Äiti kävi Tapiolan emäntäkoulun 1930-luvun puolivälissä ja isä Suonenjoen maatalouskoulun. Siltä ajalta on säilynyt isän ja äidin välistä kirjeenvaihtoa. Ajan taloudellinen niukkuus (lamasta ei silloin puhuttu) ja maailman poliittisen tilanteen epävarmuus heijastuu vanhempieni tulevaisuuden suunnitelmissa.  

”Kotitalousoppilaitosten oppilaiden järjestyssäännöt.
– – –
2§    Oppilaan tulee alistua kaikkiin oppilaitoksesta annettuihin säännöksiin sekä noudattaa johtajan ja opettajien antamia määräyksiä. Samalla hänen tulee käyttäytyä moitteettomasti sekä oppilaitoksessa että sen ulkopuolella ja kohdella huomaavaisesti opettajiaan, tovereitaan ja kaikkia muitakin henkilöitä, joiden kanssa hän joutuu tekemisiin.
– – –
6§    Oppilaan on aterioitava oppilaitoksen yhteisruokalassa. Älköön hän tämän ohella järjestäkö itselleen yksityistä ruokataloutta; älköönkä aterioiden väliaikoina ilman erikoista lupaa käyttäkö oppilaitoksen ruokatavaroita tai -valmisteita.
– – –
9§    Avotulen kanssa älköön käytäkö ullakoilla tai muilla tulenaroilla paikoilla.  – – – Oppilaan on varovaisesti ja säästäväisesti käytettävä sähköä, paloöljyä, puita ja muita oppilaitoksen tarveaineita.
– – –
11§    Oppilas älköön luvatta käyttäkö oppilaitoksen puhelinta.  Oppilaille tulvea posti on tuotava suoraan johtajalle tai hänen määräämälleen henkilölle, joka huolehtii sen jaosta.
12§    – – – Huvitilaisuuksissa käyntiin on saatava johtajan suostumus.  
13§    – – – Viimeistään klo 23 sammutetaan valot ja tulee sen jälkeen täydellisen hiljaisuuden vallita ainakin kello ½ 5:een. ”

Isäni vanhapoikasedälle kuulunut rippilasten kirja on annettu muistoksi asianomaisen ”ensi käynnistä Herran P. Ehtoolliselle”. 64-sivuinen kuvitettu kirjanen on toinen painos v:lta 1900, Werner Söderströmin kustantama, alkuperää mainitsematon ”vapaa suomennos”. Takakansi mainostaa muutakin kohderyhmälle sopivaa kirjallisuutta, kuten: Ystävällisiä neuvoja nuorukaisille; Sukupuolinen puhtaus (Esitelmä nuorille miehille), muutamia lääketieteen lausuntoja siveyden terveellisyydestä; Itsekasvatuksesta (neuvoja opiskelevalle nuorisolle).

Rippilupauksia on seitsemän, jokaiseen kysymykseen on erikseen vastattava ”Tahdon” tai ”Uskon”. Kysymykset käsittelevät uskontunnustusta ja raamattua, tunnustuksessa pysymistä, Jumalaan, Jeesukseen ja Pyhään Henkeen uskomista, Jumalan sanan noudattamista, Jumalan pelvossa vaeltamista ja ehtoollisella käymistä.
Rippilasten kirjan muu sisällys on otsikoitu: Tienhaarassa / Matkasi määrä / Kaksi tietä / Valitseminen / Pyhitä lepopäivä! / Älä unhota p. Raamattua! / Älä lyö laimin pyhää Ehtoollista! / Älä unhota rukoilemista! / Seurustele hurskasten kristittyjen kanssa!

Kirja puhuttelee lukijaa rakkaaksi, armaiseksi lapseksi. Setä-Juho oli syntynyt 1888 ja käynyt rippikoulunsa syntymäpitäjässään Suomen suuriruhtinaskunta-aikaan v. 1904. Tietämäni mukaan hän ei erityinen ehtoollisella kävijä sittemmin ollut, enimmän aikaa hoiteli hevosia ja poltteli paperossia holkissa.

