Kaapin perältä, unohduksista, löytyy pieniä käsinkirjoitettuja kirjoja. Availen niitä, luen runon sieltä, toisen täältä. Tuntuu oudon hämmentävältä. Kirjat ovat täynnä runoiksi pusertuneita ihmisten tarinoita niiltä vuosilta, kun tehtäväni oli olla ihmisen rinnalla; kuunnella, kuulla, myötäelää, auttaa.
Lukiessa alan muistaa kasvoja, tilanteita. Nämä ihmiset ovat tulleet luo tai kutsuneet käymään. Monen tarina on jo päättynyt, monen tarina jatkuu. Joidenkin elämä on muuttunut valoisampaan suuntaan, joidenkin käynyt syvemmälle pimeään. Olenko voinut olla avuksi, en tiedä, aina olen pyrkinyt ymmärtämään ihmistä.
Niin paljon surua, kuolemaa, yksinäisyyttä, mielen ahdistusta, tuskaa, vihaa, katkeruutta, kipua. Johonkin se oli pakko panna mielestä, että jaksaisi tehtävässään. Tuntuu raskaalta lukea ja kuitenkin tietää, että kirjatut tarinat ovat vain kalpeita kuvia siitä tunnekuormasta, joka oli niiden ihmisten osana.
Jokainen saa hänelle mahdollisen tehtävän ja siihen tarvittavan voiman. Niin sen täytyy olla. Niin se yhä on.
Terveisiä eteläisen naapurimaan keväästä! Rinteet siellä sinisenään vuokkoja, peipposet pesäpuuhissaan reviirilauluineen, perhoset heränneet kirmailemaan aurinkoisella kunnaalla ja västäräkki jo hyppelehti rantatöyräällä. Mereltä kävi tuuli railakkaasti vielä saapumisiltana, mutta jo ensimmäisestä aamusta aallot ujuivat hiekkarantaan keveästi hengitellen.
Metsä! Olenkohan missään niin upeita mäntyjä nähnyt, saanut ihailla luonnon persoonallista taidetta kiertyneinä kurottuvissa oksissa ja rungoissa. Onni oli kävellä askelia hyväilevää neulasmattoa kilometri toisensa perään, pysähtyä tuolloin tällöin halaamaan vanhojen puiden energiaa ja kuuntelemaan latvusten ikihuminaa. Oikein hyräilytti hyvästä mielestä.
Matkatoveri oli varannut ohjelmaa siihen malliin, että tukka putkella joutui ravaamaan hoidosta toiseen: pakettihoidot, muita kylpyläpalveluja ja joka väliin uintia, vesijumppaa, saunomista. Kävin saapumispäivänä jalkahoidossa ja muuten aamupäivisin yrttikylvyssä ja hieronnassa, jotka kuuluivat pakettiin. Lepäilin hoitojen jälkeen ja iltapäivällä vaeltelin ihanassa luonnossa kameroineni.
Työelämän kiireistä irrottautuvan ei ole helppo saada vauhtia rauhoittumaan lomallakaan, niinhän se on. Lomasta pitää saada irti niin paljon kuin mahdollista. Eläkeläisen lomarytmi taas on sama kuin kotonakin: ei ole kiirettä mihinkään eikä tarpeen ahnehtia mitään.
Iloitsin mukavasta matkasta ystäväseurassa. Energiaa olen saanut, tänään ahersin lehtiharavan ja oksasaksien kanssa pihassa. Tulossa oleva viileä sääjakso jarruttaa sopivasti kovin varhaista kevätkasvua. Vappuun on sentään vielä kaksi viikkoa.
Pääsiäisaikaan kuuluvat sekä passio että riemu. Olen alkanut vierastaa näytelmiä, joilla kirkkovuoden aiheita yritetään kirkossa elävöittää. En silti kiellä merkitystä, joka niillä voi joillekin olla, onhan hyvä näytelmä parhaimmillaan elämys sekä esittäjille että katsojille. Koen uskon tunnevirtojen alaisena pohjana, tulvavesien kuohusta riippumattomana. Passiomusiikki riittää. Vanhoissa piinavirsissä ja ortodoksien veisuissa tavoitan rauhan ilmapiirin elämän kuohujen keskellä.
Istumme aamulla naapuriseurakunnan väen joukossa vanhassa, kauniissa puukirkossa. Mustiinpuetulla alttarilla on vain viisi tummanpunaista ruusua ja kynttilä ilman liekkiä kuvaamassa Kristuksen uhrikuoleman päivää ja runnellun ruumiin viittä haavaa. Seurakunta yhtyy mieskuoron hartaaseen virrenveisuuseen, urut ovat vaiti. Tuttu pastori avaa puheessaan taidokkaasti sekä mielikuvat kärsimyskertomuksen tapahtumiin että niiden merkitykseen uskon näkökulmasta.
Järven eteläinen lahdelma on auki, salmessa ja pohjoispään selällä on harmaata, sohjoista jäätä. Aurinko valaisee häikäisevästi keväistä maisemaa mustanpuhuvien pilvien lomasta. On pitkäperjantai.
