Janne-kanttorin johtama kuoro lauloi puhtaasti kirkkain sopraanoäänin. Soitinyhtyeen trumpetti kaikui raikkaana. Pakkasaamun auringon hohde heijastui kauniisti alttarille, missä kuusi liekkiä kertoi juhlasta. Jani-pappi saarnasi päivän evankeliumista, Jeesuksen ratsastuksesta aasilla Jerusalemiin. Väki nousi evankeliumia kuulemaan ja tekstin lopuksi laulettiin hoosianna. Aikuiset liikuttelivat laiskasti ovelta ottamiaan palmunlehviä laulaessaan, mutta lapsi nousi penkille ja huiskutti oikein kunnolla. Hauskasti pappi yhdisti taannoisen naapurimaan prinsessan vierailun tunnelmat lipunheilutuksineen tekstiin. Palmunoksia heilutellaan kirkossa vain adventtina, risti on tunnuksemme joka päivä, hän sanoi.

Vieressäni istuva nainen etsi nenäliinaa, kun vainajien puolesta rukoiltiin. Messun päätyttyä toivotin hänelle hyvää adventtia ja sanoin: Teillä taitaa olla surua. – Mieheni haudattiin eilen, hän sanoi. Niin se on, joka päivä joku kantaa ristiä. Juhla nostaa pintaan niin ilon kuin surunkin.

Kynttilä jää palamaan tuorein kukin kruunatulle haudalle. On hyvä jättää taakse muistoista tiheät yhteisen surun hetket ja lähteä omana itsenään. Taas on määränpäänä Valamon luostari, kuten ennenkin on ollut, kun elämänpolku kääntyy.

Istumme trapesassa syömässä myöhäistä lounasta. Valitsen usein näköjään saman paikan tietyn taulun luota, ikkunan vierestä. Hetken päästä ikkunalle lennähtää talitintti, kurkkii sisälle uteliaana. – Siinähän sinä olet lintunen – tulit sittenkin, sanon puoliääneen. Lintu kääntelee päätään lasin takana ja lentää pois.

Olin kutsunut sielulintua äidin haudalle, mutta lunta ja lehtiä lennätellyt navakka tuuli karkotti linnut. Vasta illalla pieni lintu tuli veljen kotirannassa piiskuttamaan koivuun. Kerroin sille, että olen taas lähdössä tänne. Muistan äidin ihmetelleen joskus: mitä sie sielä luostarissa aina ramppaat? Ehkä se on jo hänelle selvinnyt.

Samassa muistan, että tuon saman piiskutuksen kuulin Hietaniemen hautausmaalla sinä sunnuntaiaamuna, kun äiti ei ollut herännyt sairaalassa. Hautausmaan piiskuttajalintu oli kovin hädissään. Yrittikö se kertoa?

Toinen lähtee seuraavana aamuna ajamaan kotiin. Haluan jäädä vielä yhdeksi yöksi. Maanantai on luostarissa hiljaisin päivä, nytkin on lisäkseni vain ikonimaalareita kurssillaan ja talkoolaisia töissään. Yksin tutulla paikalla aterioidessani lintu lentää taas ikkunapuulle, nyt kahdesti. Kolmannella kerralla se tuo mukanaan toisen ja sitten ne lentävät yhdessä pois. – Tulit sitten kertomaan, että olet tavannut isän siellä ja olette yhdessä taas, ajattelen.

Luen huoneessani rukouskirjaa, siellä on lohdullisia kaanoneita ja rukouksia vainajan puolesta. Ne tuntuvat nyt löytyvän oikealla hetkellä. Teksteissä puhutaan suojelusenkelistä ja enkelivartiosta, joka noutaa sielun. Rukoilen enkelivartiota sekä äidille että itselleni. Iltapalveluksessa kirkossa sytytän tuohuksen vainajien muistelupöydälle. Kuuma vahakyynel tipahtaa kädelle. Äiti, äitini, ole iäti muistettu, iäti muistettu.

Lähtöaamuna joudun istumaan trapesassa toisen ikkunan luo, koska ’paikkani’ on vallannut uusi kurssilaisryhmä. Ajattelen, että lintu ei enää löydä minua. Hetken päästä se lennähtää siihen kuitenkin ja samassa pois. Kävikö hyvästelemässä, tiesikö minun olevan lähdössä?

Syyskuun viimeisen sunnuntain aamuna, viikko sitten, olin kirjoittajaporukan mukana Hietaniemen hautausmaalla. Kukin vaelteli tahoillaan ja pysähtyi johonkin työstämään annettua tehtävää. Kotimatkalla junassa avasin puhelimen: veli oli lähettänyt kuvan äidin kasvoista, ilman tekstiä. Ajattelin, nyt jokin muuttuu.

