Kirjastossamme oli keväällä 2011 kirjailijavieraana Anja Snellman (Kauranen), yli kaksikymmentä kirjaa kirjoittanut nainen, jonka esikoisteoksen julkaisemisesta on 30 vuotta. Yleisömenestyksen saattoi arvata. Käyn aika harvoin tällaisissa tilaisuuksissa – olen kai ajatellut, ettei kirjailijan näkeminen ja kuuleminen anna lisäarvoa sille kuvalle, mikä lukiessa muodostuu. Tilaisuus vahvisti oletukseni, osittain. Kirjailija on fiksu nainen, kirjoittaa hyvin ja ottaa kirjoissaan esiin yhteiskunnallisesti tärkeitä teemoja – se jo tiedetäänkin. Aloin ihmetellä, miksi olen lukenut vain noin puolet hänen teoksistaan. On aika paikata aukko sivistyksessä tältä osin.  

Tätä en kyllä tiennyt: kirjailija kertoi työstäneensä omaa Kallio-eepostaan samaan aikaan, kun Pirkko Saision väkevä Elämänmeno julkaistiin. Saision teoksen menestys sai Kaurasen luopumaan aiheesta ja siirtymään oman opiskelijasukupolvensa kuvaamiseen. Syntyi Sonja O, josta puolestaan tuli menestys, se aloitti uuden kirjallisen aikakauden. Kirja on yhä lukiolaisten kirjallisuuslistalla ja kirjailija kertoo saavansa jatkuvasti nuorilta lukijoilta ihailevaa palautetta esikoisestaan.

Aura; Otava 2000    

Aura alkaa kuin jännityskertomus, välikohtaus kirjakaupassa ja sitä seurannut yllättävä testamentti, joka ojennetaan kirjailijalle. Tarina lähtee kasvamaan kohti mennyttä aikaa, erikoista ohjaaja-oppilassuhdetta, mutta myös kohti kirjailijan kasvumaastoa, isää ja äitiä. Hyvän romaanin merkit täyttyvät, teksti säkenöi ja valittaa, jättää kysymysmerkkejä ja ottaa loikkia muistoihin niihin uppoamatta. Anja Snellman sen osaa.

Rakkauden maanosat; Otava 2005

Tämä on itse asiassa kenties paras koskaan lukemani rakkaustarina, ikiomalla huikealla tavallaan niin tosi. Se saa silmät sirrilleen naurusta ja kyynelistä osuessaan johonkin herkkään kohtaan lukijan omissa muistoissa. Tarina on omistettu A:lle ja S:lle, omaelämäkerrallisia aineksia tuntuu olevan, mutta kirjailija osaa etäännyttämisen, keskittämisen ja tiivistämisen eikä lankea minkäänlaiseen nyyhkintään.
Jos olet joskus rakastunut pohjia ja taivaita myöten, lue tämä kirja. Jos olet elänyt pitkän rakkausliiton, lue tämä. Jos olet päätynyt kuolleen rakkauden haudalle, lue. Ja lue, vaikka et olisi.

”Vaikeahan sitä on uskoa: että alunperin kiihkeät ja kuumat rakastavaiset päätyvät joskus Etelämantereelle? Emme ainakaan me, emmehän me – me kaksi emme palele rakkaudessamme koskaan! Sellaiseen hassuun keksijätyttöön Alex kauan sitten rakastui. Mutta nyt Alex lausuu ajatuksiaan painokkaasti puhelimessa. Ja Alexin puhuessa Oona näkee miten kartalta, keskeltä Etelämannerta, putoaa kaksi vaaleanpunaista nuppineulaa, te olitte tässä, oikeastaan ne leijailevat alas kuin lumihiutaleet, aivan hiljaa, ääneti, niin kuin rakkaus loppuu.”