Vaikka eilen tyhmyyttäni missasin mahdollisuuden auttaa, sain silti iloa monin tavoin. Esikoinen soitti iltamyöhällä. Lahjoitti äidilleen puoli tuntia iloa, ehdittiin puhua monesta. Muusikoilla juhla-aika on kiireistä putkea, toisaalta stressaavaa, mutta myös iloa hyvästä musiikista sekä itselle että kuulijoille.
Aamulla annoin ilon soida eteen päin. Etsin mielessä olleen vanhan ystävän puhelinnumeron ja soitin hänelle. Oli hyvä juttuhetki, vuosiin ei ole osuttu tapaamaan. Muutot ja välimatkat, mitä ne tekevätkään ihmissuhteille? Paljon tapahtuu osapuolille tahoillaan. Moni hyvältä tuntunut yhteys jää hoitamatta. Jokainen on maailmansa keskipisteessä ja pallo pyörii radallaan. Voisihan joskus soittaa ja sanoa: muistin sinut, halusin kuulla äänesi.
Kevätvihmo, tuoksuva, kultakukkainen, ilona ulkoikkunalla. Kukkavanat hehkuvat aurinkoa, herkät oksat liikahtelevat tuulenvireen mukaan.
Seminaariporukalla keskusteltiin innokkaasti elämäntarinan eettisistä näkökohdista. Voinko kirjoittaa juuri niin kuin olen kokenut? En halua tuottaa pahaa mieltä niille , joita varten kirjoitan. Jos taas kirjoitan vain myönteisiä kokemuksia ja näkemyksiä, onko se rehellistä, kavennanko persoonaani toisten oletettujen reaktioiden kustannuksella? Toinen innostunut keskustelu syntyi käsiteltävänä olevan tekstin pohjalta vanhenemisesta, yksinäisyydestä ja yhteisöllisyydestä. Nautin suuresti jo tutuksi tulleen porukan esiin tuomista perustelluista ja avartavista näkökulmista.
Pääkadulla viisi herraa oli ryhmittynyt pyörätieosuudelle puimaan asioitaan kalliin hotellin sisäänkäynnin kohdalla. Pyöräilijä soitti kelloa, yksi herroista siirtyi hieman, mutta pyöräilijä joutui tekemään väistöliikkeen, jonka seurauksena sarvikossa ollut muovikassi heilahti etupyörän pinnojen väliin ja kourallinen kyniä levisi kadulle. Olin jo kävellyt ohi, kun äkkiä tajusin: nythän ohitin mahdollisuuden olla avuksi ja tuottaa iloa! – Toista tilaisuutta ei tänään tullut.
”Virpoi, varpoi, tuoreeks terveeks, tulevaks vuueks, siulle vihta, miulle palkka!” Jotenkin näin se meni pienenä maalla Etelä-Karjalassa. Virpomavitsat tehtiin ’kissapajuista’, niihin kierrettiin värikästä kreppipaperia ja tehtiin rusetteja. Joskus nyppäistiin kirjavan kanan pyrstöstä jokunen höyhen mukaan. Virvottiin vain kotona ja mummolassa, ei menty vieraisiin paikkoihin. Vitsat jätettiin tietenkin virvotulle ja palkka käytiin hakemassa erikseen pääsiäisenä. Mummo antoi kauniiksi värjätyn keitetyn kananmunan, pikkuleipiä ja jonkun karamellin.
Tänään on taas se päivä, kun ovikellot soivat. Tuntemattomat, noidiksi pukeutuneet ja meikatut pikkutytöt seisovat ovella värikkäinen vitsoineen ja koreineen. Vitsat ovat kauniita, niillä ropsitaan jännittyneen hätäisesti ja luetaan joku lyhyt loru. Palkka pitää saada saman tien, mielellään rahana kiitos, mutta karkitkin käy. Ja sitten kipin kapin seuraavalle ovelle. Sinne häipyvät, vitsoineen päivineen. Antajan ilo jäi, vai jäikö?
Ovikello näkyy olevan kytketty irti, ahaa, Toinen on askaroinut meille ihanan rauhallisen aamun. Taidanpa jäädäkin odottelemaan sitä palmusunnuntaita, kun lapsenlapsi seisoo mummolan oven takana ja saamme liittyä perinteen ketjuun tuoreeks terveeks virvottuna.
Ihminen on siitä mainio otus, että mieliala vaikuttaa sekä sairastumiseen että paranemiseen. Ei niin, että kumpikaan suoraan johtuisi mielentilasta, mutta yhteys on empiirisesti olemassa, myönsipä sitä tai ei. Sanotaan, että surusta voi sairastua. Lienee niin, että voimakas mielipaha huijaa elimistön keskittymään murheellisiin mietteisiin, mikä alentaa puolustuskykyä tautitartuntoja vastaan. Vastaavasti kaikki mikä tuottaa iloa, edesauttaa paranemista.
Sairaana ollessaan ihmisestä tulee lapsenomaisesti hoivaa tarvitseva, regressiivinen. Toinen meistä salli itselleen sairastumisen velvollisuudentuntoisesti vasta lomallaan ja minä sairastuin varmaan osittain myötätunnosta. Ihminen tarvitsee ajoittaiset regressionsa, ne suojelevat mielenterveyttä. Jos ei muuten kykene rajaamaan jotain, mitä on liikaa, sairastuminen on eräs elimistön keino ottaa breikki.
