Kaapin perältä, unohduksista, löytyy pieniä käsinkirjoitettuja kirjoja. Availen niitä, luen runon sieltä, toisen täältä. Tuntuu oudon hämmentävältä. Kirjat ovat täynnä runoiksi pusertuneita ihmisten tarinoita niiltä vuosilta, kun tehtäväni oli olla ihmisen rinnalla; kuunnella, kuulla, myötäelää, auttaa.

Lukiessa alan muistaa kasvoja, tilanteita. Nämä ihmiset ovat tulleet luo tai kutsuneet käymään. Monen tarina on jo päättynyt, monen tarina jatkuu. Joidenkin elämä on muuttunut valoisampaan suuntaan, joidenkin käynyt syvemmälle pimeään. Olenko voinut olla avuksi, en tiedä, aina olen pyrkinyt ymmärtämään ihmistä.

Niin paljon surua, kuolemaa, yksinäisyyttä, mielen ahdistusta, tuskaa, vihaa, katkeruutta, kipua. Johonkin se oli pakko panna mielestä, että jaksaisi tehtävässään. Tuntuu raskaalta lukea ja kuitenkin tietää, että kirjatut tarinat ovat vain kalpeita kuvia siitä tunnekuormasta, joka oli niiden ihmisten osana.

Jokainen saa hänelle mahdollisen tehtävän ja siihen tarvittavan voiman. Niin sen täytyy olla. Niin se yhä on.

  • Olet ollut avuksi ja vielä oikeaan aikaan.
    Elämäni on valoisampaa, ajatuksia ja lämpöä saan vieläkin.
    Iloa elämääsi tässä vaiheessa.

    Kommentin jätti annu · torstaina 10. toukokuuta @ 21:53

  • On hyvä tietää, että työtä jatketaan seurakunnissa, joku aina jonkun kohdalle osuu oikeaan aikaan. Uskon johdatukseen.

    Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 11. toukokuuta @ 00:00

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.