Arabian Lauri; WSOY 1997

Kiehtova kuvaus nuoruudesta, poikarakkaudesta, hulluutta hipovasta ja rajat ylittävästä lahjakkuudesta, intohimosta kauneuteen ja arjen yläpuolelle. Kirjailija osaa pitää mitä mielikuvituksellisimmat tarinankiemurat kasassa ja rytmittää tarinan hienosti. Arabian Laurin tarina antaa alusta asti aavistaa, että niin kiihkeä elämänjano sammuu vasta kuoleman virrassa. Lopun vääjäämättömyys ei ole kuitenkaan painostavaa, pikemminkin johdonmukaista. Ja kuten rakkaustarinaan kuuluu, elämä jatkuu kuitenkin.

”Kaikilla meillä on Arabiamme. Unelmat, niiden varjot. Rohkeus elää tai yritys rohkeudeksi.”

Äiti ja koira; WSOY 2002

Aikuisikäisten lasten vanhempien yllättävä avioero on romaanin alkuteema. Tarina alkaa melkein banaalin tavanomaisesti: menestyvä mies hullaantuu nuoreen naiseen ja vaimo saa lähtöpassit. Aikansa nöyryyttävää eroa podettuaan ex-vaimo saa kuin saakin elämänsä sirpaleet  liimailtua kasaan. Koira astuu kuvaan puolessa välissä romaania ja siitä alkaa toipuminen uhriudesta. Käy ilmi, etteivät kaikki aikuiset lapset olekaan sisäisesti aikuistuneet ja seuraa vaihe, jossa kaksi heistä muuttaa äidin helmoihin takaisin. Sitten kun äiti alkaa todella itsenäistyä, suku alkaa huolestua hänen mielenterveydestään. Ex-mies puolestaan kokee nöyryyttävänä entisensä uudet kuviot julkisuudessa.
Kerrassaan mainio ja viihdyttäväkin romaani. Tyypilliseen tapaansa Snellman on tutkinut huolella taustat, kerännyt henkilökohtaista ja yhteisöllistä tukea perehtymiseen ja hyödyntänyt lähdemateriaalia. Yllättäviä käänteitä riittää ja jännite säilyy.

Paratiisin kartta; Otava 1999

Opettajahenkilön ajatuspuhetta luokalle, jonka vaiheita on seurannut ensimmäisestä luokasta viimeiseen. Romaanissa on mielenkiintoinen rakenne, jonka kehys on opettajan koti ja yksi ilta ja yö siinä. Hän on kutsunut luokan jäähyväiskäynnille, valmistellut tarjoilut, ajatellut puhua jotain. Tarina etenee kellonaikojen mukaan, päähenkilön ajatus liikkuu muistellen. Ilta kuluu, oppilaat eivät tule, muistot vyöryvät. Romaani on hieno ja tarkka kuvaus lasten kehityksestä ryhmäksi ja kunkin yksilöllisestä kehityksestä opettajan silmin nähtynä, mutta myös opettajan itsensä historioista ja kehityksestä tehtävässään. – Tämä romaani pitäisi jokaisen opettajan lukea, kiinnostaisi varmaan kouluikäisten vanhempiakin.

Ihon aika; Otava 1993

Kaunistelematon kertomus kroonikko-osastolla kuolemaansa kohti lipuvasta äidistä ja tyttärestä, joka löytää äitinsä vaietut salaisuudet. Teksti raastaa ja hyväilee, ei anna armoa äidille, tyttärelle eikä lukijallekaan. Ymmärsin Kaurasen teeman ja tyylikeinot, silti ihan kaikki poikkeamat tyttären miesjuttuihin eivät mielestäni istuneet kokonaisuuteen. Lopulta alkoi jo tuntua siltä, että pääosassa  – toisin kuin takakansiteksti antaa ymmärtää – onkin tyttären seksuaalisuus.  Syvä ymmärrys äidin vaiettuun historiaan, välittyy riipaisevasti. Ihon aika voisi olla naisen oman kirjaston perusteoksia.  

