Satoi melkein koko matkan ja perillä Lapsuusmaallakin. Yöllä veljen talon vinttikammarissa kuuntelin katon ropinaa ja pisaroiden tipahtelua räystäältä nurkalla olevaan täyteen saaviin. Korkealta veteen putoavilla pisaroilla on yllättävän soinnikas, kirkas ääni. Aamulla aloitimme projektin, Veli ja minä. Toinen avusti.

Ensimmäisen kerran itkin, kun monta laatikkoa läpikäytyämme tuli vastaan se valkea pitsikauluksinen silkkiyöpaita, jonka Äiti oli varannut arkkupuvuksi itselleen. Vuosi sitten sitä etsittiin kiihkeästi, mutta kun ei kuolinpäivän aikaan ollut mahdollista purkaa kaikkia laatikoita, ei paitaa löytynyt.

Toisen kerran itkin, kun komeron perällä olevaan pukupussiin huolellisesti talletetut valkeat mekot löytyivät: rippimekkoni helmiäisnappeineen ja Äidin jo kellastunut vihkipuku. Äiti oli antanut pitkän morsiushuntunsa minulle muistoksi kymmeniä vuosia sitten, olin luullut, että vihkipukua ei enää ollut.

Hämmentävää oli, että Äiti oli tallettanut kaikki isän puvut, paidat, solmiot, kengät, takit ja hatut. Hänen omia vaatteitaan oli vähän, osa niistä oli jo hävitetty palvelutaloon ja vanhainkotiin muuttojen yhteydessä. Yllätyksekseni löysin ihanan punaisen takkini 1970- luvulta, miten se siellä oli? Äidin itse kutoman rekiryijyn muistin, kun se paljastui kääröstään. Äidin neulomia sukkia, kutomia pellavapöytäliinoja ja pyyhkeitä sekä lakanoita itse virkatuin pitsein oli yhä runsaasti, virkattuja pikku liinojakin, vaikka hän oli vuosien mittaan jakanut niitä pois runsain määrin.   

Liikuttavaa oli löytää ihan ehjänä Arabian posliinipotta, jolla muistan istuneeni pienenä tyttönä. Äiti oli tallettanut minun ja perheen vuosien mittaan lähettämät kortit huolellisesti, suurin osa oli erikseen niputettuna, mutta myös kirjojen välistä niitä tipahteli. Kirjoja oli enemmän kuin muistin, ne oli pakko jakaa kolmeen kasaan: muistoksi talletettavat, divariin tarjottavat ja poltettavat.  

Olin hämmästynyt, että yksistään raamattuja oli niin paljon, kolmattakymmentä. Useimmat olivat jossakin vaiheessa eri tahoilta lahjaksi saatuja, nahkakantisia, mutta myös joitakin halpoja taskupainoksia. Kaikkia oli luettu, alleviivauksin. Valtava kuvaraamattu, jonka muistan Isän ostaneen, jäi Veljelle. Ehdotin, että hän luovuttaisi sen puolestaan esikoiselleen, kummipojalleni aikanaan. Minä otin talteen muutaman niistä raamatuista, joita Isä ja Äiti näyttivät eniten lukeneen. Yllättäen yhden Äidin raamatun välistä löytyi seteleitäkin. Myös virsikirjojen kaikkia vuosikertoja, nuoteilla tai ilman, oli kymmeniä.  

Hassuja ikivanhoja käsilaukkuja, metallikulmainen ruskea matkalaukku ja 1930-luvun muotia oleva leveähelmainen musta takki putkahtivat tavarakasoista. Äidin ahkerasti käyttämä poljettava Singer ja rukki lapoineen oli talletettu, samoin villalankavyyhtejä puikkoineen ja valtava määrä matonkudetta valmiiksi leikattuna ja kerittynä. Omalla tavallaan kaikki tuo, nyt jo tarpeeton tavara, kertoi väkevästi millainen nainen Äiti oli, millainen mies Isä.

Kolmantena päivänä satoi yhä. Menimme yhdessä projektin päätteeksi sukuhaudalle ja asettelimme sinne Isän ja Äidin Israelin matkaltaan tuomat pikkukivet. Veli palasi kotiinsa, me lähdimme ajamaan kohti kotikaupunkia mukanamme tavaroihin tallentuneita muistoja, kirkkaasti helähtäviä kuin veteen putoilevat sadepisarat.

Suru elää elämäänsä ihmisen sisäisissä maailmoissa. Ei siinä ole kaavaa, vaikka niin on aikoinaan opetettu. Surujen syvyyksiä ei toinen voi mitata ulkoisilla tunnusmerkeillä. On yksilöllistä miten kauan ja millaisena surun kokee.

Surussa liikutaan tunnemaisemassa, joka liittyy poismenneen ja surevan suhteeseen. On kysymys ratkaisematta jääneistä jännitteistä, ristiriidoista ja loukkauksista, vaille jäämisistä ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksista. Rasitteeton suru voi olla kuin mielen lempeää valosumua, aaltoilevaa, painottomasti kaipaavaa. Riippuvuuksilla ja ristiriidoilla lastautunut suru voi olla kuin raskasta tarpomista pimeässä, jossa ikäväkin repii ja raastaa.

