Panu Tuomi; Jerusalemin syndrooma; WSOY 2010

Tamperelainen Panu Tuomi, 43, löysi elämäntyökseen runot filosofiaa ja kirjallisuutta ja taidehistoriaa opiskeltuaan. Jerusalemin syndrooma on Tuomen kahdeksas kokoelma. Runot on puristettu tiivismuotoisiin monologeihin ja aihepiiri juutalaisuuteen liittyvä. Runoja syvällisemmin ymmärtääkseen täytyy tuntea keskeiset käsitteet, jotka runoilija myös lyhyesti esittelee teoksen lopussa. Filosofioita hallitsematonkin pääsee kirjailijan rikkaan ajatusmaailman ääreen heittäytymällä kuuntelemaan miten helikon (kreikkalainen viisikielinen jouhisoitin) tekstissä soi ja mihin uskonnolliset kuvat tässä ajassa viittaavat. Runoilijalla on oma ääni ja sanottavaa.

” Lausumattomat / haaveeni kätken / syvälle kiven / nivusiin / ja tietämättäni / rapautan Luojaani / päivä päivältä / enemmän.

Sarastuksesta / hämärään minä / huojun vallin / partaalla, / kahden kukkulan / välille viritän / rukousnauhasta / trapetsin. ”

*

Caj Westerberg; Yönmusta, sileä; Otava 2011

Westerbergin luontominiatyyrit viehättävät minua kovin. Kahdellakin kielellä hän taitaa runon, piirtää yhdellä siveltimenvedolla herkistä herkimmän kuvan, joka värähtää samansieluisen lukijan sydämessä. Ja lukija kiittää.

”Pääskysiä. Kissankelloja. / Männyn juurella / kuuromykkä tynnyri.”

”Kivellä vilkkaina puntarpäiden varjot”

”Herkeämättä / saarni puhuu / ilmavaa, valoisaa lausettaan.”

*

Bo Carpelan; Lehtiä syksyn arkistosta, suom. Caj Westerberg; Otava 2011

Bo Carpelanin viimeiseksi jäänyt ja postuumina julkaistu romaani on niin huikeaa kieltä (kiitos taitavan suomentajankin), niin filosofinen, niin tiheä kuviltaan ja merkityksiltään, että tekee mieli sijoittaa runoteosten joukkoon. Romaanimaisia aineksia on, mutta kuin taustalla, viitteeksi, enimmin pyörteilevää tajunnanvirtaa, muistoja ja hetkestä toiseen läsnäolevaa toisiinsa lomittuen. Lukijana ja Carpelanin runouden ystävänä olen lähes sanaton tästä testamentista, jonka hän on jättänyt. Hiljainen kunnioittava kiitos sanojen mestarille.

”Nyt vanhoilla päivilläni lähestyn suurmetsää, pimeyttä, valossa kylpevää metsäaukeamaa, aukeitten yli puhaltavaa tuulta, syysilmassa kaikuvaa olemassaoloa, arkistoa, joka kätkee dataa ja johon sitä mahtuu, silmänräpäyksiin, ydintapahtumiin, arkipäiväisyyksiä, jotka muodostavat yhtenäisen kuvion siihen, minkä näen ja koen. Tämä kaikki on minun eikä kenenkään muun.

Se mikä vaatii tiivistämistä, voikin olla linnun siipienväli.”

*

Suvi Valli; Ohijuoksija; Otava 2011

Esikoisteos runoilijalta (s. 1977), jolla tuntuu olevan hyvin varma oma ääni. Teoksesta tulee mieleen tulivuoren purkaus. Teksti on runsas, sanoja paljon, aiheet liikkuvat kaukana ja lähellä. Visuaalisesti monimuotoisena teos on omanlaisensa, mutta käy mielessä onko tietoista kikkailua: eri kirjasinkokoja, hajotettuja lauseita, piirroksia, vapaata viivaa. Ja miksi kirjoittaa niin vaikeaa tekstiä, että selitysosa on tarpeen. Mielenkiintoista, mutta ei nautittavaa.

*

Martta Rossi; Upoksissa pilvet; Otava 2011

Esikoisteos tämäkin, runoilijan syntymävuosi (1929) kertoo tekstien olevan kypsynyttä, sillä tavalla herkullista kuin pitkään haudutettu on. Tämän sukupolven runoilijat peilaavat elämää luonnonkuvien kautta, teksti on tutunoloista ja ymmärrettävää. Minkäänlaisia vieraita tehosteita ei haeta eikä tarvita. Vanhahtavia ilmaisuja on siellä täällä, mutta ne jotenkin kuuluvat tähän runoilijapersoonaan. Pidin runoista.

”Kuusi tulee huoneeseeni. / Se huojuu yön kaihtimella / ja saartaa uneni / pihkantuoksullaan. / Olen kuusen morsian. / Aamulla heräämme / auringonhehkuiseen erillisyyteemme.”

*

Miki Liukkonen; Valkoisia runoja; WSOY 2011

Tekijä on voittanut J.H. Erkon runokilpailun 2009 ja Valkoisia runoja on hänen esikoisteoksensa. Uusien runoilijoiden hengentuotteet eivät aina aukene lukijalle, paljon on tyhjältä tuntuvaa kikkailua sanoilla ja runojen rakenteita rikotaan, motiivina ehkä  – siltä tuntuu –  vain vaikutuksen tekeminen. Liukkosellakin on viehtymys kokeilla , hän sekoittaa matemaattisia kaavoja tekstiin, mutta on kuitenkin uutena runoilijana hauska, tomera poikkeus. Harvoin runokirjan ääressä hersyy nauru niin kuin esimerkiksi Surrealistin päiväohjelmaa lukiesssa.

*

Marja Leena Toukonen; Vuodet villiintyvät takanani; Basam Books 2011

Fil.lis. Marja Leena Toukonen tunnetaan tietokirjailijana ja kouluttajana. Nyt häneltä on ilmestynyt ehyt, tiheätunnelmainen kokoelma runoja vanhenemisesta, kuolemasta, unohduksesta ja muistoista. Tykästyin kovasti näihin konstailemattomiin, paljon puhuviin runoihin, jotka eivät kaihda eivätkä kaunistele sanomisiaan. Minulle tästä tuli äidin muistelukirja, mutta myös omiin tunnelmiin osuvia tekstejä löytyi. Kiitos runoilijalle ja kustantamolle!

”Vuodet takanani / ovat alkaneet villiintyä / peittyä muistoihin, jotka kasvattavat uusia oksia / levittävät lehtensä päivien päälle.

_

Ja viiltävät kirkkaat aamut / ovat samentuneet / kuin vesivärityössä, värit levinneet / pehmentyneet.

Eivätkä sydämen tuska ja tahdon vaiva / enää hehku riivatun lailla / takka hiipuu hiljakseen / viimeiset kekäleet huokailevat.

Villiviini / kiertyy öitteni peitoksi / vaimentaa yön äänet / mutta pöllöt istuvat odottaen räystään reunalla.”

*

Niilo Rauhala; Tähtiä taivaan nurmikolla; Kirjapaja 2011

Niilo Rauhala, pohjoisen palkittu runoilijapappi, on ollut minulle sellainen, jonka teksteihin palaan aika ajoin. Tänä vuonna Kirjapaja julkaisi valikoiman uskonnollisia runoja Rauhalan kokoelmista, mukana myös muutamia uusia runoja. Rauhala on tehnyt työtä sairaalapappina, mikä heijastuu hänen runoihinsa hienolla tavalla. Tyyntä, kirkasta runoa.

”Anna minulle tähden rauha / ja oksilla kuultavan yön. / Anna minulle erämaata katselevan virran rauha / ja kosken pyörteessä läikkyvän kiven. / Anna minulle ristiltä laskeutuvan / voittajan rauha / ja ovelleni kolkuttavan käden. / Anna huoneeseeni hänen silmiensä rauha, / sydämeeni sinun rauhasi.” 

*

Maria Syvälä; Älä sylje minua syliisi; Robustos 2005

Syvälä on julkaissut runoja, jotka kuvaavat vaikuttavalla tavalla psykoosiin sairastuneen tunneryöppyjä, suljetun osaston maailmaa, myös oman hoitajan ja potilastovereiden merkitystä toipumisessa. Runojen punainen lanka läpi kaiken on äiti-tytär-suhde, joka pitää äitiä elämässä kiinni ja kutsuu toipumaan. Dokumentinomaisena tilityksenä hieno.

*

Kevään kukat, syksyn kuu, Kootut tankarunot 1960-1982, suom. Tuomas Anhava; Otava 2000 (Seven 2011)

Japanilaisten tankarunojen kääntäminen mille tahansa vieraalle kielelle on vaikeaa, jos haluaa pysyä alkuperäisessä tavurytmissä. Tuomas Anhava on niitä harvoja kääntäjiä, joka on pitänyt rytmistä kiinni, runot ovat saksan-, englannin- ja ranskankielestä suomennettuja. Tankarunojen tunnemaailma on viehättävä yksinkertaisuudessaan, monimerkityksisyydessään ja luonnonläheisessä melankoliassaan. Herkkää, mietiskelevää ajatuspuroa.

*

Rabindranath Tagore; Toiselle rannalle, suom. Hannele Pohjanmies; Kirjapaja 2009

Intialainen Tagore eli 1861-1941. Hän oli monella tavalla omassa yhteiskunnassaan ja laajemmalti vaikuttava persoona, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1913. Hänen tekstinsä ovat seuranneet minua läpi elämäni siitä asti kun murrosikäisenä kirjat löysin. Yhä hänen tekstejään julkaistaan uusina valikoimina. Tässä on tekstien lomassa suomalaista valokuvataidetta. Kirja sopii lahjaksikin.

