Reilu vuosi on ehtinyt kulua siitä, kun minua saateltiin arvokkaasti moottoripyörän sivuvaunussa kotikaupungin halki eläkkeellelähtöjuhlaan. Se päivä oli tunteikas, riemullinen ja helpottava. Kirkon palveluksessa tehdyn pitkän työrupeaman päätyttyä oli alkamassa elämänvaihe, johon on tullut paljon tilaa uudelle tutun ja totutun joukkoon.
Pian on myös Esikoisen ja Nuorikon yksivuotishääpäivä. Tunteikas ja riemullinen oli heidänkin juhlansa vuosi sitten. Mitä uutta mahtoi tulla heidän elämäänsä julkisen sitoutumisen myötä, jäikö jotain pois, mitä tuli tilalle, muuttuiko näkökulma jotenkin, vaikka arkiset kuviot olivat jo muotoutuneet. Onnea ja siunausta toivomme heille eteenkin päin.
Viikon alussa istutin veljen kanssa isän haudalle verenpisaroita. Vielä on väsynyt vanha äiti sukupolvien ketjussa läsnä omalla paikallaan. Enää hän ei itke haudalla, vuodet ovat kuivanneet kyyneleet. Hän sanoo vain verkkaan: ”Tässä on sit paikka miullekii..” Pian menemme käymään yhdessä myös Toisen vanhempien leposijan ääressä. He ovat muistoissamme.
Ajattelen suvun merkitystä elämäni tässä vaiheessa. Taakse katsoessaan näkee kukin sukupolvi oman näkymänsä, toteuttaa tänään unelmiaan, tähyää huomiseen.
Sekavin tuntein tulen kotiin junamatkan takaa. Vaikka elämän helppous, mukavuus ja onnellisuus ei ole ollut koskaan päätavoitteeni, sitä elämä kuitenkin on antanut sen verran, että tasapaino on säilynyt kaiken muun keskellä. Nyt koettuja kipeitä päiviäkään ei ole toivottu, kutsumatta ne ovat tulleet, kysymään voimaa ja uskoa parempaan huomiseen.
– Ei tiä ei oo miulle sopiva.. tännekös työ miut jättäsitte ihan yksinää..en mie tänne…
Äiti seisoo kumarassa, keppiin nojaten tyhjässä palvelutalon asunnossa, jota hänelle esitellään ja pudistelee päätään. Tilaa olisi mukavasti hänen omille tutuille huonekaluilleen ja tavaroilleen. Keittiösyvennys ja pesuhuone, kaikki siinä. Yhteiseen oleskelutilaan aukeavat neljän asukkaan oman tilan ovet. Tuttujakin löytyy toisten ovien takaa. Ystävällisenoloiset hoitajat huolehtisivat ruuan, lääkkeet, puhtauden. Silti.
– Äiti ei enää ole siinä kunnossa eikä siinä asemassa, että voisi sanella miten hänen hoitonsa pitää järjestää, sanon veljelle junaa odotellessa. – Hän tottuisi ajan mittaan uuteen. Mutta pystymmekö sanomaan äidille, että tämä muutto on nyt tehtävä, vaikka hän vastustaisi? – Veli on kauan hiljaa, sanoo sitten: – Kyllä se tuntuisi pahalta.
Juna tulee ja vie minut omaan elämänpiiriini. Sydämen kipu seuraa mukana.
Kun putkahdin ovesta pihalle, säntäsi Tapsu oitis iloisesti tontinraja-aidalle tervehtimään. Kyllä koiranpojassa on energiaa! Ja niin silkkinen silokarva taputeltavaksi! Emäntänsä siinä kehaisi, miten hyvin pentu on jo oppinut reviirinrajat ja tottelee. Toivottavasti ei sentään suhtaudu kaikkiin tuntemattomiin ihan noin ystävällisesti, jos talonvahdiksi aiotaan koulia.
