Ihminen on siitä mainio otus, että mieliala vaikuttaa sekä sairastumiseen että paranemiseen. Ei niin, että kumpikaan suoraan johtuisi mielentilasta, mutta yhteys on empiirisesti olemassa, myönsipä sitä tai ei. Sanotaan, että surusta voi sairastua. Lienee niin, että voimakas mielipaha huijaa elimistön keskittymään murheellisiin mietteisiin, mikä alentaa puolustuskykyä tautitartuntoja vastaan. Vastaavasti kaikki mikä tuottaa iloa, edesauttaa paranemista.
Sairaana ollessaan ihmisestä tulee lapsenomaisesti hoivaa tarvitseva, regressiivinen. Toinen meistä salli itselleen sairastumisen velvollisuudentuntoisesti vasta lomallaan ja minä sairastuin varmaan osittain myötätunnosta. Ihminen tarvitsee ajoittaiset regressionsa, ne suojelevat mielenterveyttä. Jos ei muuten kykene rajaamaan jotain, mitä on liikaa, sairastuminen on eräs elimistön keino ottaa breikki.
Taannoisen tautini taitekohta oli siinä päivässä, jolloin Toinen oli jo sen verran toipunut omasta taudistaan, että jaksoi pienin, ystävällisin huomionosoituksin alkaa rohkaista kuumehehkuista elämäntoveriaan. Sattui myös, että ystävä ilahdutti soittamalla omasta hyvästä hetkestään. Hän jakoi ilonsa ja kuultuaan, että olemme molemmat petissä, tarjoutui tulemaan naapurikaupungista asti avuksi käytännön asioissa. Tarjous lämmitti mieltä, vaikka emme apua tarvinneetkaan.
Eilen riemastuin kahdesti: joulukaktus on purskahtanut täyteen nuppuja! Olin vaihtamassa multaa paavalinkukkien ruukkuihin, kun Nuoruusystävältä Etelä-Karjalasta tuli viesti: joutsenet ovat tulleet !
Mielenrauha.
Lähes kahdenkymmenen vuoden ajan olen käynyt Valamossa vähintään joka toinen vuosi, joskus jopa kahdesti samana vuonnna henkilökohtaisessa retriitissä. Toisinaan on ollut syitäkin: työelämän puristus, perheen routavuosien kivut, Esikoisen ja Kuopuksen kotoa muutot, isän kuolema. Toisinaan olen tullut vain oman sydämen ikävän vetämänä. Valamosta on tullut minulle, toisuskoiselle, rauhan ja sielunlevon paikka.
Luonnonrauha.
Valamo on veden ympäröimällä, avaralla ja korkealla paikalla, siksi sen valoisuus on ainutlaatuinen. Talojen arkkitehtuuri hoitaa esteettistä silmää: sopivasti raikasta modernia harmoniaa bysanttisin vivahtein ja toisaalta vanhaa kartanoromantiikkaa. Kaiken keskipisteenä hohtaa valkea kirkko kuparisipuleineen ja risteineen. Valtavien vanhojen puiden keskellä kulkiessa tuntee ihmisen, hänen voittojensa ja tappioidensa, murheidensa ja ilojensa pienuuden. Eri vuodenaikoina luonnon kauneus puhuttelee. On pieniä metsä- ja rantapolkuja sekä raivattuja reittejä kävelijälle, talvisia latuja hiihtäjälle.
Sielunrauha.
Ortodoksisessa luostarissa on ainutlaatuista se jokin, mikä syntyy kutsumuksessaan elävien ja työtä tekevien kävijää kunnioittavasta, tunkeilemattomasta suhtautumisesta kävijöihin ja toisaalta jumalanpalvelusten intiimistä, mystisestä kauneudesta ja intensiteetistä. Luterilaisen saattaa olla aluksi vaikea ymmärtää kantiloituja rukouksia, vanhahtavia tekstejä, suitsutusten, ristinmerkkien, tuohusten sytyttelyn ja ikonien suutelemisen merkitystä. Kun siihen tottuu ja elää siinä mukana, vaikutus on uskomattoman tyynnyttävä ja ravitseva. Sielunlepo ei olekaan passiivista liikkumattomuutta, vaan monitasoisesti tyydyttävää, ristiriidatonta vapautta.
Kirkossamme järjestetään seurakuntalaisten voimin pari kertaa kaudessa Tuomasmessu. Messussa on juontaja, rytmikästä musiikkia, pappi liturgissa tehtävissä. Kirkkoon sommitellaan pieniä sivualttareita, joille voi käydä messun aikana sytyttämässä tuohuksen ja jättämässä rukousaiheita.
