Nivaska työkoneelta ennen eläkkeelle lähtöä tulostettuja sähköposteja leviää jostakin pinosta lattialle.

” KESÄN kuva silmissä, sielussa. Kohta on Suomen sopivanmittaisen kesän lakipiste, juhannusyö. Se YÖ, nimenomaan, salaperäisen himmeä ja kuitenkin valoisa, tuulessa savun tuoksua, ihmisissä väreilyä, rannoilla tulet. Ei juhannuspäivässä enää samaa hohtoa ole…. Olen silleen onnellinen ihminen kuin tapaan olla toisena lomapäivänä, edessä neljän viikon vapaus. VAPAUS!

Tänään on pilvistä, satelee. Siitä ihanaa, että saan antaa aikomani vaatehuoneen tuuletusoperaation vielä olla.

Eilen olin puolentoista tunnin lenkillä metsässä ja tulin kukat kourassa kotiin: sinisiä ja vaaleanvioletteja metsäkurjenpolvia, huumaavia kieloja, hennosti tuoksuvia oravanmarjan pitsikukkia, vilpittömän puhtaanvalkeita metsätähtiä, ahomansikan ystävällisiä pikkuvalkoisia, taivaansinisiä peltolemmikkejä ja nurmitädykkeitä, jokunen niittykäenkukka.

Iltapäivällä tuli Timppa tuomaan kiveä, jonka oli käynyt varta vasten hakemassa meren rannalta minulle muistoksi kuultuaan isäni kuolemasta. Semmoinen on Timppa. Se tuli itse leipomansa kakun kanssa ja minä laitoin meille kahvit. Istuttiin pihassa puhumassa elämästä ja kuolemasta. Sitten me lähdettiin hautausmaalle ja käveltiin siellä kolmisen tuntia. Timppa kertoi tarinoita ihmisistä, joita kivien alle on kätketty, minä muistelin niitä, jotka olin tuntenut. Kun on ollut samassa seurakunnassa töissä 18 vuotta, hautausmaalla näkee jo paljon tuttuja nimiä. Vein metsästä keräämäni kukat Aili-mummon haudalle. Hän oli kuollut yksin  kotiinsa ja haudattu niin, etten voinut häntä hyvästellä. Alusta asti, kaikki 18 vuotta, olen hänet tuntenut, 90:n ikäiseksi ehtineen rehevän evakkomummon tarinoita kuunnellut. Timppa meni kauemmaksi, seisoin haudalla ja lauloin hiljaa: Jo Karjalan kunnailla lehtii puu…

Huomenna lähden Mieshenkilöni kanssa kohti Saarenmaata. Hänen lomansa alkaa sieltä. ” 

– kirjoitettu juhannusviikolla 2001 ystävälle ja ikätoverille, joka nyt on jo poissa. Muistan hänen naurunsa…