Jo toiset eläkkeellelähtöjuhlat seurakunnassamme vuoden sisällä. Omistani on kahdeksan kuukautta. Sain kutsun entisenä työtoverina ja ystävänä. Tuli muistoja mieleen, saatoin asettua lähtijän asemaan, aistia hänen haikeutensa ja ilonsa.
Istahdin ent. kollegojen pöytään, siinä joukossa on vielä helppo tavoittaa aidosti läheinen fiilis. Mukava oli tavata muitakin, kun koolla oli paljon entisiä työtovereita, myös pöydällinen jo ennen minua eläkkeelle jääneitä. Kaikki tuntui yhä niin kovin tutulta, tunnelma, tapa juhlia.
Mietin, milloin alkaa vieraantuminen, milloin tulee tunne ’mitä mä täällä enää teen’. Ehkä sitten, kun vanhat työtoverit ovat poissa, eikä tunne enää ketään. Kanslisti lausahti: sinua ei ole näkynyt talossa, et ole tullut yhtään edes käymään. Enpä niin. Voihan olla, että joku päivä menenkin.
Huomasin senkin, miten tyystin kaikki työarjessa aikoinaan ärsyttäneet asiat ovat unohtuneet. Joistakin aistii väsymystä, ahdistusta, jota ei läheltä huomannut, ehkä sitä ei silloin ollutkaan. Toivoo mielessään, että löytävät selville vesille.
Niin kauan on mukava käydä, kun joku tuttu tulee halaamaan ja sanoo: kiva nähdä sinua. Kun on joku, jolle voi sanoa: niin Sinuakin.
Eipä ihastuttavampaa aamua! Kun nousee kylliksi nukuttuaan ja katsahtaa ulos valostuvaan päivään, näkee hiljaisen lumisateen jo valkeaksi ehtineessä maisemassa. Jos se mitenkään kävisi päinsä, kopsauttaisi kantapäät ilmassa vastakkain ja huudahtaisi hiphurraa! Eilen vielä ihmettelin lenkilläni mustaa peltoaukeaa. Ajattelin, on sydäntalven aika ja auranviilloissa vettä.
Postilaatikolle mennessä voi tarttua harjaan ja raivata pihapolulta kevyen lumipeitteen sivuun. Naapuri on samassa puuhassa. Puhutaan säästä, hyvillä mielin pihan talviasusta on hänkin. Iltapäivällä aurinko siilaa valoa puiden lomitse, hangelle kutoutuu varjoja. Näin pitää ollakin tammikuussa. Hetken on kaikki kohdallaan.
Katselimme vielä kerran joulutervehdykset, joita oli tullut pakettien mukana, kirjeissä tai korteissa. Parhaimmillaan joulutervehdys onkin silloin, kun se onnistuu jollakin sykähdyttävällä tavalla tavoittamaan lähettäjää ja vastaanottajaa yhdistävän säikeen ja ehkä vielä välittämään lähettäjänsä persoonallisen ajatuksen tai tunnelman.
Korttihullu katsoo ?silläkin? silmällä tervehdyspinoa. On upeita, uniikkeja taidekortteja, jotka tekee mieli säilyttää. On itse askarreltuja, joissa on hellyttäviä, puhuttelevia yksityiskohtia. On jouluisia runoja, joissa on sanomaa. On huolella valittuja ja ilolla vastaanotettuja kauniita tervehdyksiä. On tavanomaisia, kiiltäviä markettikorttejakin aina muutama.
Joka joulu posti tuo jonkun viime hetken kortin, joissa on valmiin toivotuksen alle sutaistu kiireessä lähettäjän nimi. Postimerkki saattaa puuttua, osoite olla väärin, jopa nimi. Saaja huokaa: tulipas perille. Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta vain sullekin.
Joskus on tärkeää ilmaista välittävänsä. Jouluna sen ainakin voi tehdä, jos ei muulloin muista.
On viimeinen joulun pyhistä, tähden ja viisaiden miesten päivä. Joululauluja lauletaan vielä kerran kirkoissa. Kodeista korjataan kuusi ja joulun viimeiset hileet. Joulukinkku lienee syöty jo viime vuoden puolella, joten nyt on kevyiden kalaruokien ja salaattien vuoro. ?Loppiaiseen juhla loppuu ja alkavat härkäviikot?, sanoi mummo aikoinaan. Mummot tietävät.