Työvuosina olin vuorollani Tuomasmessussa sielunhoitotehtävässä. Taannoin ajattelin, millaisen pikkualttarin rakentaisin, jos tilaisuus tulisi. Tapahtui, että samalla viikolla tuomastiimin vetäjä soitti ja kysyi pikkualttarin tekijäksi seuraavaan messuun. Hämmästyin ajoitusta.
Sunnuntain teema oli Jeesus auttaa hädässä. Pikkualttarin pöydälle vein sinisen liinan, asettelin sille Kristus-ikonin, kukka-kiviasetelman, tuikkuja sinisiin lasimaljoihin ja sinisen kynttilän. Seinälle vielä kokemuksen läpi kirkastuneen ajatuksen: Jumala on läsnä kärsimyksessäsi. Turvaa Häneen.
Rukousjakson aikana luettiin pikkualttareille jätettyjä esirukouspyyntöjä. Kaikki rukousaiheet viedään vielä viikolla kokoontuviin rukousryhmiin. Pikkualttarin hoitajana paimentelin myös tuohuksia, joita oli sytytetty hiekka-astiaan. Pieni poika palasi monta kertaa alttarin luo katselemaan tuohusliekkejä.
Messun jälkeen iltateellä ihmiset juttelivat iloisesti keskenään. Kohtasin monta seurakuntalaista. Olen yksi heistä.
Jo toiset eläkkeellelähtöjuhlat seurakunnassamme vuoden sisällä. Omistani on kahdeksan kuukautta. Sain kutsun entisenä työtoverina ja ystävänä. Tuli muistoja mieleen, saatoin asettua lähtijän asemaan, aistia hänen haikeutensa ja ilonsa.
Istahdin ent. kollegojen pöytään, siinä joukossa on vielä helppo tavoittaa aidosti läheinen fiilis. Mukava oli tavata muitakin, kun koolla oli paljon entisiä työtovereita, myös pöydällinen jo ennen minua eläkkeelle jääneitä. Kaikki tuntui yhä niin kovin tutulta, tunnelma, tapa juhlia.
Mietin, milloin alkaa vieraantuminen, milloin tulee tunne ’mitä mä täällä enää teen’. Ehkä sitten, kun vanhat työtoverit ovat poissa, eikä tunne enää ketään. Kanslisti lausahti: sinua ei ole näkynyt talossa, et ole tullut yhtään edes käymään. Enpä niin. Voihan olla, että joku päivä menenkin.
Huomasin senkin, miten tyystin kaikki työarjessa aikoinaan ärsyttäneet asiat ovat unohtuneet. Joistakin aistii väsymystä, ahdistusta, jota ei läheltä huomannut, ehkä sitä ei silloin ollutkaan. Toivoo mielessään, että löytävät selville vesille.
Niin kauan on mukava käydä, kun joku tuttu tulee halaamaan ja sanoo: kiva nähdä sinua. Kun on joku, jolle voi sanoa: niin Sinuakin.
Eipä ihastuttavampaa aamua! Kun nousee kylliksi nukuttuaan ja katsahtaa ulos valostuvaan päivään, näkee hiljaisen lumisateen jo valkeaksi ehtineessä maisemassa. Jos se mitenkään kävisi päinsä, kopsauttaisi kantapäät ilmassa vastakkain ja huudahtaisi hiphurraa! Eilen vielä ihmettelin lenkilläni mustaa peltoaukeaa. Ajattelin, on sydäntalven aika ja auranviilloissa vettä.
Postilaatikolle mennessä voi tarttua harjaan ja raivata pihapolulta kevyen lumipeitteen sivuun. Naapuri on samassa puuhassa. Puhutaan säästä, hyvillä mielin pihan talviasusta on hänkin. Iltapäivällä aurinko siilaa valoa puiden lomitse, hangelle kutoutuu varjoja. Näin pitää ollakin tammikuussa. Hetken on kaikki kohdallaan.
Katselimme vielä kerran joulutervehdykset, joita oli tullut pakettien mukana, kirjeissä tai korteissa. Parhaimmillaan joulutervehdys onkin silloin, kun se onnistuu jollakin sykähdyttävällä tavalla tavoittamaan lähettäjää ja vastaanottajaa yhdistävän säikeen ja ehkä vielä välittämään lähettäjänsä persoonallisen ajatuksen tai tunnelman.
Korttihullu katsoo ?silläkin? silmällä tervehdyspinoa. On upeita, uniikkeja taidekortteja, jotka tekee mieli säilyttää. On itse askarreltuja, joissa on hellyttäviä, puhuttelevia yksityiskohtia. On jouluisia runoja, joissa on sanomaa. On huolella valittuja ja ilolla vastaanotettuja kauniita tervehdyksiä. On tavanomaisia, kiiltäviä markettikorttejakin aina muutama.