Se päivä oli pilvisen harmaa ja alkoi kireissä tunnelmissa. Oltiin Toisen kanssa eri mieltä heti aamulla jostakin kattilankannesta. (Sanon ’kattilankansiriidoiksi’ semmoisia, jotka alkavat pikkuasiasta, jota toinen ei edes huomaa, mutta josta tulee ensin pientä sanomista ja kun toinen ei sitä kestä, lopuksi mäiskitään sanoilla. Alkuperäistä sýytä kumpikaan ei illalla enää muista.)

Päivä jatkui alakuloisessa tunnelmassa, itse asiassa olin koko ajan itkemäisilläni tajuamatta mikä on, kun ei se enää ollut aamuriitaa. Oltiin vain hiljaa molemmat koko päivän ja se tuntui vaihteeksi ihan hyvältä.

Iltapäivällä sitten tajusin, mikä on ja heti helpotti, tavallaan. Itkemäisillään-olo jatkui silti ja sen vallassa tein arkiset puuhat ja istuin illalla Toisen kanssa konsertissa. Siellä vasta se olo hiljalleen hävisi jonnekin. Oli kuin sielu olisi ollut kosketusarka ja itkunkipeä. Ei se olisi sanoja kestänyt, mutta musiikki liensi kivun, jälleen kerran.

Äidin kuoleman vuosipäivä. Olkoon leponsa kevyt ja tuskaton. 

MIES

Mies kiirehestä kantapäihin asti!

Ei kauppaa käy hän kanssa omantunnon,

vaan täyttää käskyt kunnian ja kunnon.

Mies kiirehestä kantapäihin asti

ei taivu tuimimmissa tuulispäissä,

vaan suoristuu ja kasvaa myrskysäissä.

Mies kiirehestä kantapäihin asti

käy horjumatta tietä korpimatkan:

”Ken uupuu, uupukoon, mutta minä jatkan!”

Erkki Kivijärvi

Keskikoulun lukukirjassa (Kivijärvi, Mantere, Tarkiainen) WSOY  21.painos, v:lta 1956. Kouluhallituksen hyväksymä 1916.

Itsenäisyyden ajan alussa kansakoulua käytiin neljä luokkaa ja yksi jatko-opetusvuosi.  Äidin ja isän kansakouluaikainen oppilaskirja tuli vastaan muistojen lippaasta.  Kirjat ovat kovakantisia, julkaisija Koulutarpeiden keskusliike Oy Helsingissä. Kirjan ensimmäisellä sivulla on painettu motto tällä tavoin: ”JUMALAN pelko on viisauden alku”.

”Ohjeita oppilaille:
– – –
3. Kulje matkoillasi siivosti ja tervehdi vastaantulijoita! Älä tunkeudu matkustavaisten rattaille tai rekiin. Älä heittele kiviä, älä melua tiellä taikka pysähtele telmimään, ettei koulu saisi moitteita sinun tähtesi. Vältä luvattomia teitä ja erittäinkin heikkoja jäitä, joihin moni on hukkunut.
– – –
5. Tule kouluun kasvot ja kädet puhtaiksi pestyinä, pää kammattuna ja vaatteet siistittyinä. Saavu määräajalla kouluun; pyyhi jalkasi; liiku hiljaa ovissa; riisu päällysvaatteesi naulaan; tervehdi huoneessa olijoita ja kellon soidessa käy siivosti paikallesi!
6. Ole opetustunnilla hiljainen ja harras. Muista, että ensimäinen menestymisesi ehto on opetuksen tarkka seuraaminen.
– – –
8. Käy välitunneilla ulkona raittiissa ilmassa sään mukaan puettuna ja älä siellä seisoskele, vaan ole vilkkaasti liikkeellä: sillä raitis ilma ja liikunto ovat terveytesi tärkeimmät ehdot.
9. Hoida huolella omiasi ja koulun kapineita! Älä hukkaa tai turmele, mitä sinulle on annettu käytettäväksi, äläkä kouluun kuljeta luvattomia tavaroita. Älä tahraa tai muuten turmele kirjojasi, vihkojasi, vaatteitasi, koulupöytääsi eikä muita koulun esineitä, sillä vanhempasi kuluttavat muutenkin paljon sinun tähtesi!
– – –
11. Vanhempasi ja opettajasi näkevät sinusta paljon huolta ja vaivaa. Ole siis heille kuuliainen. Karta valhetta ja vilppiä! Rakasta totuutta ja rehellisyyttä!  Näin vartutat itsesi kunnon kansalaiseksi työskentelemään isänmaasi hyväksi ja Jumalan kunniaksi. ”