***

Leena Lander; Liekin lapset; Siltala 2010

En ole Landeriin ehtinyt tutustua aiemmin, ennakko-odotukset olivat korkealla. Olen ymmärtänyt, että hän kuuluu kirjalliseen eliittiin, ainakin mikäli kirjastokorvausten, teosten ja niiden mainonnan määrä jotain todistaa. Lander on tässä teoksessaan tarttunut romaanin keinoin 1917-1918 sisällissotaan Varsinais-Suomen suunnalla. Teos on yli 400-sivuinen ja loppua kohti tiivistyvä. Alku haahuilee liikaa ja selostaa tarpeettomankin lavealti taustoja.  Varsinainen jännityskirja tämä ei ole, vaikka loppuratkaisua kohti tarina kihelmöittää lukijaa.

*

Anu Holopainen; Ilmeetön mies; Karisto 2010

Nuorten fantasiakirjailija kokeilee siipiään aikuisromaanilla. En ole aiempia nuorille suunnattuja tuotoksia kirjailijalta lukenut enkä tästäkään kyllä ilahtunut. Joo, on intensiivinen kyllä, mutta niin epärealistinen, jopa vastenmielinen tarina, että puistattaa. Jos mies on päähenkilö, hänen osaltaan tarina jää ihan auki. Jos nainen, lopussa kilahtaa. – Ei houkuta tutustua enempää kirjailijan fantasiamaailmaan.

*

Marja-Leena Virtanen; Kirjeitä kiven alle; Tammi 2011

Minulle uusi, sikäli kiinnostava kirjailija, että on eläkkeelle jäänyt sairaanhoitaja, syntynyt 1943 ja julkaissut esikoisteoksensa viime vuonna. Esikoisteos Aida sai kriitikoilta nuivan vastaanoton, mutta lukijoilta kiitosta. Kirjeitä kiven alle on kolmen sukupolven äiti-tytär-kohtaloiden romaani Karjalasta. Sodasta ja evakkoudesta ei tässä tehdä elämää suurempaa kokemusta, pääpaino pysyy äitien ja tyttärien suhteissa. Kirjassa parasta ovat tarkka ajankuvaus, henkilökuvat ja hersyvä murteen käyttö repliikeissä. Virtanen lataa tarinaansa runsaasti vahvoja aineksia ja pitää ne kasassa, vaikka tarina hyppii aikakaudesta toiseen. Kirjailija osaa ottaa lukijan mukaan heti ensi sivuilta. Tarina pitää otteessaan, kirjaa ei voi laskea käsistään ennen kuin kaikki äitien salaisuudet ovat tyttärille selvillä.

– Pidin tästä, oivallinen lukuromaani!

*

Katja Kallio; Tyypit; Otava 2004

Kirjailijan nimeä on nähnyt mediassa, nyt vasta tutustuin tekstiinsä. Tämä kirja ei ole romaani vaan nimensä mukaisesti jutustelee tyypeistä, joita useimmat tytöt jossain vaiheessa elämäänsä kohtaavat: aviomies, miehen exä, idoli, italialainen poikaystävä, naapuri, kampaaja, morsiamen äiti jne. Kallion tyyli on hauska, irrotteleva, mutta ei vedä överiksi, vanhempikin lukija nauraa iloisesti hyvälle tyypittelylle. –  Lyhyitä, mainioita juttuja!

*

Antti Karumo; Männyt; WSOY 2006

Karumo on ollut ehdolla monenkin palkinnon saajaksi. Tämän pienoisromaanin tyyli varmaan luokiteltaisiin muotitermillä maaginen realismi. Minusta teksti on oudosti kieputtava, samaa toistava. Kertooko se kirjailijan juuttumisesta paikoilleen vai tuoko toisto jotain uutta vaatimattomaan juonenkulkuun? Sinänsä teksti on vahvaa ja luo kyllä maagisen ilmapiirin muutamalla henkilöllä, joista lopulta ei tiedä, kuka onkaan päähenkilö.

*

Bo Carpelan; Kulkeva varjo, suom. Kyllikki Villa; Otava 2010 (alkup. 1978)

Bo Carpelanin tyyli on käynyt tutuksi vuosikymmenten myötä. Minulle hän on ennen muuta runoilija. Tässä opuksessa Carpelan vie tarinan epämukavuusalueelleen sijoittamalla pikkukaupunkiin nuoren naisen murhan. Dekkarikokeilu, jos tämä nyt sellainen on, on mielestäni turha polku. En viihtynyt Carpelanin viipyilevään, kiemuroivaan ja maalailevaan tyyliin kuvatun pikkukaupungin sosieteetin parissa eikä itse murhatapauksen selvittelyssä ole minkäänlaista jännitystä.

*

Kirsti Ellilä; Ristiaallokkoa; Karisto 2011

Ellilän kirkkotrilogian aihepiiri on minulle tuttu, oli siis kiintoisaa luettavaa. Kirsti kirjoittaa sujuvaan tyyliinsä ja uskottavasti aiheensa tuntien. Yksinhuoltajapappi on naisten mielenkiinnon kohteena, se on selvä, mutta retriittien maailmankin tuntevana en osaa oikein liittää siihen ympäristöön kerrotunlaisia manööverejä. Sillä tavalla positiivinen kertomus, että perimmäisestä vakaumuksestaan luopumatta pappi voi kasvaa ihmisenä sallivammaksi itselleen ja muille.

*

Nina Banerjee-Louhija; Valon kantaja; WSOY 1999             Merenjakaja; WSOY 2003

Jälleen yksi nimeltä tuttu kirjailija, jonka tuotantoon en ole aikaisemmin tarttunut. Valon kantajan takakansiteksti kertoo kirjan porautuvan syvälle kipeisiin äitien ja tyttärien välisiin suhteisiin, naisten syyllisyydentunteisiin ja syyllistämiseen. En nyt tiedä siitä porautumisesta, mutta tarina kyllä kulkee läpi neljän sukupolven ja siinä liikutaan usean maan ja maanosankin välillä: Intiassa, Euroopassa, Suomessa, Ranskassa Lontoossa ja merellä. Tarina on lastattu intialaisella perinteellä ja hindumystiikalla, mikä osoittautuu sikäli puutteeksi, että henkilöt jäävät jotenkin mustavalkoiseen asetelmaan. Luin kirjan sairaalassa maaten ja jaksoin lukea; lyhyet luvut, ihmisten värikkäät kohtalot ja eksoottiset piirteet eivät vieneet liian syviin aprikointeihin.

Merenjakaja on määritelty kirjailijan muistikirjaksi, triptyykiksi mereltä, maista ja maailmalta. Romaani tämä ei siis ole, pikemminkin matkakertomus ja sellaisena varsin mielenkiintoinen. Muistikirja alkaa Pegasos-veneen haaksirikosta, jossa kirjailija ei ole osallisena vaan hänen miehensä.  Haaksirikko tuntuu elämää suuremmalta katastrofilta ja sen myyttisiin merkityksiin palataan pitkin matkaa. Etelä-Amerikan, Afrikan, Uuden Seelannin ja Australian mantereilla kirjailija seikkailee ensin yksin, sitten miehensä kanssa ja kertoo kiinnostavasti kokemuksiaan. Löyhääkin jutustelua löytyy, kirjailija viittaa aiempiin teoksiinsa tuon tuostakin, kertoo yksityiskohtaisesti hotelleista, joissa yöpyi, aterioista ja viinivalinnoista. Matkakertomuksen lopputulemaksi jää hieno oivallus, joka tulee myös perustelluksi: ”Maailma on kotini, kotini on maailma”.

*

Tuija Wuori-Tabermann; Meitä oli kaksi; Otava 2011

Surukirjoissa usein on jotenkin sama moodi ja tunnelma, joka tarttuu lukijaan, jos tarttumapintaa on. Edesmenneen runoilija Tommy Tabermannin lesken surukirja ei tee poikkeusta. Runoilija oli kuitenkin niin tunnettu ja kuten tavataan sanoa ’rakastettu’, että hänen varhaista, traagista poismenoaan varmasti moni aidosti suree. Kirjoittaja, joka on toimittaja, on osannut välittää herkät luopumisen tunnot tyylitajulla. Myös yliluonnollisiksi kokemansa tapahtumat hän kertoo vilpittömästi niitä paisuttelematta. Runoilijasta välittyy kaipaavan puolison kautta  positiivisen ja elämänhaluisen ihmisen kuva.

*

Anna Gavalda; Karkumatka, suom. Lotta Toivanen; Gummerus 2010

Anna Gavalda on kotimaassaan Ranskassa suosittu kirjailija ja monen suomalaisenkin lukijan suosikki. 1970 syntyneen Gavaldan kepeä tyyli viehättää. Karkumatka on lyhytproosaa (väljästi 120 sivua), oikeastaan yhden sisarusten kesken mielijohteesta tehdyn matkan kuvaus. Siinä ei varsinaisesti tapahdu mitään kovin merkittävää, teksti on niukkailmaisuista vuoropuhelua tai jutustelevaa kerrontaa. Itse asiassa kirja on melko heppoinen hengentuote, mutta hyväntuulista luettavaa.

*

Eva Illoinen; Vihkiristit; Tammi 1986

Kirjailija on ollut vallan tuottoisa 1987 tapahtuneeseen kuolemaansa asti. Esikoisteos Joutilaat päivät julkaistiin 1965 ja viimeiset Tsaarin poika ja Vihkiristit 198 sekä nuortenkirja Autokaupungin tyttö 1987. Kahdenkymmenen vuoden kirjailijaura tuotti 20 romaania. Illoiselta jäi myös runsaasti julkaisemattomia käsikirjoituksia. Muistan nimeltä romaanit Elena, nainen pimeästä ja Iltapäivällä tuli levottomuus, joista puhuttiin aikanaan paljon, jälkimmäisen taisin lukeakin. Illoinen kirjoitti myös kuunnelmasarjaa, joka sitten katkesi kesken kirjailijan kuolemaan.