Toinen meistä ja mie olemme perinneuskollisia; lienemme ainoat, jotka vielä polttavat joulunaikana kuusessa oikeita kynttilöitä. Viimeinen kuusenkynttilärasia, joka kaupan hyllyn perukoilta sattui löytymään, sisälsi ruskehtuneita ja hiukan tahmeita yksilöitä. Hyvin nuokin palavat loppiaisaaton hämärässä. Ensi jouluksi tuskin oikeita kuusenkynttilöitä löytyy, vaan olkoon tuo sen ajan murhe.
Eilen, loppiaisaattona, tuli kuluneeksi vuosi siitä, (postaus 10.1.2006) kun elämäni yllättäen paiskautui uuteen asentoon. Se oli raju, ehkä tarpeellinenkin muistutus elämän hetkellisyydestä ja hauraudesta. Olen ajatellut myötuntoisesti häntä, joka nyt on toipumassa kolarista ja hänen läheisiään. Toivon, etteivät katkeroidu. Kohtalo ei aina näytä oikeudenmukaiselta.
Valokimararäiskeellä kuorrutettu aikojen taite ei sinänsä muuta kuin sen vuosiluvun. Mielenkiintoista, että muutoksen hetki on vakiintunut näin meluisaksi. Silmänruokaa kyllä, kiitos, mutta se pauke ja rätinä! Kaupunkimme käytti lehtitietojen mukaan iloitteluun noin kaksi ja puolituhatta euroa, naapurikaupunki nelinkertaisen määrän. Kiinalaisten lahja maailmalle.
Tässähän me olimme kahdestaan. Lasillinen vanhaa tawnya, patonkia, juustoja hunajamelonin kera, siinä eväspuoli. Radiosta Hymyilevä apollo, piharapulta katseltuja säihkeitä. Kahdentoista kumahduksen pituista suudelmaa ei voita mikään. Kesyä ja herttaista, mutta viihtyisää. Ei tungosta, ei pönäköitä puheita, torvisoittoa, örinää.
?Miss ihmiset tuntevat tuntehin, siell lähellä on Jumalakin..? Matka jatkuu, myötävirtaan.
Tulinpa katsoneeksi viimeisen työvuoden blogini tekstejä sieltä täältä (Kolmannen huoneen kynnyksellä). Lukaistun perusteella näyttää siltä, että olen kirjoittajana muuttunut asiallisempaan (totisempaan?) suuntaan. Toisaalta kevään koettelemukset ovat varmaan tiettyä hilpeyttä leikanneet kovalla kädellä, mutta kysyn itseltäni sitäkin, onko ominainen huumorintajuni piiloutunut vai muuttuuko se?
Jonkin jutun lopulla totesinkin oivaltaneeni, mikä on raskasta ja mikä keveää. Nyt kaipaan entistä kirjoituskeveyttä. Elämänihän on oikeasti keventynyt valtavasti, miksi se ei näy samalla tavalla tekstissä? Vai onko niin, että nyt on voimia/rohkeutta/tarvettakin tarttua painaviin teemoihin, kun niiden kanssa ei paini päivittäin työkseen?
Olen katsonut kalenteriini vielä kerran sillä silmällä, että voin koota henkilökohtaiseen päiväkirjaani kuluneen vuoden tärkeimmät asiat ja tapahtumat. Vuosi on ollut merkittävien tapahtumien näyttämönä elämässäni. Niin runsaasti on ollut kaikkea: iloa ja onnea kukkurapäin, surujakin, hiljaista luopumista ja järkyttäviä käänteitä. Täyttä elämää!
Mitä toivoisin blogiystäville? Että elämä sujuisi hereästi ja antaisi paljon. Että kukin onnellistuisi tarvitsemallaan tavalla ja ainakin yksi harras toive täyttyisi.
H y v ä ä h u o m i s t a !