Yöllä oli kumissut ukkonen. Aamua painoi kuuma kosteus. Hiljaisia ja hikisiä vastaantulijoita lenkillä. Kadunvarsilla leijui raskas pihlajankukkien lemu, johon sekoittui pihoista kevyempää ja aistikkaampaa sireeniä, makeaa jasmiiniakin paikoin. Peltoaukealla vihersi hento orasmatto. Sinessä lauleli leivonen ja metsässä peippo. Tämän kesäisemmäksi ei enää voi kesä tulla.
Piha odottaa. Vaahteran siimeksessä kukkivat kielot. Sireeni tuoksuu hennosti. Elämä tuntuu niin hyvältä, ettei sanotuksi saa.
Sunnuntaiaamun tunnit kuluivat tällä kertaa hienon elokuvan parissa. Yle-Teema lähetti katsojien eniten toivomat kolme elokuvaa, joiden joukossa osui olemaan yksi favoriittini, Niskavuoren Heta. Kyllä vain mustavalkoisessa Suomi-filmissä on lumoa, kun on vahva tarina, osaava ohjaaja ja unohtumattomat näyttelijäsuoritukset.
Hella Wuolijoen Niskavuoren tarinat kuvaavat hämäläistä maaseutuyhteisöä, jossa näkyy ja tuntuu viime vuosiadan alkupuolen henki niin yhteiskunnallisessa, poliittisessa kuin sosiaalisessa mielessä. Tarinassa on nostalgiaakin meille, joiden lapsuusajan varhaisissa muistikuvissa vielä lehmiä lypsettiin käsin, peltoa kynnettiin hevosvetoisella auralla, heinät nosteltiin seipäille kuivumaan ja viljalyhteet koottiin kuhilaiksi.
Tuo taipumaton ylpeys, joka Niskavuoren Hetan tarinassa niin kirkkaana näkyy, lienee eräs vahvuuden symboli kautta aikojen. Kun rinnalla on viisas, joustava ja sydämeltään hyvä puoliso, asettuu vahvuuden kuva uuteen valoon. Kuka lopulta onkaan oikeasti vahva, kenen vahvuudelta näyttävä ylpeys heikkoutta? Ja mitä on rakkaus, katkeruudeksi kääntyvä hetken huuma vai rinta rinnan tehty elämäntyö?
Tarinassa on tästä ajasta katsoen joitakin epäuskottavia piirteitäkin, kuten likipitäen maattoman rengin nousu miljonääriksi ja kahdenkin kartanon omistajaksi. Siltikin tarina on myös ylistyslaulu työlle ja ahkeruudelle, suurille unelmille ja sitkeydelle. Ylpeyttä pitää pystyssä se, millä voi voittaa muut. Nöyryys kasvaa oman todellisuutensa hyväksymisestä, kykyjään väheksymättä.
Rauni Luoma Niskavuoren Hetana on yksi suomalaisen elokuvataiteen helmiä. Niin läpeensä ja komealla tavalla aidoksi harvoin kukaan suomalainen näyttelijä roolissaan yltää. Kaarlo Halttunen toimii hienosti vastavoimana. Draamaan on saatu upea kaari ja vanhan kotimaisen elokuvatuotannon helmasynti, melodramaattisuus, vältetty. Kyllä kelpasi katsoa, neljännenkin kerran.
Samassa lehdessä eräänä vuoden takaisena aamuna kaksi ihastuttavaa juttua: Runoilija on onnellinen talonpoikaisveneessään – ja Eläkeaika sai vaarin tanssimaan. Edellisen jutun vakavikkokuvassa valkotukkainen ja parrakas runoilija Caj Westerberg taustalla vesi ja kivikkorantaa ? jälkimmäisessä hersyvästi myhäilevä Arvi Lind kotoisena punaruutuisessa paidassaan.
Runotytön unelmassani näen itseni soutelemassa runoelementissä. On aikaa lukemiseen, aikaa kirjoittamiseen. Näen veden läheisen luonnonrauhan, jossa on tilaa olla yksin, kaksin ja ystävien kanssa, mahdollisuus haltioitua kauneudesta. ?Kun astun tähän veneeseen, minut täyttää sama rauha kuin goottilaisessa katedraalissa, suuri harmonia, tässä kaikki on kohdallaan ja oikein kuin hyvässä runossa.?