Lapsuusmaalta tuoduissa tavaroissa oli puinen, lukittu lipas. Katselin lukkoa, kokeilin oman korulippaani pientä avainta ja kas, vanha lukko avautuikin. Lippaassa oli opiskeluaikoina ja ensimmäisinä työvuosina kirjoittamiani niukkasanaisia kirjeitä. Hulahdin takaisin aikuiselämäni alun tunnelmiin niitä lukiessa. Lopputenttiväsymystä, ainaista rahapulaa, pakettitoiveita, epävarmuutta tulevaisuudesta. Äidin huolellisesti tallettamana.

Lippaassa oli muutamia muitakin kirjeitä. Hämmästyksekseni opiskeluaikainen ystävätär oli kirjoittanut äidille käyntimme jälkeen miten suuren vaikutuksen kotimme lämmin  ilmapiiri oli häneen tehnyt. Osasinko itse arvostaa kodin lämpöä, ajattelinko silloin vielä, että kaikkien kotona on sellaista. Ja äitihän mielestäni osasi olla vieraskoreakin. Tuskin kukaan olisi kuitenkaan sellaista kirjettä kirjoittanut pelkästään kohteliaisuudesta. Mitä minä tiesin ystäväni kodista, ei hän siitä paljon puhunut.  

Isän äidille lähettämiä kenttäpostikirjeitä oli myös nippu. Isä ei meidän lasten kuullen koskaan sotakokemuksistaan puhunut. Kirjeissäkään ei sotaa kuvailtu, vaan kirjeet kertoivat syvästä rakkaudesta ja ikävästä kotiin puolison ja pienen esikoispojan luo. Isä osoittautui tunteikkaaksi mieheksi, joka kantoi huolta pikku perheestään ja luotti koko elämänsä Jumalan haltuun.  

Liikuttavin muisto oli äidin musta, kiharainen letti, jossa jo välkähtää muutama hopeanharmaa hius. Yritin miettiä, milloin äiti katkaisi pitkän tukkansa, mutta ei siitä ole muistikuvaa. Ehkä olin jo poissa kotoa. Jonkin muutoksen symboli tuo katkaistu letti äidille on ollut, koska se on talletettu.

Lippaan ääressä mietin sitäkin millaisia kosketeltavia tai katseltavia muistoja lastemme sukupolvi tulee jättämään omille lapsilleen.

Satoi melkein koko matkan ja perillä Lapsuusmaallakin. Yöllä veljen talon vinttikammarissa kuuntelin katon ropinaa ja pisaroiden tipahtelua räystäältä nurkalla olevaan täyteen saaviin. Korkealta veteen putoavilla pisaroilla on yllättävän soinnikas, kirkas ääni. Aamulla aloitimme projektin, Veli ja minä. Toinen avusti.

Ensimmäisen kerran itkin, kun monta laatikkoa läpikäytyämme tuli vastaan se valkea pitsikauluksinen silkkiyöpaita, jonka Äiti oli varannut arkkupuvuksi itselleen. Vuosi sitten sitä etsittiin kiihkeästi, mutta kun ei kuolinpäivän aikaan ollut mahdollista purkaa kaikkia laatikoita, ei paitaa löytynyt.

Toisen kerran itkin, kun komeron perällä olevaan pukupussiin huolellisesti talletetut valkeat mekot löytyivät: rippimekkoni helmiäisnappeineen ja Äidin jo kellastunut vihkipuku. Äiti oli antanut pitkän morsiushuntunsa minulle muistoksi kymmeniä vuosia sitten, olin luullut, että vihkipukua ei enää ollut.

Hämmentävää oli, että Äiti oli tallettanut kaikki isän puvut, paidat, solmiot, kengät, takit ja hatut. Hänen omia vaatteitaan oli vähän, osa niistä oli jo hävitetty palvelutaloon ja vanhainkotiin muuttojen yhteydessä. Yllätyksekseni löysin ihanan punaisen takkini 1970- luvulta, miten se siellä oli? Äidin itse kutoman rekiryijyn muistin, kun se paljastui kääröstään. Äidin neulomia sukkia, kutomia pellavapöytäliinoja ja pyyhkeitä sekä lakanoita itse virkatuin pitsein oli yhä runsaasti, virkattuja pikku liinojakin, vaikka hän oli vuosien mittaan jakanut niitä pois runsain määrin.   