Joka joulu posti tuo jonkun viime hetken kortin, joissa on valmiin toivotuksen alle sutaistu kiireessä lähettäjän nimi. Postimerkki saattaa puuttua, osoite olla väärin, jopa nimi. Saaja huokaa: tulipas perille. Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta vain sullekin.
Joskus on tärkeää ilmaista välittävänsä. Jouluna sen ainakin voi tehdä, jos ei muulloin muista.
On viimeinen joulun pyhistä, tähden ja viisaiden miesten päivä. Joululauluja lauletaan vielä kerran kirkoissa. Kodeista korjataan kuusi ja joulun viimeiset hileet. Joulukinkku lienee syöty jo viime vuoden puolella, joten nyt on kevyiden kalaruokien ja salaattien vuoro. ?Loppiaiseen juhla loppuu ja alkavat härkäviikot?, sanoi mummo aikoinaan. Mummot tietävät.
Toinen meistä ja mie olemme perinneuskollisia; lienemme ainoat, jotka vielä polttavat joulunaikana kuusessa oikeita kynttilöitä. Viimeinen kuusenkynttilärasia, joka kaupan hyllyn perukoilta sattui löytymään, sisälsi ruskehtuneita ja hiukan tahmeita yksilöitä. Hyvin nuokin palavat loppiaisaaton hämärässä. Ensi jouluksi tuskin oikeita kuusenkynttilöitä löytyy, vaan olkoon tuo sen ajan murhe.
Eilen, loppiaisaattona, tuli kuluneeksi vuosi siitä, (postaus 10.1.2006) kun elämäni yllättäen paiskautui uuteen asentoon. Se oli raju, ehkä tarpeellinenkin muistutus elämän hetkellisyydestä ja hauraudesta. Olen ajatellut myötuntoisesti häntä, joka nyt on toipumassa kolarista ja hänen läheisiään. Toivon, etteivät katkeroidu. Kohtalo ei aina näytä oikeudenmukaiselta.
Valokimararäiskeellä kuorrutettu aikojen taite ei sinänsä muuta kuin sen vuosiluvun. Mielenkiintoista, että muutoksen hetki on vakiintunut näin meluisaksi. Silmänruokaa kyllä, kiitos, mutta se pauke ja rätinä! Kaupunkimme käytti lehtitietojen mukaan iloitteluun noin kaksi ja puolituhatta euroa, naapurikaupunki nelinkertaisen määrän. Kiinalaisten lahja maailmalle.
Tässähän me olimme kahdestaan. Lasillinen vanhaa tawnya, patonkia, juustoja hunajamelonin kera, siinä eväspuoli. Radiosta Hymyilevä apollo, piharapulta katseltuja säihkeitä. Kahdentoista kumahduksen pituista suudelmaa ei voita mikään. Kesyä ja herttaista, mutta viihtyisää. Ei tungosta, ei pönäköitä puheita, torvisoittoa, örinää.
?Miss ihmiset tuntevat tuntehin, siell lähellä on Jumalakin..? Matka jatkuu, myötävirtaan.
Tulinpa katsoneeksi viimeisen työvuoden blogini tekstejä sieltä täältä (Kolmannen huoneen kynnyksellä). Lukaistun perusteella näyttää siltä, että olen kirjoittajana muuttunut asiallisempaan (totisempaan?) suuntaan. Toisaalta kevään koettelemukset ovat varmaan tiettyä hilpeyttä leikanneet kovalla kädellä, mutta kysyn itseltäni sitäkin, onko ominainen huumorintajuni piiloutunut vai muuttuuko se?
Jonkin jutun lopulla totesinkin oivaltaneeni, mikä on raskasta ja mikä keveää. Nyt kaipaan entistä kirjoituskeveyttä. Elämänihän on oikeasti keventynyt valtavasti, miksi se ei näy samalla tavalla tekstissä? Vai onko niin, että nyt on voimia/rohkeutta/tarvettakin tarttua painaviin teemoihin, kun niiden kanssa ei paini päivittäin työkseen?
Olen katsonut kalenteriini vielä kerran sillä silmällä, että voin koota henkilökohtaiseen päiväkirjaani kuluneen vuoden tärkeimmät asiat ja tapahtumat. Vuosi on ollut merkittävien tapahtumien näyttämönä elämässäni. Niin runsaasti on ollut kaikkea: iloa ja onnea kukkurapäin, surujakin, hiljaista luopumista ja järkyttäviä käänteitä. Täyttä elämää!
Mitä toivoisin blogiystäville? Että elämä sujuisi hereästi ja antaisi paljon. Että kukin onnellistuisi tarvitsemallaan tavalla ja ainakin yksi harras toive täyttyisi.
H y v ä ä h u o m i s t a !
|
|