Vihkiristien aiheena on evakkotytön kohtalo, johon on punottu vahvaa mystiikkaa. En osaa sanoa mihin ’genreen’ Illoinen kotimaisessa kirjallisuudessa lasketaan kuuluvaksi, ainakin aikuisromaanit ovat viihtyisää luettavaa, sisältävät sopivasti romantiikkaa ja kirjoittamisajalle tyypillistä naisasiaakin.

*

Merete Mazzarella; Uskottomuuden houkutus, suom. Kaarina Ripatti; Kirjayhtymä 1997

Filosofian tohtori, kirjailija ja kriitikko M.M. on tarttunut ikiaikaiseen aiheeseen. Kirja on analyyttisesti ja kantaaottamattomalla tavalla aihetta kirjallisten esimerkkiteosten valossa pohtiva – ei siis mikään romaani eikä esseetyyppinenkään teos, jollaisia Mazzarellalta on totuttu julkaisemaan. Minulla meni kirjan kanssa kuukausimäärin aikaa, kirjallisuusanalyysi kun ei ole varsinaisesti helposti sulavinta luettavaa sairasvuoteella. Pidän M.M:n tyylistä ja aihehan on aina ajankohtainen. Kannattaa lukea, vaikka tietääkseni kirjaa ei saa ainakaan kirjakaupoista enää, ehkä kirjastoista sentään.

*

Kirjastossamme oli keväällä 2011 kirjailijavieraana Anja Snellman (Kauranen), yli kaksikymmentä kirjaa kirjoittanut nainen, jonka esikoisteoksen julkaisemisesta on 30 vuotta. Yleisömenestyksen saattoi arvata. Käyn aika harvoin tällaisissa tilaisuuksissa – olen kai ajatellut, ettei kirjailijan näkeminen ja kuuleminen anna lisäarvoa sille kuvalle, mikä lukiessa muodostuu. Tilaisuus vahvisti oletukseni, osittain. Kirjailija on fiksu nainen, kirjoittaa hyvin ja ottaa kirjoissaan esiin yhteiskunnallisesti tärkeitä teemoja – se jo tiedetäänkin. Aloin ihmetellä, miksi olen lukenut vain noin puolet hänen teoksistaan. On aika paikata aukko sivistyksessä tältä osin.  

Tätä en kyllä tiennyt: kirjailija kertoi työstäneensä omaa Kallio-eepostaan samaan aikaan, kun Pirkko Saision väkevä Elämänmeno julkaistiin. Saision teoksen menestys sai Kaurasen luopumaan aiheesta ja siirtymään oman opiskelijasukupolvensa kuvaamiseen. Syntyi Sonja O, josta puolestaan tuli menestys, se aloitti uuden kirjallisen aikakauden. Kirja on yhä lukiolaisten kirjallisuuslistalla ja kirjailija kertoo saavansa jatkuvasti nuorilta lukijoilta ihailevaa palautetta esikoisestaan.

Aura; Otava 2000    

Aura alkaa kuin jännityskertomus, välikohtaus kirjakaupassa ja sitä seurannut yllättävä testamentti, joka ojennetaan kirjailijalle. Tarina lähtee kasvamaan kohti mennyttä aikaa, erikoista ohjaaja-oppilassuhdetta, mutta myös kohti kirjailijan kasvumaastoa, isää ja äitiä. Hyvän romaanin merkit täyttyvät, teksti säkenöi ja valittaa, jättää kysymysmerkkejä ja ottaa loikkia muistoihin niihin uppoamatta. Anja Snellman sen osaa.

Rakkauden maanosat; Otava 2005

Tämä on itse asiassa kenties paras koskaan lukemani rakkaustarina, ikiomalla huikealla tavallaan niin tosi. Se saa silmät sirrilleen naurusta ja kyynelistä osuessaan johonkin herkkään kohtaan lukijan omissa muistoissa. Tarina on omistettu A:lle ja S:lle, omaelämäkerrallisia aineksia tuntuu olevan, mutta kirjailija osaa etäännyttämisen, keskittämisen ja tiivistämisen eikä lankea minkäänlaiseen nyyhkintään.
Jos olet joskus rakastunut pohjia ja taivaita myöten, lue tämä kirja. Jos olet elänyt pitkän rakkausliiton, lue tämä. Jos olet päätynyt kuolleen rakkauden haudalle, lue. Ja lue, vaikka et olisi.

”Vaikeahan sitä on uskoa: että alunperin kiihkeät ja kuumat rakastavaiset päätyvät joskus Etelämantereelle? Emme ainakaan me, emmehän me – me kaksi emme palele rakkaudessamme koskaan! Sellaiseen hassuun keksijätyttöön Alex kauan sitten rakastui. Mutta nyt Alex lausuu ajatuksiaan painokkaasti puhelimessa. Ja Alexin puhuessa Oona näkee miten kartalta, keskeltä Etelämannerta, putoaa kaksi vaaleanpunaista nuppineulaa, te olitte tässä, oikeastaan ne leijailevat alas kuin lumihiutaleet, aivan hiljaa, ääneti, niin kuin rakkaus loppuu.”

Arabian Lauri; WSOY 1997

Kiehtova kuvaus nuoruudesta, poikarakkaudesta, hulluutta hipovasta ja rajat ylittävästä lahjakkuudesta, intohimosta kauneuteen ja arjen yläpuolelle. Kirjailija osaa pitää mitä mielikuvituksellisimmat tarinankiemurat kasassa ja rytmittää tarinan hienosti. Arabian Laurin tarina antaa alusta asti aavistaa, että niin kiihkeä elämänjano sammuu vasta kuoleman virrassa. Lopun vääjäämättömyys ei ole kuitenkaan painostavaa, pikemminkin johdonmukaista. Ja kuten rakkaustarinaan kuuluu, elämä jatkuu kuitenkin.

”Kaikilla meillä on Arabiamme. Unelmat, niiden varjot. Rohkeus elää tai yritys rohkeudeksi.”

Äiti ja koira; WSOY 2002

Aikuisikäisten lasten vanhempien yllättävä avioero on romaanin alkuteema. Tarina alkaa melkein banaalin tavanomaisesti: menestyvä mies hullaantuu nuoreen naiseen ja vaimo saa lähtöpassit. Aikansa nöyryyttävää eroa podettuaan ex-vaimo saa kuin saakin elämänsä sirpaleet  liimailtua kasaan. Koira astuu kuvaan puolessa välissä romaania ja siitä alkaa toipuminen uhriudesta. Käy ilmi, etteivät kaikki aikuiset lapset olekaan sisäisesti aikuistuneet ja seuraa vaihe, jossa kaksi heistä muuttaa äidin helmoihin takaisin. Sitten kun äiti alkaa todella itsenäistyä, suku alkaa huolestua hänen mielenterveydestään. Ex-mies puolestaan kokee nöyryyttävänä entisensä uudet kuviot julkisuudessa.
Kerrassaan mainio ja viihdyttäväkin romaani. Tyypilliseen tapaansa Snellman on tutkinut huolella taustat, kerännyt henkilökohtaista ja yhteisöllistä tukea perehtymiseen ja hyödyntänyt lähdemateriaalia. Yllättäviä käänteitä riittää ja jännite säilyy.

Paratiisin kartta; Otava 1999

Opettajahenkilön ajatuspuhetta luokalle, jonka vaiheita on seurannut ensimmäisestä luokasta viimeiseen. Romaanissa on mielenkiintoinen rakenne, jonka kehys on opettajan koti ja yksi ilta ja yö siinä. Hän on kutsunut luokan jäähyväiskäynnille, valmistellut tarjoilut, ajatellut puhua jotain. Tarina etenee kellonaikojen mukaan, päähenkilön ajatus liikkuu muistellen. Ilta kuluu, oppilaat eivät tule, muistot vyöryvät. Romaani on hieno ja tarkka kuvaus lasten kehityksestä ryhmäksi ja kunkin yksilöllisestä kehityksestä opettajan silmin nähtynä, mutta myös opettajan itsensä historioista ja kehityksestä tehtävässään. – Tämä romaani pitäisi jokaisen opettajan lukea, kiinnostaisi varmaan kouluikäisten vanhempiakin.

Ihon aika; Otava 1993

Kaunistelematon kertomus kroonikko-osastolla kuolemaansa kohti lipuvasta äidistä ja tyttärestä, joka löytää äitinsä vaietut salaisuudet. Teksti raastaa ja hyväilee, ei anna armoa äidille, tyttärelle eikä lukijallekaan. Ymmärsin Kaurasen teeman ja tyylikeinot, silti ihan kaikki poikkeamat tyttären miesjuttuihin eivät mielestäni istuneet kokonaisuuteen. Lopulta alkoi jo tuntua siltä, että pääosassa  – toisin kuin takakansiteksti antaa ymmärtää – onkin tyttären seksuaalisuus.  Syvä ymmärrys äidin vaiettuun historiaan, välittyy riipaisevasti. Ihon aika voisi olla naisen oman kirjaston perusteoksia.  

