Äiti lienee tallettanut lähes kaikki samansa kirjeet ja kortit, siltä ainakin tuntui, kun kävin läpi jäämistöä. Katselin kaikki tervehdykset ennen kuin ne päätyivät takkaan. Toistuvia, osin tuttuja nimiä korteissa: naapureita, ystäviä, sukulaisia, matkatovereita joltakin niistä harvoista ulkomaan matkoista, joilla äiti ja isä yhdessä kävivät. Uskollisimpia muistajia ovat olleet ne kaksi nuoruuden ystävää, joista muistan äidin puhuneenkin, Jenny ja Hilkka. Yhteys oli säilynyt kuolemaan asti. Ensin loppuivat Jennyn tervehdykset, sitten Hilkan. Isän kuoleman myötä alkoivat äidin luopumisen vuodet: puoliso, ystävät, viimeisin siskoista. Kiitollisena muistelen Jennyn ja Hilkan uskollisuutta ystävyydessä, se merkitsi äidille niin paljon. Muistan äidin huokauksen veljelle ja minulle: miulla ei ole ennää kettää muita. Kaikki pitkäaikaisimmat kanssakulkijat olivat jo poissa. Runsaiden ikävuosien toinen puoli on karuuntuva elonpolku, vähittäinen yksinäistyminen.

Oli äidillä meidät ja meillä hänet, poikansa lähellä ja tyttärensä matkan päästä yhteyttä pitäen. Monista käytännön asioista huolehtinut miniänsä ja vävy, joka tuli tyttären mukana aina kun vain pääsi. Oli äidillä lastenlapset perheineen energisinä tuulahduksina ja heidän pienoistensa tuoma pehmeä ilo.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.