Veljelle oli soitettu sairaalasta, että äitiä ei saatu hereille sunnuntaiaamuna ja hänet on siirretty saattohuoneeseen. On jo pimeää, kun tuntien ajon jälkeen seisomme Toisen kanssa sairaalan ovella. Yöhoitaja vie meidät osaston käytävän päähän. Ensimmäisessä lasiovessa lukee Eristyshuoneet – Vierailut kielletty. Kolmannen oven takana äiti nukkuu syvää untaan, yksin. Äiti pien.

Herään 02:21 veljen kotona vinttikammarissa. Toinen nukkuu vieressäni rauhallisesti. Yö on äänetön, valaistus epätodellinen. Sumu on käärinyt maiseman valkeaan liinaan. Usvan sisällä hehkuu himmeä kuunvalo. Ajatukset laahustavat äidin luona, eilisessä, karkaavat huomiseen. 04:20 yhä valveilla. Aamuun on vielä monta tuntia. Viimein taas nukahdan.

Äidin käsi on kuuma, hoitaja kertoo, että lämpöä on. Toinen hyvästelee ja lähtee paluumatkalle. Jään tänne, itseni takia kai, sillä äiti ei enää reagoi. Huoneessa kuuluu vain kellon naksahtelu ja rahiseva hengitys. Hoitaja käy, jättää tarjottimeltaan lääkekipon pöydälle, vaikka äiti ei sitä tarvitse. Istun äidin vierellä ja piirrän hänen kasvojaan lehtiön sisäkannelle. Haluan muistaa.

Keskipäivän aikaan käyn syömässä lähistöllä kahvilassa, jonka nimi on Karpalo. Ruoka on hyvää. Palatessa poimin rantapolun varrelta syksyä: pietaryrttiä, nurmiapiloita, kissankelloja, ruusuruohoa, pari kellertävää kaislankortta, siemenuntuvansa jo luovuttaneen horsman kiharaisen kukinnon. Istun hetken ulkona auringossa ja soitan pari puhelua, peruutuksia. Laitan syyskimpun huoneen ikkunalle.

Illalla veli tulee hakemaan minua. Hän silittää äidin poskea, sanoo, että olemme siinä molemmat. Äidin käsi on lämmin, silmät ovat kiinni, mutta kasvoilla käväisee pieni hymy. Se tuntuu ihmeeltä.

Seuraavana yönä herään taas 02:20. Kuu paistaa pilven lomasta. Sumulakana lepää nyt järven yllä. Kirjoitan eilistä pois. Ehdin nukahtaa vielä toviksi ennen lähtöä. Aamulla hoitaja kertoo, että äidin kuume oli noussut yöllä yli 39:n ja hänelle oli laitettu suppo. Piirrän äidin kasvoja toisesta kulmasta. Hyräilen tuttuja virsiä. Lähetän tekstiviestin tilanteesta ystäville. Vastaukset antavat tunteen, etten ole yksin. Kurssin ohjaaja soittaa. Se merkitsee nyt paljon.

Joudun lähtemään äidin luota jo puolivälissä iltapäivää kyytijärjestelyn takia. Veljenvaimo lämmittää saunaa. On mitä kaunein syysilta. Istumme löylyhöyryisinä saunan terassilla. Järvi väreilee, kahlaan rannassa, vesi tuntuu jo jääkylmältä. Kaislikosta lähtee sorsapoikue, linnut uivat jonossa vastarantaa kohti. Pyydän rauhallista unta ja nukun ihanasti koko yön.

Kolmantena aamuna tulen alas valmiina lähtemään sairaalaan. Veli istuu eteisessä. – Sairaalasta soitettiin, että äiti on nukkunut pois neljän aikaan aamuyöllä, veli sanoo hiljaisesti. Kuusivuotias pojantytär tulee siihen: Vaari, mitä tarkoittaa nukkunut pois? Veli ei saa vastatuksi. – Se tarkoittaa, että vanha mummo ei enää herää, sanon.

Äiti sanoi monesti, että haluaisi kuolla nukkuessaan niin, että jonakin aamuna ei vain heräisi enää. Hän sai kuolla niin kuin toivoi. Mutta tie tähän aamuun oli pitkä ja raskas.

