Pääsiäisaikaan kuuluvat sekä passio että riemu. Olen alkanut vierastaa näytelmiä, joilla kirkkovuoden aiheita yritetään kirkossa elävöittää. En silti kiellä merkitystä, joka niillä voi joillekin olla, onhan hyvä näytelmä parhaimmillaan elämys sekä esittäjille että katsojille. Koen uskon tunnevirtojen alaisena pohjana, tulvavesien kuohusta riippumattomana. Passiomusiikki riittää. Vanhoissa piinavirsissä ja ortodoksien veisuissa tavoitan rauhan ilmapiirin elämän kuohujen keskellä.

Istumme aamulla naapuriseurakunnan väen joukossa vanhassa, kauniissa puukirkossa. Mustiinpuetulla alttarilla on vain viisi tummanpunaista ruusua ja kynttilä ilman liekkiä kuvaamassa Kristuksen uhrikuoleman päivää ja runnellun ruumiin viittä haavaa. Seurakunta yhtyy mieskuoron hartaaseen virrenveisuuseen, urut ovat vaiti. Tuttu pastori avaa puheessaan taidokkaasti sekä mielikuvat kärsimyskertomuksen tapahtumiin että niiden merkitykseen uskon näkökulmasta.

Järven eteläinen lahdelma on auki, salmessa ja pohjoispään selällä on harmaata, sohjoista jäätä. Aurinko valaisee häikäisevästi keväistä maisemaa mustanpuhuvien pilvien lomasta. On pitkäperjantai.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.