Lapsuusmaalta tuoduissa tavaroissa oli puinen, lukittu lipas. Katselin lukkoa, kokeilin oman korulippaani pientä avainta ja kas, vanha lukko avautuikin. Lippaassa oli opiskeluaikoina ja ensimmäisinä työvuosina kirjoittamiani niukkasanaisia kirjeitä. Hulahdin takaisin aikuiselämäni alun tunnelmiin niitä lukiessa. Lopputenttiväsymystä, ainaista rahapulaa, pakettitoiveita, epävarmuutta tulevaisuudesta. Äidin huolellisesti tallettamana.

Lippaassa oli muutamia muitakin kirjeitä. Hämmästyksekseni opiskeluaikainen ystävätär oli kirjoittanut äidille käyntimme jälkeen miten suuren vaikutuksen kotimme lämmin  ilmapiiri oli häneen tehnyt. Osasinko itse arvostaa kodin lämpöä, ajattelinko silloin vielä, että kaikkien kotona on sellaista. Ja äitihän mielestäni osasi olla vieraskoreakin. Tuskin kukaan olisi kuitenkaan sellaista kirjettä kirjoittanut pelkästään kohteliaisuudesta. Mitä minä tiesin ystäväni kodista, ei hän siitä paljon puhunut.  

Isän äidille lähettämiä kenttäpostikirjeitä oli myös nippu. Isä ei meidän lasten kuullen koskaan sotakokemuksistaan puhunut. Kirjeissäkään ei sotaa kuvailtu, vaan kirjeet kertoivat syvästä rakkaudesta ja ikävästä kotiin puolison ja pienen esikoispojan luo. Isä osoittautui tunteikkaaksi mieheksi, joka kantoi huolta pikku perheestään ja luotti koko elämänsä Jumalan haltuun.  

Liikuttavin muisto oli äidin musta, kiharainen letti, jossa jo välkähtää muutama hopeanharmaa hius. Yritin miettiä, milloin äiti katkaisi pitkän tukkansa, mutta ei siitä ole muistikuvaa. Ehkä olin jo poissa kotoa. Jonkin muutoksen symboli tuo katkaistu letti äidille on ollut, koska se on talletettu.

Lippaan ääressä mietin sitäkin millaisia kosketeltavia tai katseltavia muistoja lastemme sukupolvi tulee jättämään omille lapsilleen.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.