Tanssahteleva isoäiti voisi olla ihanan hassu unelma. Musiikki ja liike yhdessä keventävät olemusta, vapauttavat sisäisiä energioita, saavat sydämen sykkimään, veren kiertämään ja katseen loistamaan. Tanssahdellessa ei ole tilaa turhille murheille. Runoilija-teologi Anna-Maija Raittila on puhunut karkeloimisen evankeliumista. Siinä on aitoa elämäniloa, joka karkoittaa liiallisen vakavuuden.
Unelmia pitää olla, niillä on taipumus toteutua. Millä tavalla, onkin sitten se yllätys.
Eilisestä on muistona maailman ihanin ja upein ruusukimppu, kohottavan konserttielämyksen viipyilevä jälkimaku, emon poikasten persoonalliset kortit halauksin annettuina, erinomaisesta ateriasta ja yhdessäolosta täysinäinen olo – ja kaikenlaisesta oheistapahtumisesta varsinainen tunnekimara.
Euroviisuista sen verran, että realismia on voittajaa ennustellessa ottaa huomioon äänestävän populaation näkökulma ja pitää omat mieltymyksensä siitä erillään. Show sinänsä oli erinomainen, audiovisuaalinen työ huolellista ja luovaa, rennot ’postikortit’ hyväntahtoisesti hauskoja, joskin kovin talvisia ja juontajapari söpö.
”Hei, kamoon, onks toi tosiaan meidän äiti”, kommentoi Esikoinen Kuopukselle, kun hehkutin lätkämatseja. Kyllä USA-ottelu oli hikistä ja kihelmöivää kiekkoiloittelua ja voitto Venäjästä ah, niin makea! Loppuotteluun pääsy on meiltä jo sinänsä hieno saavutus, hopeamitalille on turha nyrpistellä. Parhaat voittavat, se on pelin henki.
Kaapin perältä, unohduksista, löytyy pieniä käsinkirjoitettuja kirjoja. Availen niitä, luen runon sieltä, toisen täältä. Tuntuu oudon hämmentävältä. Kirjat ovat täynnä runoiksi pusertuneita ihmisten tarinoita niiltä vuosilta, kun tehtäväni oli olla ihmisen rinnalla; kuunnella, kuulla, myötäelää, auttaa.
Lukiessa alan muistaa kasvoja, tilanteita. Nämä ihmiset ovat tulleet luo tai kutsuneet käymään. Monen tarina on jo päättynyt, monen tarina jatkuu. Joidenkin elämä on muuttunut valoisampaan suuntaan, joidenkin käynyt syvemmälle pimeään. Olenko voinut olla avuksi, en tiedä, aina olen pyrkinyt ymmärtämään ihmistä.
Niin paljon surua, kuolemaa, yksinäisyyttä, mielen ahdistusta, tuskaa, vihaa, katkeruutta, kipua. Johonkin se oli pakko panna mielestä, että jaksaisi tehtävässään. Tuntuu raskaalta lukea ja kuitenkin tietää, että kirjatut tarinat ovat vain kalpeita kuvia siitä tunnekuormasta, joka oli niiden ihmisten osana.
Jokainen saa hänelle mahdollisen tehtävän ja siihen tarvittavan voiman. Niin sen täytyy olla. Niin se yhä on.
Terveisiä eteläisen naapurimaan keväästä! Rinteet siellä sinisenään vuokkoja, peipposet pesäpuuhissaan reviirilauluineen, perhoset heränneet kirmailemaan aurinkoisella kunnaalla ja västäräkki jo hyppelehti rantatöyräällä. Mereltä kävi tuuli railakkaasti vielä saapumisiltana, mutta jo ensimmäisestä aamusta aallot ujuivat hiekkarantaan keveästi hengitellen.
Metsä! Olenkohan missään niin upeita mäntyjä nähnyt, saanut ihailla luonnon persoonallista taidetta kiertyneinä kurottuvissa oksissa ja rungoissa. Onni oli kävellä askelia hyväilevää neulasmattoa kilometri toisensa perään, pysähtyä tuolloin tällöin halaamaan vanhojen puiden energiaa ja kuuntelemaan latvusten ikihuminaa. Oikein hyräilytti hyvästä mielestä.