Pelon maantiede; WSOY 1995

Yli 400-sivuinen romaani on, Kaurasen tapaan, perusteellisesti taustoitettu ja yksityiskohtia myöten uskottavuuteen pyrkivä destruktiivisen feminismin syövyttämien ihmisten kuvaus. Pelon maantiede on kauhistuttavaa ja kiehtovaa luettavaa. Opin kirjasta naistutkimuksen ja feminismin historiasta ja monista alalajeista, siitäkin miten ääriliikkeet syntyvät ja minkälaisia ihmisiä niihin ajautuu. Kirjan ilmestymisen ajankohtana aihe on ollut kuuma, muistan, että teemasta tehtiin aika pian rankka tv-näytelmä, jonka pääosassa loisti Leea Kleemola. Taannoisten Norjan tapahtumien aikaan luettuna Pelon maantiede antaa myös näkökulman nöyryytyksen, koston ja vihan ketjusta sikiävään väkivaltaan ja verkostoitumiseen.
Kauranen kirjoittaa yhteiskunnallisesti tärkeistä teemoista, mutta päätyy usein mässäilemään yksityiskohtaisesti kerrotulla seksillä. Seikka, joka tietysti myy, mutta toimii myös vieraannuttavasti ja syö tärkeiden teemojen painoarvoa.

Lyhytsiipiset; Otava 2003

Tunnistettava miljöö ja kytkentä vuosikymmenensä ehkä kuohuttavimpaan rikokseen tavallaan pilaa kirjan, muunneltunakin. Mietin, eikö kirjailija uskonut varsinaisen päähenkilön tarinan kantavan. Myös tekstissä paikoin pitkään jatkuva sähkösanomatyyli ja loputtomat kysymysten sarjat alkavat häiritä. Tämä kirja huolellisesti esiin kaivettuine ja tarkkaan kaluttuine yksityiskohtineen on niin tyypillistä Kauranen-Snellmania, että alkaa jo tuntua kliseeltä. – Nyt pitää oikein katsoa mistä kriitikot* ovat kirjaa kiittäneet, ehkä olenkin vain henk.koht. ärsyyntynyt. Ehkä kirja olisi ollut parempi tuoreeltaan, minusta se tuntui jo entiseltä.
*No joo, Suvi Ahola ainakin löytää vaikka mitä kiitettävää aina ajankuvasta lähtien. Parasta, että luette muittenkin arvioita.

Safari Club; Otava 2001

Kun tämä nyt jo on tällä erää yhdeksäs Kauranen/Snellman yhteen menoon luettuna, voinen sanoa, että feministinen näkökulma ja rankka seksuaaliteema lienee ’peruskaurasta’.  Teema varioituu erilaisissa yhteyksissä ja taustatyö on, kuten aina, niin huolellista, että ei voi sanoa kirjailijan toistavan itseään, vaikka Pelon maantiede käväisee kyllä mielessä. Tämän romaanin luettuaan takuulla katselee Korkeasaaren eläimistöä uusin silmin. Tällä kertaa Snellman myös hajaannuttaa tekstiä niin paljon, että kaikki takaumat ja ajatusrepaleet eivät paranna kirjan luettavuutta. Tarinaan on ladattu trillerimäisesti  kiristyvää jännitystä, joka pitää lukijaa pihdeissään kunnes vääjäämätön loppuratkaisu on käsillä.

Tushka;  WSOY 1983

Tämä on Kaurasen toinen romaani läpimurtoteos Sonja O:n jälkeen. Tarinassa kovasti Kaurasta muistuttava päähenkilökirjailija matkaa Egyptiin, jossa hänen on määrä kirjoittaa valmiiksi L.Onervaa koskeva teos ja samalla etsiskellä yhtymäkohtia Egyptissä kadonneen isänsä viimeiseen matkaan. Tushka on isän muistiinpanoissa mainittu myyttinen paikka Niilin yläjuoksulla, jonne kirjailijatar sekalaisen seurueensa kanssa matkaa. Kirjan luettua jää vaikutelma, että Kauranen kuljettaa mukana useita aihelmia, joista oikein mikään ei nouse kantavaksi, tapahtumat virtailevat sinne tänne ja henkilöiden välillä tapahtuu, mutta jotenkin irrallista kaikki on. Arabian Lauri mahdollisesti on syntynyt tämän kirjan aihelmista myöhemmin, ainakin se tuli mieleen lukiessa.  
* * *

Alice Munro; Viha, ystävyys, rakkaus; suom.Kristiina Rikman;  Tammi 2002, ilm. 2001

Kirjoittavan tuttavani suosituksesta tutustuin tänä kesänä Alice Munroon, kanadalaiseen monesti palkittuun kirjailijaan. Häntä arvostetaan erityisesti novellikirjailijana. Tämäkin opus sisältää yhdeksän pitkähköä tarinaa. Alkuteoksen nimi on Hateship, Friendship, Courtship, Loveship, Marriage – joista nimen suomennos jättää käyttämättä ’kosiskelun’ ja ’avioliiton’.  Ihmissuhteiden kuvaajana ja tarinoiden punojana Munro loistaa. Hänen kielensä on monivivahteista, minkä suomennoskin välittää oivallisesti. – Minua kosketti eniten kokoelman viimeinen tarina Karhu tuli vuoren takaa. Siinä vanhan avioparin suhde muuttuu, kun muistisairas vaimo saa paikan hoitokodista ja kiintyy siellä toiseen mieheen. Tarinan käänteissä on jotain ikiaikaista ja liikuttavaa.
Totesin täällä kerran, että kirjoittaja kirjoittaa itseään. Munron innoittamana voisi jatkaa: lukija lukee itseään, elämänsä läpi.

*
Anais Nin; Henry ja June; suom. Leena Nivala; WSOY 1991, alkup. 1966

Ranskalaissyntyinen Anais Nin jäi kirjallisuuden historiaan paitsi monipuolisen tuotantonsa, erityisesti eroottisten novelliensa ja julkaistujen päiväkirjojensa ansiosta. Kirjailija kuoli 1977 Amerikassa. Henry ja June on ensimmäinen lukemani Ninin teos. Kun mietin julkaisuajankohtaa, voin kuvitella mikä sensaatio teos aikanaan on ollut. Kirjailijan ihmissuhteet ovat eräänlainen aistillisuuden verkosto, jossa Nin kuvaa avoimesti naisrakkautta, miesrakkautta, aviorakkautta, ostettua seksiä, naisen eroottisia fantasioita, suhdetta psykoanalyytikkoonsa. Julkaistu teos oli sensaatio siksikin, että päiväkirjan kuvausten keskiössä on toinen tunnettu kirjailija, Henry Miller. – Kirjailijana Nin on herkkävaistoinen ja taitava eroottisten riippuvuussuhteiden kuvaaja. Hillittömyyttä ja ylivalotustakin kuvauksessa tuntuu.

PS. Kirjasta on tehty myös elokuva, joka esitetään Teemalla perjantaina 7.10. klo 23.05

*
Kristina Carlson; William N. päiväkirja; Otava 2011

Carlson on mielestäni aika erikoinen kirjailija, vähän velmu. Hän valitsee aiheensa, ties mistä impulssista johtuen, historian hämärästä ja tarjoilee lukijoilleen uskottavan tuntuista fiktiota vaikkapa omituisten vanhojen herrojen elämästä. Carlson aloittaa ikään kuin kesytellen, lukija pohtii jonkin matkaa onko tässä nyt jotain mitä lukea ja miksi. Tekstiin voi hulahtaa arvaamattaan kuin heikkoihin jäihin ja sitten imu vain vie. Ilahduttava kirja, joka ei jatku piinaavan pitkälle, on kevyt pitää käsissä ja antaa annettavansa jaarittelematta. Bravo!

*
Tuula-Liina Varis
Rakas; WSOY (2.p. 2009; 1.p. 2002)    Toshino Mifunen tiikeri; WSOY 2005

Rakas on erään naisen tarina, joka on yhtä aikaa tavallinen ja erityinen, kuten useimpien naisten tarinat lienevät. Loppuun asti mietin kirjan nimeä, mihin tekstissä se viittaisi. Ehkä se liittyy naisen mielessään vaalimaan rakkauteen, joka ei koskaan toteutunut unelmien tapaan, mutta silti niin, että ei koskaan kuollutkaan. Sen sijaan naisen reaalielämässä oli pätkä sosiaalisen statuksen unelmaa, mutta ei rakkautta. Tarinan loppupuolella tätinsä aikuiseksi hoitama tyttö saa vastauksen kuolleiden vanhempien mysteeriä koskeneisiin kysymyksiin. Naisen ihmissuhteet paljastuvat rakkaudettomiksi, on kuin rakkaus jäisi ikuisesti haaveeksi vain.   

Toshiro Mifunen tiikeri sisältää erinomaisia novelleja ja proosarunon. Novellit lienevät Variksen ominta lajia, hän taitaa muodon sekä osaa luoda tarinan, joka pitää lukijan otteessaan. Teksti on kaikinpuolin moitteetonta. Niminovellissa Varis jopa pyrkii irti vakavailmeisestä realismistaan ja päästää tekstiin surrealistisia vivahteita.

Pidän Tuula-Liina Varista pätevänä ja hyvänä kirjailijana. Mietin mikä teksteissä olisi hänen vahvuutensa ja toisaalta mikä on se jokin, mikä useamman teoksen perättäisen lukemisen myötä hänen teksteissään alkaa lukijaa häiritä häivähdyksenomaisena puutteena. Variksen kirjoja lukiessa ei vaivaa kysymys, miksi tämä on kirjoitettu – teksti ikään kuin motivoi itsensä lukijalle – mutta tarinat ovat kovin arkisia, jalat tukevasti maassa kirjoitettuja. Ehkä lukijana jäin kaipaamaan kirjallisia ’yläsäveliä ja modulaatioita’, jos musiikkitermein ilmaisu sallitaan tässä yhteydessä.