Yöni on sujunut kuumeisia unenpätkiä nähden. Lämpöä on yhä liikaa, tuntuu, että en jaksa mitään. Näihin äkillisiin yllätyksiin on vain mukauduttava, myötäydyttävä. Toinen on paistanut yöseen kinkun, perunalaatikon alku on imeltynyt yön. (Siunattu Kotiruokakirja!) Aattona sytytämme neljännen adventtikynttilän. Tyynesti palavia liekkejä katsellessa ajatus vaeltaa läheisten luona. Hipaisee elämänsä kukkeudessa huiskivia rakkaita nuorimiehiä tahoillaan ja heidän rakastettujaan. Muistaa oman äiti-vanhan huoneissaan hissuttelemassa ja isän ikilevossaan. Muistaa suvun nuorimmaisen pienten jalkojen iloisen ja tarmokkaan töminän. MuistaaToisen vanhemmat, joista on jäljellä vain kaukainen hautapaikka kiveen kaiverrettuine nimineen. Ajatus koskettaa ystäviä lähellä ja kaukana, käväisee niidenkin luona, joiden työtoverina sain olla. Yksitellen käyvät mielessä myös ne lähelle tulleet ihmiset, joiden kanssa vuosien mittaan elämän ja kasvamisen kipua jaettiin, yhdessä etsittiin toivoa ja muutoksen mahdollisuutta, jotain löydettiinkin.
Siunatkoon hyvä ja ihmisiä rakastava Jumala Sinunkin joulusi.
– Mikä oli ensimmäinen yhteisesti hankittu joululevymme, muistatko, kysäisin kolmannen adventtisunnuntain hämärtyessä Toiselta. – Älppäri se kumminkin oli, siihen maailman aikaan.
– Oiskohan se tuo jouluoratorio, kotelossa kolme levyä, Elly Ameling sopraanossa ja Tom Krause bassossa. Se on kyllä mahtava. Niin ja Wiener Sängerknaben, se kyllä taisi jo napsua niin pahana, että joutui hävikkiin..
– Kumpikin toi levyjä tullessaan, kun yhteen mentiin, miulla ainakin oli ne Mahalia Jacksonit, melkein kaikki. Muistan tinkineeni jonakin ensimmäistä yhteisistä jouluistamme, että Bing Grosbyn White Christmas on saatava, silloin löytyi Santa?s Greatest Hits kaksoisälppä. – Muuten, mitä arvaat, montako joululevyä meillä nyt on..?
– Oisko nelisenkymmentä? On ollut tapana tuoda vähintään yksi uusi joka jouluksi ja kokoelmissahan on useita samassa kansiossa..
Rupesin jäljittämään joulumusiikkikokoelmaa levyhyllyistä ja ?kaapeista. (Ainakin pölyä löytyy!) Viikolla oli tullut hankittua taas kaksi uutta, nyt erilaista: Mediterranean Christmas, outo, mutta kiinnostava sekä viiden euron Gospel Christmas, jossa yksi kappale sykähdytti ?Ooh, Child..?.
– Löysin kolmetoista älppäriä ja 24 c-deetä.. Täällon muutes toinenkin Jouluoratoriokansio, c-deenä, Amsterdamin barokkiorkesteri ja ?kuoro, solistit ei ole kovin nimekkäitä.. Mikäs näistä kaikista on sun lemppari..oisko se tuo pölyteknikkojen kuoron Joulupunkki, hihii..
– No, kyllä se on Bach (jämäkästi)!
– Jaa, no mut miun on tietysti tuo Mahalian Silent Night, sitä ei ylitä mikään. Osaan odottaa jokaikistä hengityskatkoa ja omituista äännähdystäkin…
– Joopa, ja muistetaan sekin Jorma Hynnisen LP-levy, jossa lapsisolistit parahtavat kesken ylen hartaan tunnelman laulamaan tosi kovaa. Se on niin cool..
Klassista, kansainvälistä ja perinteistä kotimaista joululaulumusiikkia näyttää olevan eniten, kuorolevyjä ja soololevyjä suunnilleen saman verran. Kevyempääkin on viisi, yksi niistä on nuorimiestemme ikiaikainen suosikki, puhkisoitettu Scandian muinainen LP, Joulu on taas, missä Brita, Laila, Vieno ja Annikki sekä Four Cats svengailevat legendaariseen tyyliin studio-orkesterin kanssa. Antti Sarpilan Swing-joulu viihdyttää mainiosti, mutta Richard Clyderman on vaaraksi joulurauhalle, Toinen ei kestä sitä ollenkaan. Jorma Hynnisiä riittää vuosisadaksi, kaikki kunnia uuraalle levyttäjälle. On täällä progressiivisempaakin, Sakari Kukon joulukonsertista 2003. Ja saman vuoden hankinnoista ehdoton suosikki pitkäksi aikaa on Rajattoman Joulu. Uusimmista myös Lumen Valon Mysterium soi joka joulu.