 On paikkoja, jotka antavat ihmiselle voimaa. Elämä virtaa eivätkä virran vedet ehdy. Rannat eivät tule toistaan lähemmäksi, mutta niillä on yhteys

Iloista sanainsorinaa, kahvin tuoksua, maukasta soppaa. Ystävänä olemisen ilon ja ahdistuksenkin jakamista. Tehtävän pohdintaa, ongelmaratkaisuja viisaan kouluttajan johdolla. Kävelyitä yksin, kaksin, ryhminä. Saunan simainen löyly, veden viileä syli. Naurua, laulua ja liikutuksen kosteutta silmäkulmissa. Kotiin lähtijöitä saatteli kappelissa iltavirsi ja paimenpsalmi. ”Vaikka vaeltaisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa…”

Sata vapaaehtoisystävää kohtasi toisensa syystapaamisessaan. Mukana kymmenkunta charmanttia seniorimiestä toimekkaiden ja ystävällisyyttä säteilevien naisten joukossa. Ihana tunnelma, niin rento, sydämellinen, iloisa kuin ihmiset itsekin. Vasta jälkeen päin tajusin: näitäkin kokoontumisia olin työnohjaajan ominaisuudessa järjestämässä työvuosina. Nyt sain nauttia ihanien ihmisten seurasta yhtenä heistä.

Ystävänä oleminen ei ole pelkkä ilotehtävä. Pimeää laaksoaan käyvän yksinäisen vanhuksen ahdistus tarttuu. Ilmenee käytännön pulmia tai kommunikaatio-ongelmia. Joskus ystävällä on vaikeuksia rajata, mihin kaikkeen lupautuu, jos avun tarve tuntuu rajattomalta. Moni kyseli, emmekö voi tehdä jotain, kun vanhusten hoidossa on niin paljon eriarvoisuutta jopa saman kunnan alueella eri laitoksissa. Näiden kysymysten takia olimme koolla.

Syysillassa mäntykankailla kävellessä kohtasin entisen työnohjaajani. Puolin ja toisin kerrottujen kuulumisien jälkeen välillemme sukeutui kuin itsestään jakamisen hetki. Puhuimme kirkon tilanteesta muuttuvassa yhteiskunnassa. Sain kertoa myös äidin saattopolulla nousseista monenlaisista tunteista. Ymmärsimme, miten arvokas lahja onkaan kohdata rooleista vapaana, kun luottamus on joskus rakentunut.

On onnellista kuulua ystäväihmisten joukkoon.

Lapsuusmaan kirkkotarhan vanha kuusi joutui taipumaan myrskyssä. Vasta kannosta näki, että sisällä jo pitkään elänyt muurahaisyhdyskunta oli nävertänyt lahoa ydintä.

 On asioita, jotka vain ovat. Aurinko laskemaisillaan. Vilja valmista. Suruntumma metsä odottaa.

Veli istuu odottamassa sairaalan oven luona varjoisalla penkillä. Menemme kolmisin sisään. Äiti näyttää pikkuruiselta nukkehahmolta sairaalan vuoteessa laitojen sisällä. Kasvot ovat oudon kutistuneet, kun yläproteesi on poissa suusta. Hän avaa silmänsä puhutteluun ja tunnistaa. Huonetoveri sanoo, että kyllä on tytärtä kaivattu.

Pöydällä on kahvia nokkamukissa. Tarjoan äidille tuomaani muurinpohjalettua ja hilloa. Se ei nyt kuitenkaan maistu, äidin suu on kipeä, siksi kai proteesikin on otettu pois. Toinen hakee lähikaupasta pikarijäätelön, siitä saan äidille lusikoitua kolmasosan kahvin lomaan. Henkilökuntaa ei näy. Osastolla vallitsee sunnuntairauha.

*

Helle hiostaa, ajatukset painavat. Ajamme taas sairaalasta Lapsuuslammelle ja uimme pitkiä kierroksia. Pesemme välillä veneen ja uimme taas. Kaksi joutsenta lentää lammen yli. Vähitellen saamme helteen hukutettua lammen viileän puhtoisiin vesiin.

*

Maanantaiaamuna menen Toisen kanssa sairaalaan, päätän odottaa osastonlääkärin kiertoa. Äidille jutellessa pyydän häntä avaamaan silmät. – Mingäntähen, hän kysyy, – siehä oot kutakuinkii yhtä kaunis ko ennenkii. Huonetoveria naurattaa se ’kutakuinkin’. – En mie jaksa pittää silmii auk, luomet on niin raskaat ja kaik on jo nähty, minkä ennää näkiskää.

Huoneeseen työntyy kaksi vaiteliasta miestä, lääkärintakkinen työntää edellään kärryä, siinä on läppäri auki, hoitajalla kansio ja kynä. Kun tulevat kohdalle, esittäydyn ja kysyn miten äidin hoito jatkossa järjestyy, kun hoivaosaston hoitaja sanoo, etteivät kykene yksin vuorossaan ollen huolehtimaan näin huonokuntoisesta. Sanon suoraan, että tuntui ikävältä kuulla, miten äiti kotiutettiin täältä ja hoivaosasto palautti hänet takaisin samana päivänä. Lääkäri tuijottelee ilmeettömästi läppäriään. Sairaanhoitaja sanoo jotain verenpaineesta. Lääkäri kääntyy menemään, tokaisee: ”Pitää yrittää keksiä hänelle jokin hoitopaikka.”