* * *

Jukka Pakkanen; Muistaakseni; LIKE 2008

Paljon lukevalle osuu kumminkin aika harvoin kohdalle kirjoja, jotka piirtävät kestäviä jälkiä mieleen, sykähdyttävät yllättävästi, liikuttavat ja hämmentävät jollain positiivisella tavalla. Jukka Pakkasen kertomus elämästään on sellainen kirja minulle. Jos yritän miettiä mikä tässä, oikeastaan se on eniten kirjailijan persoona, tuo jäljittelemätön, intohimoinen ja uniikki yhdistelmä kaikkea sellaista, mikä ei ensin tunnu kuuluvan yhteen, mutta sitten tuntuu, ettei voisi muuten ollakaan. Toisekseen Pakkasen tapa kirjoittaa pienesti, mutta merkityksellisiä, siis oma tyyli, oivaltavuus, spirit. Luettuani kirjan viimeiset sivut elokuun ensimmmäisen päivän aamuvarhaisella, koin päivän valostumisen kokonaisvaltaisena, myös  sisäisenä valostumisena. Ihmeenomaisesti kirja voi antaa uskoa ja toivoa. Kiitos Jukka Pakkanen!

*
HOIVA, tutkimus, politiikka ja arki; toim. Anneli Anttonen, Heli Valokivi ja Minna Zechner; Vastapaino 2009

Olen lukenut tätä opusta hitaasti äidin viimeisenä elinvuotena, kuoleman syksynä ja surukeväänä. Tutkimuslähtöinen teksti oli toisaalta kiintoisaa ja nivoutui arjen kokemuksiini, toisaalta myös tunnetasolla raskasta lukea vanhushoivan osalta. Kirjan loppuosassa puhutaan myös lasten päivähoidosta, kotihoidosta ja varhaiskasvatuksesta. Omien lasten aikaan tekemämme hoitoratkaisut olivat yhä mielestäni oikeita, silloisen yhteiskunnan tuen ollessa vähäistä. Jäin miettimään hoivan sukupuolittumisen vaaraa, jota tutkijat tuntuvat näkevän niin lasten kuin vanhusten hoivan järjestämisessä. Se tuskin on irrallinen ilmiö tasa-arvoisen palkkauksen yhä ollessa poliitisesti mahdoton toteuttaa.

*
Herta Müller; Tänään en halunnut tavata itseäni, suom. Tarja Roinila; Tammi, 2010 (1997)

Nobel-palkittu romanialaissyntyinen kirjailija purkaa kommunistidiktatuurin aikaisia traumaattisia kokemuksiaan kirjoittamalla kielellisesti upeita romaaneja. Suomentajalla on ollut vaikea tehtävä, mutta Tarja Roinila selviytyy haasteesta loistavasti. Kielen ansiosta tämäkin romaani kannattaa lukea, vaikka itse kokemukset on kuvattu tavalla, joka ei jostain syystä tunnetasolla minua koskettanut.

*
Riikka Pulkkinen; Raja; Gummerus 2010 (10.painos)

Kun en muistanut, piti oikein mennä katsomaan mitä olin ajatellut Pulkkisen Finlandia-ehdokkaaksi päätyneestä romaanista Totta, jonka luin keväällä. Tuntui nimittäin, että aiemmin ilmestynyt Raja on sitäkin parempi. (Uudemman romaanin nimeksi päätynyt sana ’totta’ tulee muuten tässä ensimmäisessä kolmeen kertaan vastaan.) Pulkkisen molemmissa kuljetetaan toisiinsa liittyvien ihmisten tarinoita rinnakkain. Rajassa asetelma pysyy tiiviimmin koossa, on muutenkin selkeämpi. Pulkkisella on nuoreksi kirjailijaksi hämmästyttävä kyky asettua eri ikäisten nais- ja mieshahmojen nahkoihin uskottavasti. Pidän hänen tyylistään, jossa ei paisutella tunnetasolla rankkojakaan kokemuksia, annetaan lukijan rauhassa kokea tunteet itsessään. Romaanissa on hyvän tarinan imu, joka pakottaa lukemaan tiiviissä tahdissa. Toinen hyvän tarinan tuntomerkki on, että kirjan ihmisten kohtaloita ja eettisiä ratkaisuja jää miettimään. En enää valvo öitä lukemisen takia, mutta Rajaa kyllä ahmin parina iltana aika myöhään. Pulkkisen nimi kannattaa pitää mielessä.

*
Katja Kallio; Syntikirja; Otava 2009

Katja Kallion tekstiin tartuin nyt ensi kertaa. On aina kiinnostavaa tutustua itselle uuteen kirjailijaan, ei tiedä mitä odottaa, varsinkaan kun en juuri lue kirjakritiikkejä. Tämäkään ei ole kritiikki, pitemminkin lukijan kommentti vaikutelmastaan. Kirjan takakansiesittelyn mukaan Katja Kallio kirjoittaa ”herkkää ja herkullista arjen draamaa”. Herkullisuudesta en niin tiedä, mutta kyllä kuvatut äiti-tytär-suhteiden ketjut, avioparien sivusuhteet ja äkkinäiset erot panevat lukijan ajattelemaan ja pohdiskelemaan draamakuvioiden toistuvuutta sukupolvesta toiseen. Kirjan nimi on jossain määrin turhankin provosoiva. Ihmisten raadollisuus suhteissaan tulee tarkoin ja luotaavasti kuvatuksi.

”On aivan mahdollista, jopa todennäköistä, elää onneton elämä, Sofia ajatteli yhtäkkiä. Hän veti syvään henkeä. Miten rauhoittava ajatus. Ei ollut onnen, ei onnistumisen pakkoa. Oli aivan mahdollista elää onneton elämä.
Hän kääntyi ja lähti kävelemään varjossa viilenneitä pikkukiviä pitkin kohti vaaleankeltaista puutaloa tämä tieto mukanaan – – – oman itsensä osana kuin lapsuusmuisto.”

*
Antti Hyry; Aitta; Otava 2009

Hyryn proosa on sillä tavalla herkullista, ettei sitä raaski lukea yhtä kyytiä, vaikka mielikin tekee. Aittaakin olen lukenut vitkaan, tekstin hyrymäisestä minimalismista nautiskellen.  Jos pitäisi täsmentää mikä minua Hyryn tyylissä kiehtoo, se on tietty hitaus, kirjailijan levollinen luottamus lauseeseensa. Se, ettei ladata tekstiä uppoamaisilleen merkityksiä, kuvata puhki asti kaikkia päähenkilön mielenliikkeitä. Hyry voi jopa jättää tarinan sisällä olevan tarinan kesken, kun kiivaammassa elämänrytmissä elävä naapuri (tai lukija) ei ehdi kuunnella loppuun. Päähenkilön, aitan rakentajan, elämänfilosofia välittyy kauniisti ja luontevasti ilman dramaattisia juonenkäänteitä tai tehon nostatusta. Aitta ja kaikki Hyryn teokset ovat omaa luokkaansa: kertomataidetta.

*
Riku Korhonen; Hyvästi tytöt; Sammakko 2009

Hesarista luetut Riku Korhosen kolumnit ovat joskus tuntuneet hykerryttävän hauskoilta, niinpä tartuin tähän kirjaan, joka oli kirjaston novellikokoelmissa, mutta 26:n tarinan verran Korhosen tyttötarinoita yhteen soittoon oli kyllä liikaa. Kirjailija on saanut vaikka mitä palkintoja aiemmista teoksistaan, mutta tämä tuskin kuulunee palkittuihin. Korhonen toistaa tarinoissaan tyylilajia, jossa jutut vedetään kerronnalla niin överiksi, että hauskuus häviää ja alkaa muuttua piinalliseksi lukea. Ehkä tämä kirja on jonkinlaista poika-mies-terapiaa, en tiedä. Novelleiksi en sanoisi, vivahteet puuttuvat.

*
Anna-Leena Härkönen; Loppuunkäsitelty; Otava 2005 (Seven 2010, 6.painos)

Kirjailija-näyttelijä Anna-Leena Härkösen kertomus sisarensa itsemurhasta oli tarjouksessa Akateemisen alennuspokkaripöydällä neljällä eurolla. Pokkari on jo kuudennessa painoksessa, mutta minun käsiini kirja osui nyt ensimmäistä kertaa. Luin tätä tavallaan kaksien silmälasien läpi, kirjoittajasta julkisuudessa muodostuneen henkilökuvan ja itsemurhan tehneiden omaisten suruprosesseista saamani ammatillisen kokemuksen läpi. Molemmista näkökulmista kirjaa voi suositella. Kirjailija on häkellyttävän avoimesti ja suorasukaisesti oma itsensä tilityksessään. Samantapaisia tuntoja ja vaiheita ovat kohtalotoveritkin kuvanneet. Ehkä juuri kaunistelemattoman, verille asti toden tekstinsä kautta tämä kirja paradoksaalisesti onnistuu välittämään toivoa niille, jotka läheisen omaehtoinen kuolema paiskaa samaan tunnepyörteeseen.  Kirjoittajan terapiateksti voi olla terapeuttista lukijallekin.

*
Marja Björk; Puuma; Like 2010

Luettuani keväällä Posliinin, pidin sitä sen verran hyvänä, että päätin tarttua uudempaankin, kunhan se osuu kirjastossa kohdalle. Puuma vain ei ole yhtä hyvä. Päähenkilö on ikääntyvä nainen, jolla on ’puuman’ moraali. Takautumat lapsuuteen antavat ymmärtää, että kyseessä on – yllätys yllätys – äidin malli.  Paremmin kirjoittaja onnistuu kuvatessaan sivuhenkilön, narsistisen persoonan uhriksi joutuvan naisen pyristelyä rakkausansassaan. Tavallaan nämä kaksi erilaisen moraalin omaavaa naista ovat kirjassa vertailtavana ja herätteenä lukijan ajatuksille. Jokin Björkin tyylissä alkoi minua kuitenkin häiritä, ehkä se on kirjoittajan kyvyttömyys välittää ihmisistään. Rankkojakin tarinoita voi kertoa sävykkäämmin.

