Sunnuntaiaamun tunnit kuluivat tällä kertaa hienon elokuvan parissa. Yle-Teema lähetti katsojien eniten toivomat kolme elokuvaa, joiden joukossa osui olemaan yksi favoriittini, Niskavuoren Heta.  Kyllä vain mustavalkoisessa Suomi-filmissä on lumoa, kun on vahva tarina, osaava ohjaaja ja unohtumattomat näyttelijäsuoritukset.

Hella Wuolijoen Niskavuoren tarinat kuvaavat hämäläistä maaseutuyhteisöä, jossa näkyy ja tuntuu viime vuosiadan alkupuolen henki niin yhteiskunnallisessa, poliittisessa kuin sosiaalisessa mielessä. Tarinassa on nostalgiaakin meille, joiden lapsuusajan varhaisissa muistikuvissa vielä lehmiä lypsettiin käsin, peltoa kynnettiin hevosvetoisella auralla, heinät nosteltiin seipäille kuivumaan ja viljalyhteet koottiin kuhilaiksi.

Tuo taipumaton ylpeys, joka Niskavuoren Hetan tarinassa niin kirkkaana näkyy, lienee eräs vahvuuden symboli kautta aikojen. Kun rinnalla on viisas, joustava ja sydämeltään hyvä puoliso, asettuu vahvuuden kuva uuteen valoon. Kuka lopulta onkaan oikeasti vahva, kenen vahvuudelta näyttävä ylpeys heikkoutta? Ja mitä on rakkaus, katkeruudeksi kääntyvä hetken huuma vai rinta rinnan tehty elämäntyö?

Tarinassa on tästä ajasta katsoen joitakin epäuskottavia piirteitäkin, kuten likipitäen maattoman rengin nousu miljonääriksi ja kahdenkin kartanon omistajaksi. Siltikin tarina on myös ylistyslaulu työlle ja ahkeruudelle, suurille unelmille ja sitkeydelle. Ylpeyttä pitää pystyssä se, millä voi voittaa muut. Nöyryys kasvaa oman todellisuutensa hyväksymisestä, kykyjään väheksymättä.

Rauni Luoma Niskavuoren Hetana on yksi suomalaisen elokuvataiteen helmiä. Niin läpeensä ja komealla tavalla aidoksi harvoin kukaan suomalainen näyttelijä roolissaan yltää. Kaarlo Halttunen toimii hienosti vastavoimana. Draamaan on saatu upea kaari ja vanhan kotimaisen elokuvatuotannon helmasynti, melodramaattisuus, vältetty. Kyllä kelpasi katsoa, neljännenkin kerran.