*

En jaksa nyt isän haudalle, siellä on äidinkin hoitopolun päätepiste. Kotimatkalla soitan veljelle ja kerron lääkärin ainoan kommentin. (En uskalla puhua pelosta, että heittävät Äidin jonnekin valtavan sairaanhoitopiirin sivulaitokseen makaamaan.) Ehdotan huumorimielessä, että Veli kysyisi joka päivä käydessään: jokohan hoitopaikka on keksitty.

Kuutostien varsilla törröttää puolivälistä katkenneita ja myrskyn nöyryyttämiä puita. Tummia pilviä nousee taas. Millekään maailmassa ei tunnu mahtavan mitään. On itkukurkkuinen olo.

Lähipiiri siinä nytkin vain oli koolla. Hoivaosaston väki joi kanssamme kakkukahveja. Serkkuveli oli käynyt jo aamulla tuomassa ruusuja tädilleen. Seurakunnan naispastori tuli siihen kauniin kukkakimpun kera. Äiti nautti seurassamme kupillisen kahvia ja hiukan mansikkakakkua.

Lauloimme yhdessä Herraa hyvää kiittäkää. Virttä Äiti hyräili mukana silmät kiinni, sanoi sitten: nyt mie en ennää jaksa. Yhteisessä tuokiossa oli vapaa, hellänhaikea tunnelma. Kukin tavallaan oli jo hyväksynyt, että Äidin lähdön aika lähenee, ei ollut tarpeen esittää mitään.

Lapsuuslammella helteisen päivän uupumus viimein raukeni ihanasti tummiin vesiin. Oltiin siinä kahden, Toinen ja minä. Yhä uudestaan laskeuduimme lammen syliin; niin lempeä pinnalta, syvemmällä virkistävän viileää. Ei paljon puhuttu, keinahdeltiin hetkestä toiseen.

*

Viikon kuluttua Veli soitti: Äiti on viety sairaalaan. Oli taas valittanut kovasti kipua, apua pyydellen. Ei kestänyt hoivaosaston hoitaja vanhuksen valitusta. Soitin sairaalaan, siellä reipas lähihoitaja: ei hätää, äitinne palautetaan lähipäivinä hoivaosastolle, kipu on hallinnassa.

*

Seuraavan viikon puolivälissä Veli soitti: Äiti tuotiin tänään hoivaosastolle ja muutamaa tuntia myöhemmin Äiti lähetettiin sieltä takaisin sairaalaan, oli mennyt tajuttomaksi. Hoivaosaston hoitaja sanoo ettei millään selviä yksin niin huonokuntoisen kanssa, kun on seitsemän autettavaa. Hän on oikeassa, henkilökuntaa on liian vähän.

Meitä järkyttää, että Äiti-vanhuksemme on joutunut kahden hoitopaikan kiistakapulaksi. Hoivaosastolle hän on liian huonokuntoinen, sairaalassa hoidetaan vain akuutti tilanne. Äidin eläkkeestä maksetaan kahta paikkaa, toista vakituisesti, toista viikon jaksoissa kerrallaan. Samaan aikaan Kela vaatii selvityksiä ja lääkärintodistuksia muuten hoitotuki uhataan lopettaa. Veli on aivan väsynyt byrokratiaan eikä ihme.

Jotain on pahasti pielessä, kun vanhusta näin kohdellaan. Äiti tarvitsee nyt saattohoitoa, miksi sairaala ei ota siitä vastuuta?

On noustava toisinaan varhain ihan vain siksi, että kesäaamu on niin käsittämättömän kaunis. Parhaita ovat sydänkesän aamut yöllisen sateenropsahduksen jäljiltä, kun auringonnousun pehmeä kullanhohtoinen valo siroaa kaupungin vastapestyille kasvoille. Yön syke on rauhoittunut, on raikasta ja viileää eikä liikenne ole vielä herännyt. Avaan oven puutarhaan, hipsin paljain jaloin yöpaidassa keinuun istumaan ja hengitän syvään.

Keinuaamuna tulee kuulleeksi kaupungin sivuääniä. Pikkulintujen piiskahduksia (ne tosiaan laulavat vähemmän pesittyään) ja sepelkyyhkyn alakuloista köhinää. Lähenevät ja loittonevat postiluukkujen kolahdukset lehdenjakajan edetessä reitillään. Töihin lähtevän naapurin askeleet pihan poikki autolleen. Keinun verkkaisen narahtelun.

Näillä aamuilla kaupungissa on harvinaisuusarvoa, sillä niitä saattaa osua kesään vain muutama ja hetket eivät ole pitkiä. Maalla kasvun ja työn äänien, hajujen ja tuoksujen runsaudessa, eilisen ja huomisen työteliäässä jatkumossa kesäaamunkin kokee toisin.