*
J.M.G.Le Clézio; Kaupunki nimeltä Onitsha; Otava 1994, Seven-pokkari 2008

Ranskalainen Le Clézio sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2008. Häntä luonnehdittiin tuolloin ”runollisten seikkailujen ja aistillisen hurmoksen kirjailijaksi”. Kuten aiemmin lukemassani Autiomaassa tässäkin tarinassa on Afrikkaa kokemassa lapsi, joka varttuu tarinan edetessä nuoreksi. Kirjan kantava teema on afrikkalainen viisaus: ihmisen oikea kotimaa on se, jossa hänet pannaan alulle, ei välttämättä se, jossa hän syntyy.  Niinpä hänen sielunsa tulee olemaan koditon, kunnes hän palaa oikeaan kotimaahansa. Herkkää biafralaisen luonnon ja ihmisten kuvausta, jossa myös yhteiskunnallinen näkökulma.

*
Tuula-Liina Varis; Muotokuvamaalarin tytär, novelleja; WSOY 2010

Mikä lie, etten ole tullut tarttuneeksi T-L Variksen kirjoihin aikaisemmin, vaikka hänen positionsa suomalaisessa kirjallisuudessa tiedänkin. Novellit ovat oikeastaan hyvä tapa tutustua itselle uuden kirjailijan ’käsialaan’, mikäli novelleja on julkaistu. Voi ilahtua kuin tässä: nämähän ovat hyviä! Variksen tyyli miellyttää minua, ei vähiten mainiot, säästeliäästi käytetyt murreilmaisut ja salaviisas huumori, joka siellä täällä pilkahtelee. Tuoreen novellikokoelman aiheistossa on eri ikäkausien naisia tytöstä mummoihin. Varsinkin Pienen mummosarjan kahdeksan novellia ovat riemastuttavia ja liikuttavia. Hyvien novellien taitajia ei maassamme liikaa ole, Varis on yksi erinomaisista. Suosittelen!

***

Katja Kaukonen; Odelma; WSOY 2011

Luin Odelman ensimmäisen kerran kevättalvella kohta kirjan julkaisun jälkeen. Toisella lukemalla olen löytänyt siitä eri asioita, kuin uutta. On merkittävää, että suomenkieliseen kirjallisuuteen nousee tekijöitä, joiden teksti on niin monitasoista, että se kestää monta lukemista eikä tyhjene heti. Ensi vaikutelma ei muuttunut: kirja ei ole helppo, mutta palkitsee lukijan mielikuvien rikkaudella. Katja Kaukonen on valinnut tyylilajin, joka ei liene kirjailijallekaan helppo: sanoa asiat toisin, myyttisen maiseman kautta, houkutella näkemään sanojen läpi kuin joen veden tai maan kuoren, pinnanalaisiin. Kiinnostuneena odotan, miten kirjailijan tyyli kehittyy, avautuuko  teksti hengittämään sisäavaruutta laajemmallekin jatkossa. – Kirjastomme oli tässä kuussa nostanut uutuuspöydälleen Odelman.  
*
Arto Lappi; Laululento, Sammakko 2011

”Kun sanoista katoaa leikki / on aika avata lastenhuoneen ovi. / Hirnahtaa, käydä hevoseksi, / olla kyllin nöyrä ja nivelikäs.”

Lappi osoittautui sympaattiseksi runoilijaksi. Hän on minulle uusi tuttavuus, julkaissut kyllä useita kokoelmia ennen tätä. Hän kirjoittaa pieniä terävästi todellisuutta haukkaavia ja merkityksiä oivaltavia runoja. Kirjan ulkoasu houkutti tarttumaan opukseen, niinpä huomaan, että silläkin on merkitystä lukuvalinnoissa kirjaston runsaan tarjonnan äärellä. Pidin näistä runoista.

”Jokaiselle musiikille volyyminsa, / kauneinta se mitä / voi soittaa hiljaisimmin. / Kuljetat sormea otsan uurteella, / neula löytää uran: / soin syvästi, täydesti, / hiukan rahisten kuten ennenkin.”   
*
Aila Meriluoto; Tämä täyteys, tämä paino – Runoja vuosilta 2006-2010; WSOY 2011

Olen hehkuttanut Meriluodon runoja täällä aiemminkin. Hän on mielestäni yksi merkittävimpiä Suomen ’elävistä runoilijoista’. Ikää leidillä on jo yli 80 vuotta ja yhä runot soivat kirkkaasti ja kalskahtelevat arvostaan tietoisina. Jos tapahtui Bo Carpelanille, että hän kääntyi sisään päin, minimalisoitui runoilijantiensä lopulla – Aila Meriluoto haastaa lukijaa räväyttämällä yhä ja taas naisen koko tunnerepertuaarin näkyville eikä suostu jäämään elämänsä kulisseihin. Silti runot ovat tosia, niissä on myös hiljaisempia sävyjä, ohenevaa tunneskaalaa, muistojen haalistuvia sävyjä. – Hienoa lyriikkaa.

”Hieroglyfejä, rakkaani. / Tajusitko koskaan miten kiire oli? / Elämisen, kokemisen, tajuamisen kiire. / Pyörteen hurjuus joka synnyttää uuden / kesken omaa syntymistään. / Jotakin yritimme säilyttää, / merkitä muistiin vasta kun ohi. / Hieroglyfejä, rakkaani: / muutama viiva, koukero, mistä? / Rakkaudesta juuri nyt – minne jo meni? / Huhuilu, rakkaani. / Hiljaisuus. Ohut viive. / Rakkaus. Ohut viiva. / Tulkitsematon. ”
*
Tapani Kiminkinen; Terveen paperit; Tammi 2010

En ole varsinaisesti seurannut maalaislääkäri Kiminkisen ohjelmia televisiosta, vain  muutaman pätkän, joista olen havainnut hänen vahvuudekseen sosiaaliset taidot. Tämä lääkäri osaa lähestyä potilaitaan heidän maailmastaan käsin, huumorilla mutta kunnioittavasti ja tehtävänsä kirkkaana mielessä pitäen. On harvinaista omata parantava persoonallisuus yhdistettynä taitoon puhua potilaan kieltä ymmärrettävästi. Sellaista lääkäriä kuunnellaan. Tartuin kirjaan kesäkauden puolivälissä kamppailtuani kolmen vaivan umpisolmussa fysiikkani kanssa viikkokausia. Arvelin, ettei kirja sentään solmujani aukaise, mutta antaa ehkä näkökulmia, jotka voisivat helpottaa sykkyrän purkamista. Kyllä Kiminkisen teksti niinkin toimi. Hauskaa luettavaa eikä vähiten tohtorin tyttären eläväisten piirrosten ansiosta.
*
Hannu Väisänen; Apupata; Otava 2011

Lyhytproosaa, juttuja! Väisänen taitaa tämänkin lajin. Hän kirjoittaa mainiolla otteella toisesta kotimaastaan Ranskasta, kotikylänsä ihmisistä siellä, ranskalaisesta elämänmenosta. Väisäsen lahja on nähdä asiat ja todellisuus humaanilla huumorilla viistoten, teksti tuntuu tuoreelta ja hengittää lukijan tahtiin. – Oivallista kesälukemista!
*
Nostalgia – kirjoituksia kaipuusta, ikävästä ja muistista; toim. Riikka Rossi ja Katja Seutu; SKS 2007

Poiketessani keväällä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjamyymälässä Helsingin Mariankatu 7:ssä äkkäsin hyllystä tämän kiinnostavan opuksen. Artikkelien kirjoittajina on edellä mainittujen kirjan toimittaneiden kirjallisuuden tutkijoiden lisäksi Virpi Hämeen-Anttila, Terhi Kivikoski- Hannula, Pirjo Kukkonen, Pekka Kuusisto, Pirjo Lyytikäinen, Sanna Turoma ja Silja Vuorikuru. Saatesanoissa selvitellään nostalgia-termin sisältöä läntisessä kulttuurissamme, myös verrattuna itämaiseen (Hämeen-Anttila) ja todetaan nostalgia erääksi 2000-luvun ideologiaksi, postmoderniksi tavaksi ymmärtää todellisuutta.
Minua sykähdytti erityisesti Pirjo Kukkosen artikkelin teema nostalgiasta kaikkien aistien muistina, taiteen, musiikin, kirjallisuuden ja elokuvien emotionaalisesta merkityksestä sekä Katja Seudun tutkielma muistipaikoista Antti Hyryn Aitta -romaanin pohjalta. – Antoisa kirja, jota voi tutkia aina uudelleen ja ihastua.
*
Sinikka Nopola; Eila, Rampe ja elämän tarkoitus; WSOY 2009

Nopolan hiljaista hämäläishuumoria on mukavaa helteellä lueskella pihakeinussa. Kirja jättää lukijan hyvälle mielelle. Eila ja Rampe ovat tuttuja kuin naapurit. Heidän keskustelunsa eivät ehkä ole kovin korkealentoisia, mutta se ilmapiiri, mikä heidän jutteluistaan ja suhtautumisestaan Likan edesottamuksiin  muodostuu, on niin viihtyisä.

