelua. Vaikka kyllähän ne lääkärin kommentit hyvällä mielikuvalla menee hurjaksi äksöniksi!

    Kommentin jätti Vallaton · lauantaina 2. helmikuuta @ 15:45

  • Kiitos, blogiystävä, onnea ja enkeleitä tarvitaan näillä geeneillä.
    *
    Arvaa vain, Vallaton, mitä kaikkea kehittelinkään tuosta siellä odotellessa 🙂

    Kommentin jätti Ellinoora · sunnuntaina 3. helmikuuta @ 14:37

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.