Äidin kuolemasta on nyt puoli vuotta. Toisinaan sytytän hänen kuvansa edessä olevan utuisensinisen kynttilän. Saatan pysähtyä puhumaan kuvalle mielessäni, yksin ollessa jopa puoliääneen. Ei siksi, että mitään oleellista olisi jäänyt sanomatta, enemmänkin siksi, että muistoihini valuu uutta väriä, kuvat häilähtelevät, hengittävät, kutsuvat toisiaan. Nyt minun on helpompi puhua hänelle, kun hän ei tunnu enää mitätöivän ajatuksiani läsnäolollaan ja vahvoilla mielipiteillään.

Kerran olen kahlannut  äidin ja isän haudalle viemään kynttilää. Syrjäinen lepopaikka Lapsuusmaan kirkkopuistossa on nukkunut talven hangen peitossa, tuskin nimiä näkyy. Veli sinne on jouluna ja isän kuoleman päivänä maaliskuussa kynttilät vienyt, aina kaksi kuin minunkin puolestani vaikka pyytämättäni. Veli itki paljon äidin pitkän lopputaipaleen kuluessa. Nyt hän on tyyntynyt. Toisinaan joku muisto kutsuu kyyneleet minunkin silmiini, mutta ei niistä itkuksi asti ole.

Äiti itki isää pitkään, ei koskaan oikeastaan lakannut itkemästä. Samalla hänen tuntui olevan vaikea ymmärtää, että minun muistoni isästä olivat toiset ja toisenlaiset. Veljen ja minunkin tunnemuistot vanhemmistamme ovat erilaiset. Joskus tunnen, ettei veli voi ymmärtää tyttären muistojen äidistä voivan olla niin toiset kuin esikoispojan.

Koen tämän kaiken vaiheeksi matkalla surun maisemassa. Tavaroihin liittyvät muistot ovat vielä koskematta siellä, mihin ne koottiin.  Nyt juuri on muuta, tulossa olevia, elämän muutoksia.

Kynttilä jää palamaan tuorein kukin kruunatulle haudalle. On hyvä jättää taakse muistoista tiheät yhteisen surun hetket ja lähteä omana itsenään. Taas on määränpäänä Valamon luostari, kuten ennenkin on ollut, kun elämänpolku kääntyy.

Istumme trapesassa syömässä myöhäistä lounasta. Valitsen usein näköjään saman paikan tietyn taulun luota, ikkunan vierestä. Hetken päästä ikkunalle lennähtää talitintti, kurkkii sisälle uteliaana. – Siinähän sinä olet lintunen – tulit sittenkin, sanon puoliääneen. Lintu kääntelee päätään lasin takana ja lentää pois.

Olin kutsunut sielulintua äidin haudalle, mutta lunta ja lehtiä lennätellyt navakka tuuli karkotti linnut. Vasta illalla pieni lintu tuli veljen kotirannassa piiskuttamaan koivuun. Kerroin sille, että olen taas lähdössä tänne. Muistan äidin ihmetelleen joskus: mitä sie sielä luostarissa aina ramppaat? Ehkä se on jo hänelle selvinnyt.

Samassa muistan, että tuon saman piiskutuksen kuulin Hietaniemen hautausmaalla sinä sunnuntaiaamuna, kun äiti ei ollut herännyt sairaalassa. Hautausmaan piiskuttajalintu oli kovin hädissään. Yrittikö se kertoa?

Toinen lähtee seuraavana aamuna ajamaan kotiin. Haluan jäädä vielä yhdeksi yöksi. Maanantai on luostarissa hiljaisin päivä, nytkin on lisäkseni vain ikonimaalareita kurssillaan ja talkoolaisia töissään. Yksin tutulla paikalla aterioidessani lintu lentää taas ikkunapuulle, nyt kahdesti. Kolmannella kerralla se tuo mukanaan toisen ja sitten ne lentävät yhdessä pois. – Tulit sitten kertomaan, että olet tavannut isän siellä ja olette yhdessä taas, ajattelen.

Luen huoneessani rukouskirjaa, siellä on lohdullisia kaanoneita ja rukouksia vainajan puolesta. Ne tuntuvat nyt löytyvän oikealla hetkellä. Teksteissä puhutaan suojelusenkelistä ja enkelivartiosta, joka noutaa sielun. Rukoilen enkelivartiota sekä äidille että itselleni. Iltapalveluksessa kirkossa sytytän tuohuksen vainajien muistelupöydälle. Kuuma vahakyynel tipahtaa kädelle. Äiti, äitini, ole iäti muistettu, iäti muistettu.

Lähtöaamuna joudun istumaan trapesassa toisen ikkunan luo, koska ’paikkani’ on vallannut uusi kurssilaisryhmä. Ajattelen, että lintu ei enää löydä minua. Hetken päästä se lennähtää siihen kuitenkin ja samassa pois. Kävikö hyvästelemässä, tiesikö minun olevan lähdössä?

Kätketään multaan, on poissa. Muistellaan, on lähellä. Enkelit noutavat lähteneen, kulkevat surusaaton mukana, ottavat vastaan pimeässä puhkeavan itkun