*

Kyllikki Villa; Elämän korkea keskipäivä; LIKE 2008

’Päiväkirjaromaani’, kirjailijan itsensä muovaamaa ja täydentämää päiväkirjatekstiä, josta alkusanoissaan Villa sanoo: ”Jotta näistä aineksista saataisiin aikaan romaani, tarvittiin paljolti sepitteellinen rakkaustarina ja kuvitelmiin ja toiveisiin perustuva rakastajan henkilöhahmo.” 1960-luvun moraalisessa ilmapiirissä kuvatunlainen suhdetarina ehkä olisi ollut keskustelua herättävä, tässä ajassa lukija hymähtelee. Mieleen tulee toisen kirjailijan, Helvi Hämäläisen elämäntarina ja vastaavat päiväkirjatilitykset.

Kyllikki Villan elämä kirjailijana, tyttären yksinhuoltajana ja vanhan äidin asioiden hoitajana on ollut taloudellisten huolien sävyttämää. Rakkaussuhde nuorempaan, perheelliseen mieheen lienee ollut kirjailijalle tunnetasolla tärkeä, hiipuessaan myös  persoonallisen kasvun lähde. Samaan aikaan kirjailijan pitkäaikainen ystävyyssuhde palaa loppuun. Villan  taipumus toisaalta itsenäisiin ratkaisuihin, toisaalta riippuvuussuhteisiin paljastuu. Julkaisulla on tietysti kirjallisuushistoriallinen arvonsa, mutta kustannustoimittaja olisi voinut tehdä töitään luettavuuden eduksi: suhdevatvonta on kyllä jossain määrin piinallista luettavaa.

*

Kristina Carlson; Herra Darwinin puutarhuri; Otava Seven-pokkari 2010 (1.painos 2009)

Carlson taitaa kuljetella tarinallaan lukijaa toisessa maassa, menneellä vuosisadalla  uskottavasti ja kevyesti. Kentiläisen maalaiskylän asukkaiden maailmassa ei paljon tapahdu, elämä pyörii eteen päin naapureita tarkkaillen. Seurakunnan pappi ja kirkonmenot ovat kylän kokoava voima. – Pieni, 176 sivuinen, oivallisesti rytmitetty kirja. Lukiessa tuli mieleen Spoon River -antologia.

*
J.M.G. Le Clézio; Autiomaa; suom. Marjatta Ecaré; Otava 2008 (1.painos 1984)

Le Clézio sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon v. 2008, mikä varmaan innoitti ottamaan toisen painoksen aiemmin ilmestyneestä kirjasta. Tässä tarinassa on maagista tenhoa! Autiomaakuvaukset vangitsevat lukijan taianomaiseen ilmapiiriin, jonka rakentajana kirjailija on mestarillinen. Tarinassa on myös historiallista syvyyttä ja yhteiskunnallista näkökulmaa yksilöiden kautta hienosti tuotuna. Yksinäisen tytön tarina antaa eksoottista kiehtovuutta kokonaisuudessa, jossa nimen mukaan autiomaa on pääosassa. – Kesän lukuhelmiä!

*
Paul Auster; Sattumuksia Brooklynissa; suom. Erkki Jukarainen; Tammi, Keltainen kirjasto 2009 (1. painos 2008)

Mestarillisesti rakennettu tarina, joka polveilee ja kuplii, hykerryttää ja ihastuttaa. Jukarainen on löytänyt suomennokseensa oikean tyylin, jossa Austerin kieli toimii. Tarina alkaa alakuloisen nihkeänä, mutta karistaa pian yltään yksinäisyyden ja sivullisuuden tahmeat seitit ja osoittautuu lopulta taidokkaasti rytmitetyksi tapahtumavyöryksi, joka tempaa lukijan mukaansa ja pitää otteessaan loppuun asti. – Kuten takakansi lupaa: ”tarina on loistava; kun sen laskee käsistään, mielen valtaa hyvänolontunne.”
Kirjan alkulause: ”Etsin rauhallista paikkaa jossa kuolla.” – Kirjan viimeinen lause: ”Mutta toistaiseksi kello oli vasta kahdeksan ja kun kävelin puistokatua pitkin hohtavan sinisen taivaan alla, olin onnellinen, ystävät hyvät, onnellisempi kuin kukaan joka on ikinä elänyt.”

*
Siri Hustvedt; Lumous; suom. Kristiina Rikman; Otava Seven 2010 (1. painos 2009)

Norjalaissyntyinen, amerikkalaistunut kirjailija on erikoisten tarinoiden luojana omaa luokkaansa. Hän luo tarinaan ilmapiirin, jossa on outoa kiihkeyttä ja mystisiä tapahtumia. Ihmisten väliset suhteet ovat monitasoisia, kaikkea ei selitetä, jännitteet puretaan vain osittain. Tästä syntyy omalaatuinen kudelma, jossa liikutaan ajoittain hulluuden rajamailla. Kirjailija pitää kuitenkin tarinan taitavasti koossa. – Ei helppoa luettavaa.

*
Carlos Ruiz Zafón; Enkelipeli; suom. Tarja Härkönen ja Anu Partanen; Otava 2010 (4.p.)

Tuulen varjon kirjailijan nimi näköjään myy. Bestselleriksi osoittautuneen kirjan tekijä ei kaiketi ylimalkaan voi vältää kiusausta ryhtyä kokkaamaan menestysreseptillä uutta keitosta, jossa myyviin perusaineksiin lisätään mausteita ja keitos paistetaan, kuorrutetaan ja tarjotaan ikään kuin uutena ruokalajina. Tässäpä on oivallinen riippukeinussa luettava opus sellaiselle, joka viihtyy magian, murhien ja loputtomien juonenkäänteiden verihuuruisessa suossa eikä vaadi kirjallisesti kummempaa tyyliä kuin nokkeluudella ja miehisillä kyvyillään rehentelevän sankarin yliluonnollista selviytymistä juonien verkossa. – Luin loppuun, paikoin jopa viihdyin, keinussa.

***

Andrei Makine; Tuntemattoman miehen elämä, suom. Ville Keynäs; WSOY 2010

Olen jo aiemmin kehunut Makinen tuotantoon tutustumisen avanneen minulle ihan uudenlaisen ulottuvuuden kirjojen maailmassa. Tässä tulee lisää! Hienosti rytmitetty kertomus venäläissyntyisen kirjailijan Ivan Sutovin elämän käännekohdasta, joka vie Ranskassa asuvan kirjailijan käymään syntymämaahansa. Lähtöimpulssi on nuoruuden rakkauden haikailu, jota perillä odottaa pettymys. Havainnot Venäjän uusrikkaiden elämästä ovat terävästi nähtyä nykyajan kuvaa, jota peilataan Leningradin piirityksen kokeneen vanhan miehen vaikuttavaan kertomukseen Stalinin ajan Venäjästä. Nostalgian kultaamat muistot kirjailijan nuoruudesta ovat sykähdyttävän kaunista tekstiä.
*
Umayya Abu-Hanna; Sinut; WSOY 2007 (Loistopokkari-sarjaan 2009)

Matkalukemiseksi valittu pokkari, joka antoi runsaasti ajattelemisen aihetta. Umayyan huumori on kerrassaan riemastuttavaa! Kirjoittaja, jonka useimmat tuntevat, on Israelissa 1961 syntynyt palestiinalainen, josta tuli Suomen kansalainen 1981 hänen avioiduttuaan suomalaisen kanssa. Kirjoittaja opiskeli suomenkieltä ja kansatiedettä H:gin yliopistossa, mikä ei ole ihan pieni saavutus ennestään kieltä taitamattomalle. Hän on ollut yhteiskunnallisesti aktiivinen sekä palkittu opetusministeriön Suomi-palkinnolla 2003. Kalevalaisten Naisten Liiton Larin Paraske-palkinnon Umayya Abu-Hanna sai 2008. – Raikkaasti omaääninen ja uusia näkökulmia esiin tuova kirja!
*
Veikko Haakana; Pohjoisen päiväkirja; Karisto 2009

Tämä mies, Etelä-Karjalasta Lappiin nuoruudessaan kotoutunut, on kirjoittanut huikean määrän kirjoja, melkein viisikymmentä. Olen lukenut niistä vasta kaksi. Luulenpa, että aiemmin, kun en ymmärtänyt elämästä sitä, mitä nyt jo, en olisi jaksanut tätä verkkaista, dramatisoimatonta hiljaisen miehen kerrontaa. Haakana sanoo enemmän kuin kiireesti lukaiseva arvaa. Pohjoisen päiväkirja peilaa erä- ja kalamiehen aatoksia. Kun en ymmärrä mitään moisista asioista, olen lukenut tätä kuin parastakin seikkailukertomusta. Nyt tiedän miten talviverkoilla kalastetaan, mikä on jätkänkynttilä, miten ahven paistetaan nuotiolla (ilman halstaria) ja paljon muuta. Mikä näissä pohjoisten ihmisten puheissa joskus ärsyttää, on etelän ihmisten toilauksille naureskelu. Ei niin, etteivätkö olisi tunturituristin touhut naurettaviakin paikallisten silmin, mutta voipa olla niinkin, että jos erämaan mies ilmaantuisi pääkaupungin kadulle pällistelemään, voisi tuo stadilaistakin huvittaa.
***

Eeva Rohas; Keltaiset tyypit; Otava 2010

Nuori kirjallisuustutkija julkaisee esikoisteoksen. Siinä on kahdeksan kertomusta nuorten ihmisten  maailmasta. Niminovellissa on ryhmäterapiassa käyviä nuoria, joilla ei mene hyvin terapiassa eikä muutenkaan eikä tarinakaan pääty hyvin. Muutkin kertomukset ovat ankeita.  Mietin, miksi niin usein kuvataan kaikkein ankeimpia kohtaloita. Onko ankeuden kuvaaminen kirjallisuudessa enemmän taidetta? Voi, jos näistäkin edes yhdessä tarinassa olisi hiven toivoa.
*
Jari Tervo: Koljatti; WSOY 2009