Pelon maantiede; WSOY 1995

Yli 400-sivuinen romaani on, Kaurasen tapaan, perusteellisesti taustoitettu ja yksityiskohtia myöten uskottavuuteen pyrkivä destruktiivisen feminismin syövyttämien ihmisten kuvaus. Pelon maantiede on kauhistuttavaa ja kiehtovaa luettavaa. Opin kirjasta naistutkimuksen ja feminismin historiasta ja monista alalajeista, siitäkin miten ääriliikkeet syntyvät ja minkälaisia ihmisiä niihin ajautuu. Kirjan ilmestymisen ajankohtana aihe on ollut kuuma, muistan, että teemasta tehtiin aika pian rankka tv-näytelmä, jonka pääosassa loisti Leea Kleemola. Taannoisten Norjan tapahtumien aikaan luettuna Pelon maantiede antaa myös näkökulman nöyryytyksen, koston ja vihan ketjusta sikiävään väkivaltaan ja verkostoitumiseen.
Kauranen kirjoittaa yhteiskunnallisesti tärkeistä teemoista, mutta päätyy usein mässäilemään yksityiskohtaisesti kerrotulla seksillä. Seikka, joka tietysti myy, mutta toimii myös vieraannuttavasti ja syö tärkeiden teemojen painoarvoa.

Lyhytsiipiset; Otava 2003

Tunnistettava miljöö ja kytkentä vuosikymmenensä ehkä kuohuttavimpaan rikokseen tavallaan pilaa kirjan, muunneltunakin. Mietin, eikö kirjailija uskonut varsinaisen päähenkilön tarinan kantavan. Myös tekstissä paikoin pitkään jatkuva sähkösanomatyyli ja loputtomat kysymysten sarjat alkavat häiritä. Tämä kirja huolellisesti esiin kaivettuine ja tarkkaan kaluttuine yksityiskohtineen on niin tyypillistä Kauranen-Snellmania, että alkaa jo tuntua kliseeltä. – Nyt pitää oikein katsoa mistä kriitikot* ovat kirjaa kiittäneet, ehkä olenkin vain henk.koht. ärsyyntynyt. Ehkä kirja olisi ollut parempi tuoreeltaan, minusta se tuntui jo entiseltä.
*No joo, Suvi Ahola ainakin löytää vaikka mitä kiitettävää aina ajankuvasta lähtien. Parasta, että luette muittenkin arvioita.

Safari Club; Otava 2001

Kun tämä nyt jo on tällä erää yhdeksäs Kauranen/Snellman yhteen menoon luettuna, voinen sanoa, että feministinen näkökulma ja rankka seksuaaliteema lienee ’peruskaurasta’.  Teema varioituu erilaisissa yhteyksissä ja taustatyö on, kuten aina, niin huolellista, että ei voi sanoa kirjailijan toistavan itseään, vaikka Pelon maantiede käväisee kyllä mielessä. Tämän romaanin luettuaan takuulla katselee Korkeasaaren eläimistöä uusin silmin. Tällä kertaa Snellman myös hajaannuttaa tekstiä niin paljon, että kaikki takaumat ja ajatusrepaleet eivät paranna kirjan luettavuutta. Tarinaan on ladattu trillerimäisesti  kiristyvää jännitystä, joka pitää lukijaa pihdeissään kunnes vääjäämätön loppuratkaisu on käsillä.

Tushka;  WSOY 1983

Tämä on Kaurasen toinen romaani läpimurtoteos Sonja O:n jälkeen. Tarinassa kovasti Kaurasta muistuttava päähenkilökirjailija matkaa Egyptiin, jossa hänen on määrä kirjoittaa valmiiksi L.Onervaa koskeva teos ja samalla etsiskellä yhtymäkohtia Egyptissä kadonneen isänsä viimeiseen matkaan. Tushka on isän muistiinpanoissa mainittu myyttinen paikka Niilin yläjuoksulla, jonne kirjailijatar sekalaisen seurueensa kanssa matkaa. Kirjan luettua jää vaikutelma, että Kauranen kuljettaa mukana useita aihelmia, joista oikein mikään ei nouse kantavaksi, tapahtumat virtailevat sinne tänne ja henkilöiden välillä tapahtuu, mutta jotenkin irrallista kaikki on. Arabian Lauri mahdollisesti on syntynyt tämän kirjan aihelmista myöhemmin, ainakin se tuli mieleen lukiessa.  
* * *