Taannoisen tautini taitekohta oli siinä päivässä, jolloin Toinen oli jo sen verran toipunut omasta taudistaan, että jaksoi pienin, ystävällisin huomionosoituksin alkaa rohkaista kuumehehkuista elämäntoveriaan. Sattui myös, että ystävä ilahdutti soittamalla omasta hyvästä hetkestään. Hän jakoi ilonsa ja kuultuaan, että olemme molemmat petissä, tarjoutui tulemaan naapurikaupungista asti avuksi käytännön asioissa. Tarjous lämmitti mieltä, vaikka emme apua tarvinneetkaan.
Eilen riemastuin kahdesti: joulukaktus on purskahtanut täyteen nuppuja! Olin vaihtamassa multaa paavalinkukkien ruukkuihin, kun Nuoruusystävältä Etelä-Karjalasta tuli viesti: joutsenet ovat tulleet !
Mielenrauha.
Lähes kahdenkymmenen vuoden ajan olen käynyt Valamossa vähintään joka toinen vuosi, joskus jopa kahdesti samana vuonnna henkilökohtaisessa retriitissä. Toisinaan on ollut syitäkin: työelämän puristus, perheen routavuosien kivut, Esikoisen ja Kuopuksen kotoa muutot, isän kuolema. Toisinaan olen tullut vain oman sydämen ikävän vetämänä. Valamosta on tullut minulle, toisuskoiselle, rauhan ja sielunlevon paikka.
Luonnonrauha.
Valamo on veden ympäröimällä, avaralla ja korkealla paikalla, siksi sen valoisuus on ainutlaatuinen. Talojen arkkitehtuuri hoitaa esteettistä silmää: sopivasti raikasta modernia harmoniaa bysanttisin vivahtein ja toisaalta vanhaa kartanoromantiikkaa. Kaiken keskipisteenä hohtaa valkea kirkko kuparisipuleineen ja risteineen. Valtavien vanhojen puiden keskellä kulkiessa tuntee ihmisen, hänen voittojensa ja tappioidensa, murheidensa ja ilojensa pienuuden. Eri vuodenaikoina luonnon kauneus puhuttelee. On pieniä metsä- ja rantapolkuja sekä raivattuja reittejä kävelijälle, talvisia latuja hiihtäjälle.
Sielunrauha.
Ortodoksisessa luostarissa on ainutlaatuista se jokin, mikä syntyy kutsumuksessaan elävien ja työtä tekevien kävijää kunnioittavasta, tunkeilemattomasta suhtautumisesta kävijöihin ja toisaalta jumalanpalvelusten intiimistä, mystisestä kauneudesta ja intensiteetistä. Luterilaisen saattaa olla aluksi vaikea ymmärtää kantiloituja rukouksia, vanhahtavia tekstejä, suitsutusten, ristinmerkkien, tuohusten sytyttelyn ja ikonien suutelemisen merkitystä. Kun siihen tottuu ja elää siinä mukana, vaikutus on uskomattoman tyynnyttävä ja ravitseva. Sielunlepo ei olekaan passiivista liikkumattomuutta, vaan monitasoisesti tyydyttävää, ristiriidatonta vapautta.
Kirkossamme järjestetään seurakuntalaisten voimin pari kertaa kaudessa Tuomasmessu. Messussa on juontaja, rytmikästä musiikkia, pappi liturgissa tehtävissä. Kirkkoon sommitellaan pieniä sivualttareita, joille voi käydä messun aikana sytyttämässä tuohuksen ja jättämässä rukousaiheita.
Työvuosina olin vuorollani Tuomasmessussa sielunhoitotehtävässä. Taannoin ajattelin, millaisen pikkualttarin rakentaisin, jos tilaisuus tulisi. Tapahtui, että samalla viikolla tuomastiimin vetäjä soitti ja kysyi pikkualttarin tekijäksi seuraavaan messuun. Hämmästyin ajoitusta.
Sunnuntain teema oli Jeesus auttaa hädässä. Pikkualttarin pöydälle vein sinisen liinan, asettelin sille Kristus-ikonin, kukka-kiviasetelman, tuikkuja sinisiin lasimaljoihin ja sinisen kynttilän. Seinälle vielä kokemuksen läpi kirkastuneen ajatuksen: Jumala on läsnä kärsimyksessäsi. Turvaa Häneen.
Rukousjakson aikana luettiin pikkualttareille jätettyjä esirukouspyyntöjä. Kaikki rukousaiheet viedään vielä viikolla kokoontuviin rukousryhmiin. Pikkualttarin hoitajana paimentelin myös tuohuksia, joita oli sytytetty hiekka-astiaan. Pieni poika palasi monta kertaa alttarin luo katselemaan tuohusliekkejä.
Messun jälkeen iltateellä ihmiset juttelivat iloisesti keskenään. Kohtasin monta seurakuntalaista. Olen yksi heistä.
|
|