Liikuttavaa oli löytää ihan ehjänä Arabian posliinipotta, jolla muistan istuneeni pienenä tyttönä. Äiti oli tallettanut minun ja perheen vuosien mittaan lähettämät kortit huolellisesti, suurin osa oli erikseen niputettuna, mutta myös kirjojen välistä niitä tipahteli. Kirjoja oli enemmän kuin muistin, ne oli pakko jakaa kolmeen kasaan: muistoksi talletettavat, divariin tarjottavat ja poltettavat.  

Olin hämmästynyt, että yksistään raamattuja oli niin paljon, kolmattakymmentä. Useimmat olivat jossakin vaiheessa eri tahoilta lahjaksi saatuja, nahkakantisia, mutta myös joitakin halpoja taskupainoksia. Kaikkia oli luettu, alleviivauksin. Valtava kuvaraamattu, jonka muistan Isän ostaneen, jäi Veljelle. Ehdotin, että hän luovuttaisi sen puolestaan esikoiselleen, kummipojalleni aikanaan. Minä otin talteen muutaman niistä raamatuista, joita Isä ja Äiti näyttivät eniten lukeneen. Yllättäen yhden Äidin raamatun välistä löytyi seteleitäkin. Myös virsikirjojen kaikkia vuosikertoja, nuoteilla tai ilman, oli kymmeniä.  

Hassuja ikivanhoja käsilaukkuja, metallikulmainen ruskea matkalaukku ja 1930-luvun muotia oleva leveähelmainen musta takki putkahtivat tavarakasoista. Äidin ahkerasti käyttämä poljettava Singer ja rukki lapoineen oli talletettu, samoin villalankavyyhtejä puikkoineen ja valtava määrä matonkudetta valmiiksi leikattuna ja kerittynä. Omalla tavallaan kaikki tuo, nyt jo tarpeeton tavara, kertoi väkevästi millainen nainen Äiti oli, millainen mies Isä.

Kolmantena päivänä satoi yhä. Menimme yhdessä projektin päätteeksi sukuhaudalle ja asettelimme sinne Isän ja Äidin Israelin matkaltaan tuomat pikkukivet. Veli palasi kotiinsa, me lähdimme ajamaan kohti kotikaupunkia mukanamme tavaroihin tallentuneita muistoja, kirkkaasti helähtäviä kuin veteen putoilevat sadepisarat.

Suru elää elämäänsä ihmisen sisäisissä maailmoissa. Ei siinä ole kaavaa, vaikka niin on aikoinaan opetettu. Surujen syvyyksiä ei toinen voi mitata ulkoisilla tunnusmerkeillä. On yksilöllistä miten kauan ja millaisena surun kokee.

Surussa liikutaan tunnemaisemassa, joka liittyy poismenneen ja surevan suhteeseen. On kysymys ratkaisematta jääneistä jännitteistä, ristiriidoista ja loukkauksista, vaille jäämisistä ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksista. Rasitteeton suru voi olla kuin mielen lempeää valosumua, aaltoilevaa, painottomasti kaipaavaa. Riippuvuuksilla ja ristiriidoilla lastautunut suru voi olla kuin raskasta tarpomista pimeässä, jossa ikäväkin repii ja raastaa.

Äidin kuolemasta on nyt puoli vuotta. Toisinaan sytytän hänen kuvansa edessä olevan utuisensinisen kynttilän. Saatan pysähtyä puhumaan kuvalle mielessäni, yksin ollessa jopa puoliääneen. Ei siksi, että mitään oleellista olisi jäänyt sanomatta, enemmänkin siksi, että muistoihini valuu uutta väriä, kuvat häilähtelevät, hengittävät, kutsuvat toisiaan. Nyt minun on helpompi puhua hänelle, kun hän ei tunnu enää mitätöivän ajatuksiani läsnäolollaan ja vahvoilla mielipiteillään.