Matkatoveri oli varannut ohjelmaa siihen malliin, että tukka putkella joutui ravaamaan hoidosta toiseen: pakettihoidot, muita kylpyläpalveluja ja joka väliin uintia, vesijumppaa, saunomista. Kävin saapumispäivänä jalkahoidossa ja muuten aamupäivisin yrttikylvyssä ja hieronnassa, jotka kuuluivat pakettiin. Lepäilin hoitojen jälkeen ja iltapäivällä vaeltelin ihanassa luonnossa kameroineni.
Työelämän kiireistä irrottautuvan ei ole helppo saada vauhtia rauhoittumaan lomallakaan, niinhän se on. Lomasta pitää saada irti niin paljon kuin mahdollista. Eläkeläisen lomarytmi taas on sama kuin kotonakin: ei ole kiirettä mihinkään eikä tarpeen ahnehtia mitään.
Iloitsin mukavasta matkasta ystäväseurassa. Energiaa olen saanut, tänään ahersin lehtiharavan ja oksasaksien kanssa pihassa. Tulossa oleva viileä sääjakso jarruttaa sopivasti kovin varhaista kevätkasvua. Vappuun on sentään vielä kaksi viikkoa.
Pääsiäisaikaan kuuluvat sekä passio että riemu. Olen alkanut vierastaa näytelmiä, joilla kirkkovuoden aiheita yritetään kirkossa elävöittää. En silti kiellä merkitystä, joka niillä voi joillekin olla, onhan hyvä näytelmä parhaimmillaan elämys sekä esittäjille että katsojille. Koen uskon tunnevirtojen alaisena pohjana, tulvavesien kuohusta riippumattomana. Passiomusiikki riittää. Vanhoissa piinavirsissä ja ortodoksien veisuissa tavoitan rauhan ilmapiirin elämän kuohujen keskellä.
Istumme aamulla naapuriseurakunnan väen joukossa vanhassa, kauniissa puukirkossa. Mustiinpuetulla alttarilla on vain viisi tummanpunaista ruusua ja kynttilä ilman liekkiä kuvaamassa Kristuksen uhrikuoleman päivää ja runnellun ruumiin viittä haavaa. Seurakunta yhtyy mieskuoron hartaaseen virrenveisuuseen, urut ovat vaiti. Tuttu pastori avaa puheessaan taidokkaasti sekä mielikuvat kärsimyskertomuksen tapahtumiin että niiden merkitykseen uskon näkökulmasta.
Järven eteläinen lahdelma on auki, salmessa ja pohjoispään selällä on harmaata, sohjoista jäätä. Aurinko valaisee häikäisevästi keväistä maisemaa mustanpuhuvien pilvien lomasta. On pitkäperjantai.
Vaikka eilen tyhmyyttäni missasin mahdollisuuden auttaa, sain silti iloa monin tavoin. Esikoinen soitti iltamyöhällä. Lahjoitti äidilleen puoli tuntia iloa, ehdittiin puhua monesta. Muusikoilla juhla-aika on kiireistä putkea, toisaalta stressaavaa, mutta myös iloa hyvästä musiikista sekä itselle että kuulijoille.
Aamulla annoin ilon soida eteen päin. Etsin mielessä olleen vanhan ystävän puhelinnumeron ja soitin hänelle. Oli hyvä juttuhetki, vuosiin ei ole osuttu tapaamaan. Muutot ja välimatkat, mitä ne tekevätkään ihmissuhteille? Paljon tapahtuu osapuolille tahoillaan. Moni hyvältä tuntunut yhteys jää hoitamatta. Jokainen on maailmansa keskipisteessä ja pallo pyörii radallaan. Voisihan joskus soittaa ja sanoa: muistin sinut, halusin kuulla äänesi.
Kevätvihmo, tuoksuva, kultakukkainen, ilona ulkoikkunalla. Kukkavanat hehkuvat aurinkoa, herkät oksat liikahtelevat tuulenvireen mukaan.
|
|