Kun kirjoittaa julkishenkilöstä, käy juuri näin: tarina väljähtyy hetimiten eikä sillä oikein ole funktiota sen jälkeen, kun henkilöstä on tullut entinen ajankohtaishenkilö. Luin nihkeillen jutun loppuun enkä vakuuttunut Tervon kovasti mainostetuista huumorikirjailijan kyvyistä. Juttu oli vedetty paikoin aivan överiksi, ei se ollut terävä eikä hauska. Liekö ollut tarkoitus esitellä kirjailijan näkemyksiä politiikan menneen talven lumista. Toinen luki kolme lukua ja sanoi, että ei tämmöistä jaksa. — Olen aiemmin lukenut Tervon Kallellaan ja pidin siitä, Kallehan on aivan hurmaava ja mullistaa isänsä maailman.
*
Maija Asunta-Johnston; Verkkorakkautta varttuneille;  WSOY 2009

Kirjailija asuu Unkarissa ja on aiemmin julkaissut neljä sikäläisiin kotimaisemiinsa liittyvää (Maeve Binchy-tyyppistä) kirjaa, jotka ovat olleet ilmeisesti menestyksiä ’varttuneiden’ lukijoiden parissa. Hiukan maanisesta ja itsekeskeisestä päähenkilöstä (kirjailija itse) ja romanttissävyisestä aiheesta rakenneltu tarina on sikäli toimiva, että kuvattu suhde kehittyy, katkeaa, jatkuu taas ja päättyy yllätykseen. Kevyehköä luettavaa, jännite säilyy loppuun asti. Ei huono.
*
Lea Edwards; Merikipunoita; GmbH 2007

Ken on viehättynyt saaritarinoista ja merimieselämästä saattaisi lukea tämän mielellään. Kerronnassa ei ole sellaista intensiteettiä, joka tekisi tästä varsinaisen romaanin, mutta jos tämä olisi lapsuusmuistelma, se olisi rakastavan tyttären kunnianosoitus isälleen.

*

Salmela; 27 eli kuolema tekee taiteilijan; Teos 2010

Mediassa huomiota saaneen tekijän kirja. Takakansiteksti esittelee teoksen mm. ’hurmaavana tragediana’ ja ’nerokkaana pilkkana’. Mitä sanoa? Ensiksi: kirjan ulkoasu on sekava ja vastenmielisen räikeä (graafinen suunnittelu Nina Leino).  Toiseksi: kirja osoittautuu varsinaiseksi eri tyylien sekamelskaksi. Kolmanneksi: ulkomaalaisen tekijän suomeksi kirjoittaman kirjan kieli outoine ilmaisuineen on huonoa. Luin sivulle 40. Selailin loput. Minulle riitti.
*
Petri Tamminen; Muistelmat; Otava 2004    Väärä asenne; Otava 2000

Muistelmat on 37-vuotiaan kirjailijan kunnianosoitus omille muistoilleen, joissa ajan patina ei ole se juttu, ei erikoiset tapaukset tai draaman kaarikaan (draamahan on kesken) vaan pienet triviaalit yksityiskohdat, pysäytetyt kuvat hädin keski-ikäisen miehen tähänastisen taipaleen varrelta. Ensimmäinen muistelma on vuodelta 1970, viimeinen 2004. Kirjassa on vajaat 80 sivua ja moni muistelma vain muutaman rivin mittainen. Tyyli on taattua Tammista ja kirvoittaa lukijalta vinon hymyn tuolloin tällöin.

Väärä asenne on romaani vauvapaniikin puhkeamisesta miehessä hänen saatuaan tietää tulevansa isäksi. Samalla se on miehen äärimmäisen ahdistuksen kuvaus ja miesten keskeisen reissun kuvauksena varmaan yksi parhaita lukemiani. Reissu toimii miehen ahdistusta laukaisevana tekijänä. Tarina päättyy epämääräiseen tunnelmaan, josta se voisi jatkua parempaan tai huonompaan, lukija saa valita. Tammisen tarinat ovat niin ilmiselvän miehisiä, että niitä on naisen peräti lysti lukea.
*
Veikko Haakana; Unien kirja; Karisto 2011

Vuonna 1923 Etelä-Karjalassa syntynyt kirjailija tunnetaan Lapin kuvaajana, jonka karu tyyli on omalla tavallaan miehisen tehokas, vivahteikaskin. Tämä kirja pyörii unissa sekä tekijän että luettua lukijan. Haakana kuvaa toistuvaa suur-untaan, vaellusta pohjoisessa maisemassa, joka jatkuu ja muuttuu mystisellä tavalla niin, ettei aina tiedä ollaanko unessa, unen unessa vai reaalimaailmassa. Toistuva sotapainajainen ja toistuva kotiinpaluu-uni  maalautuvat lukijan mieleen yksityiskohtaisesti. Lukiessa tuli mieleen Antti Hyryn Uuni, jokin sama tunnelma. Hidas tarinointityyli toimii unien kuvauksessa miellyttävän maagisesti. Luin kirjan yhteen menoon, tyyntä ja hiljaisen kaunista kuin hyvästely.
*
Kari Hotakainen; Ihmisen osa, Siltala 2009

Salme Malmikunnaksen tarina oheishenkilöineen osui pääsiäisviikolla ja pyhinä luettavakseni. Jollain tavalla se sopikin siihen tunnelmaan. Tarinassa kaikki on inhimillistä, kuitenkin niin, ettei kurjuutta eikä huumoriakaan vedetä yli.
Olen ajatellut mennä katsomaan myös romaanin pohjalta tehdyn näytelmän, ehkä siitä johtui, että näin päähenkilön lukiessani Ritva Valkaman hahmoisena, melkein kuulin hänen puhuvankin. Hotakaista on viihtyisää lukea, teksti antaa ajateltavaa, panee lukijan ottamaan kantaa mielessään. Romaanin rakenne toimii tarinan kannalta onnistuneesti, yllättävä käänne tulee vasta lopussa, jännite säilyy. Onkohan minussa annos Salmea, kun poikamme lienevät saaneet tuolloin tällöin elämänohjeita korteissa, joiden allekirjoituksena on Äitis.
***

Suvi Ahola; Jos jättäisit minut; Kirjastudio 2006

Suvi Ahola on kirjallisuuskriitikko, joka luo itsekin kirjallisuutta. Tässä opuksessa on runoja keski-iästä, parisuhteesta, perheestä ja — juoksemisesta. Runot ovat jotenkin arkipäiväisiä ja totisia tyyliltään, mutta eivät sisällöttömiä. Kriitikko tuntuu suhtautuvan kovin kriittisesti omaan naiseuteensa. Etsimällä etsin huumorin pilkahduksia, joita perhe-elämä yleensä tarjoaa kosolti. Äkkiä ei  löydy.

”Joka kaappi on järjestyksessä, / puhtaat lakanat huokailevat hiljaa päällekkäin. / Keinutuoli keinuu. / Aika valuu hitaasti huoneesta toiseen, / kun lumi muuttuu siniseksi. / Liinan alla kohoilee jokin lämmin, pyöreä ja elävä. / – / Kuka sen saa? Miksei joku jo tule?”

*

Erkka Mykkänen, Pauli Tapio; Kolehti; Ntamo 2010

Kyseessä on valikoima Euli ja Parkka -runoblogissa julkaistua materiaalia. Luin tämän. Mitä sanoa? Lukekaa ja hämmästykää.

*
Bo Carpelan; Gramina; Otava 2010

Mestari vertaistensa seurassa, voisi luonnehtia Bo Carpelanin viimeistä kokoelmaa Horatiuksen, Vergiliuksen ja Danten tekstien äärellä syntyneistä aforistisista säkeistä. Runoilija on jo kauan tuntunut tietävän ajan lyhyyden, hänelle ominaisen varjo -metaforan rinnalle nousee tässä yhä vahvemmin pimeys.

Kun runoilija menee pois, elämää synnyttävien sanojen alkumeri jää.

*
Anne Hänninen; Eletyn valo – valitut runot 1978–2005; WSOY 2008

Anne Hännisen runoihin tutustuin jo hänen ensi kokoelmassaan Yön tina sulaa aamuun, julkaisuvuonna 1978. Muistan, että jokin siinä kosketti niin vahvasti, että jäin seuraamaan hänen runoutensa kehittymistä. Tähän kokoelmaan runoilija on itse valinnut 11 runoteoksestaan keskeisimmän, ehyimmät, parhaiten aikaa kestäneet runot. Häikäistyn uudelleen sivu sivun jälkeen hänen tunteidensa ja metaforiensa alkuvoimaisuudesta, ilmaisun väkevyydestä ja ulottuvuuksista. Minua puhuttelee runoissa toistuva yksinäisyyden, ulkopuolisuuden, sivullisuuden kokemus. Siitäkö syntyy näin vahvaa ja kirkasta runoa?

”Annoit kohtalosi tuulten käsiin, tietävätkö mitä / tehdä sillä? Tietääkö ikuisuus? / Kämmenpohjissasi tähtien uurteet kuin tuhkauurnat / tavoittelit niin paljon: ei ilmaa voi pidellä / eikä tuli sinussa tätä kestä.” (Hedelmäntäysi, 1991)

”Kurjenmiekkojen loiste kuin eletyn valo: en / saa sitä mukaan.”

”Vilukot kukkivat. Ja karhunköynnös ohdakkeiden alla: / valkoiset kukat pudonneet. Punos pitkä, läpinäkyvä, hauras. / Ilta on kirkas kuin myrkkysienen neste. / Kettu pysähtyy rannalle: veden matka heijastaa kaiken / lainavalon. Kuin lasia.”  (Sateen muisti, 2002)

***