Kerran olen kahlannut  äidin ja isän haudalle viemään kynttilää. Syrjäinen lepopaikka Lapsuusmaan kirkkopuistossa on nukkunut talven hangen peitossa, tuskin nimiä näkyy. Veli sinne on jouluna ja isän kuoleman päivänä maaliskuussa kynttilät vienyt, aina kaksi kuin minunkin puolestani vaikka pyytämättäni. Veli itki paljon äidin pitkän lopputaipaleen kuluessa. Nyt hän on tyyntynyt. Toisinaan joku muisto kutsuu kyyneleet minunkin silmiini, mutta ei niistä itkuksi asti ole.

Äiti itki isää pitkään, ei koskaan oikeastaan lakannut itkemästä. Samalla hänen tuntui olevan vaikea ymmärtää, että minun muistoni isästä olivat toiset ja toisenlaiset. Veljen ja minunkin tunnemuistot vanhemmistamme ovat erilaiset. Joskus tunnen, ettei veli voi ymmärtää tyttären muistojen äidistä voivan olla niin toiset kuin esikoispojan.

Koen tämän kaiken vaiheeksi matkalla surun maisemassa. Tavaroihin liittyvät muistot ovat vielä koskematta siellä, mihin ne koottiin.  Nyt juuri on muuta, tulossa olevia, elämän muutoksia.

Kynttilä jää palamaan tuorein kukin kruunatulle haudalle. On hyvä jättää taakse muistoista tiheät yhteisen surun hetket ja lähteä omana itsenään. Taas on määränpäänä Valamon luostari, kuten ennenkin on ollut, kun elämänpolku kääntyy.

Istumme trapesassa syömässä myöhäistä lounasta. Valitsen usein näköjään saman paikan tietyn taulun luota, ikkunan vierestä. Hetken päästä ikkunalle lennähtää talitintti, kurkkii sisälle uteliaana. – Siinähän sinä olet lintunen – tulit sittenkin, sanon puoliääneen. Lintu kääntelee päätään lasin takana ja lentää pois.

Olin kutsunut sielulintua äidin haudalle, mutta lunta ja lehtiä lennätellyt navakka tuuli karkotti linnut. Vasta illalla pieni lintu tuli veljen kotirannassa piiskuttamaan koivuun. Kerroin sille, että olen taas lähdössä tänne. Muistan äidin ihmetelleen joskus: mitä sie sielä luostarissa aina ramppaat? Ehkä se on jo hänelle selvinnyt.

Samassa muistan, että tuon saman piiskutuksen kuulin Hietaniemen hautausmaalla sinä sunnuntaiaamuna, kun äiti ei ollut herännyt sairaalassa. Hautausmaan piiskuttajalintu oli kovin hädissään. Yrittikö se kertoa?

Toinen lähtee seuraavana aamuna ajamaan kotiin. Haluan jäädä vielä yhdeksi yöksi. Maanantai on luostarissa hiljaisin päivä, nytkin on lisäkseni vain ikonimaalareita kurssillaan ja talkoolaisia töissään. Yksin tutulla paikalla aterioidessani lintu lentää taas ikkunapuulle, nyt kahdesti. Kolmannella kerralla se tuo mukanaan toisen ja sitten ne lentävät yhdessä pois. – Tulit sitten kertomaan, että olet tavannut isän siellä ja olette yhdessä taas, ajattelen.

Luen huoneessani rukouskirjaa, siellä on lohdullisia kaanoneita ja rukouksia vainajan puolesta. Ne tuntuvat nyt löytyvän oikealla hetkellä. Teksteissä puhutaan suojelusenkelistä ja enkelivartiosta, joka noutaa sielun. Rukoilen enkelivartiota sekä äidille että itselleni. Iltapalveluksessa kirkossa sytytän tuohuksen vainajien muistelupöydälle. Kuuma vahakyynel tipahtaa kädelle. Äiti, äitini, ole iäti muistettu, iäti muistettu.

Lähtöaamuna joudun istumaan trapesassa toisen ikkunan luo, koska ’paikkani’ on vallannut uusi kurssilaisryhmä. Ajattelen, että lintu ei enää löydä minua. Hetken päästä se lennähtää siihen kuitenkin ja samassa pois. Kävikö hyvästelemässä, tiesikö minun olevan lähdössä?

Kätketään multaan, on poissa. Muistellaan, on lähellä. Enkelit noutavat lähteneen, kulkevat surusaaton mukana, ottavat vastaan pimeässä puhkeavan itkun