Musiikkimaussa on omia vivahteita kummallakin, mutta yhteinen alue on niin laaja, että kuunneltavaa (ja kommentoitavaa) riittää yhden elämän ajaksi. Ja ainahan meillä joulu soi ? milloin iloisesti svengaillen, milloin hartaasti tunnelmoiden.
Seurakuntatalo täyttyi ihmisistä, jotka halusivat laulaa. Kaikki irtotuolit oli jo kannettu saliin, osa jäi eteiseenkin. Tähtilatva kuusi loisti punaisin palloin koristeltuna, sähkökynttiläin valo heijastui palloista. Gaselli istui pianon ääreen ja antoi laululle ryhtiä. Talon katto tuntui kohoavan paikoiltaan laulun ja laulajien mielessä risteilevien muistojen ja tunteiden voimasta.
Pitkän aikaa jälkeen päin tuntui laulu koko olemuksessa, kannatteli iloa. Ennen maailmassa oli erikseen järjestettyjä yhteislaulutilaisuuksia myös kesäiseen aikaan. Nykyäänkin on, jos tv-kamerat ovat paikalla. Jokin yhteisessä laulamisessa vetää. Kaikenmoisten illanistujaisten pikkutunneilla puhkeaa lauluinto porukkaan. Laulut saattavat olla riehakkaita ja rokkaavia, mutta lopuksi joku yleensä haluaa ehdottaa haikean tai suorastaan hartaan laulun, joka yhdistää porukan tunnot. Se on suomalaisuutta.
Ei ole ihme, että kauneimmat joululaulut vetää vuodesta toiseen väen koolle kirkkoihin ja seurakuntataloihin. Laulu nostaa mielen jouluun. Miehetkään eivät häpeile silmännurkan kostuessa.
Isoon Kaupunkiin putkahtelee tuon tuostakin uusia miellyttäviä kahviloita, joissa on oma atmosfäärinsä ja kussakin näkyy olevan omanlaisensa asiakaskuntakin. Sielunsisko ja mie olemme ehdottomasti kahvilaihmisiä, silloin kun tapaamme, ympäristön pitää olla semmoinen, missä viihtyy. Meillä on iät ja ajat ollut yksi suosikkipaikka, mutta viimeksi olimme sopineet tapaamisen meille uuteen pikku kahvilaan joulukadun ja puistokadun välisessä korttelissa yliopiston ja Senaatintorin kulmilla.
Saavuin ensin, kahvila oli täynnä. Opiskelijanuorukainen teki tilaa tyylisohvaan, istuin odottamaan. Ensi vaikutelma: pieni! viehättävä! runsaasti sisustuksellisia yksityiskohtia! tunnelma sekoitus mannermaista ja intialaissävyistä brittikulttuuria (sikari- ja herkkupöytä!). Seinillä moderneja naisvartalotutkielmia. Ikkunapöytä vapautui, tilasin cappuccinon. Sen toi pöytään kumarruksen kera tumma herrasmies, ehkä omistaja? Vau! kupillisen kruununa oli jopa sydänfiguuri. Parasta cappuccinoa aikoihin!
Sielunsisko ihastui välittömästi paikkaan, hänkin sai lattensa pinnalle saman koristelun. Tarkkailin sivusilmällä hänen selkänsä takana huojuvaa naulakkoa, joka oli aivan liian pieni kahdenkymmenen takille. Ja niinhän siinä kävi kuin pelkäsin, että jonkun etsiessä takkiaan, pystynaulakko rojahti pitkin pituuttaan Sielunsiskon olkaa hipoen. Ehdin varoittaa, joten hän ei saanut sentään päähänsä puisen naulakon tappeja. Huh! Kun oveen kiinnitettiin privat klo 18 ?lappua, päätimme siirtyä lasilliselle kulman taakse.
Vanha suosikkipaikkamme oli tupaten täynnä, kuten aina iltaisin. Keskusteluvolyymi oli huumaava, pääosa asiakkaista naisia, etuhuoneessa kolmisenkymmentä henkeä. Mahduimme sentään pöytään lähelle ikkunaa. Siinähän ne tärkeimmät tuli jaettua sorinan seassa. Kävi mielessä vastakohdat: oman olon ihana hiljaisuus päivisin kotona ja kaupungin sosiaalista elämää kuhiseva atmosfääri. Molemmilla on hetkensä.
|
|
