Kaunis sunnuntaiaamu houkuttaa lähtemään kirkkoon. Hiljainen on yläkaupungin kotikatu ennen kymmentä pyhäaamuna. Puut kantavat oksillaan kevyttä pakkaslunta. Lähellä kirkkoa jo erottuvat kulkijoista ne, jotka ovat samalla matkalla. Meitä on.

Alttarilla palaa kuusi liekkiä kynttilänpäivän merkeissä. Rippikoululaisillakin on kirkkopyhänsä, heidät on ohjattu sivupenkeille. Sieltä näkee hyvin mitä kirkossa tapahtuu ja siellä nuoret ovat myös kirkkoväen näkyvillä. Järjestely rauhoittaa energisen joukon.

Yhteisvastuu on messun teema, jokavuotinen keräys on taas alkamassa. Ennen vanhaan vuoden kirkkokynttilät siunattiin kynttilänpäivän jumalanpalveluksessa. Tänään meillä siunataan alttarin eteen ristikulkueena saapuneet yhteisvastuukerääjät.

Esirukouksessa Päivi-diakoni mainitsee myös nuoret, joilla on sydänsurua. Se liikuttaa, niin totta se on nuorten maailmassa. Jukka-pappi puhuu saarnassa nuorten yksinäisyydestä, se on myös vuoden keräysteema. Kaikilla nuorilla ei ole kavereita, ei tarvitsemaansa tukea kotoakaan koulumaailman paineissa.  Yksinäisyyden ja syrjäytymisen kehä on koetettava rikkoa. Jotain voi aina tehdä ja jokainen voi.

Ehtoollispöydässä saan käsittämättömän kirkkaan armon kokemuksen ja herkin ja kiitollisin mielin palaan penkkiini.
Takanani istuu perhe, pikkulasten ääntely antaa oman lisänsä messun kulkuun. Vilkas vesseli pujottautuu penkin alitse ja kurkistaa jalkojeni vierestä. Minua naurattaa: tuosta näkökulmasta kirkon meininki näyttää varmaan erilaiselta. Äiti kuuluu välillä rauhoittelevan äänekkäintä. Ihanaa, että ovat tuoneet lapsensa kirkkoon.

”Suo minun olla ystävä / ja hyvyyttäsi säteillä / kaikille joita kohtaan” – virren sanat jäävät soimaan mielessä. Tämän haluan muistaa arjessa.

Mistä se tulee, joulumieli? Sielu on vielä aattoaamuna arkivaihteella, vaikka juhlan osatekijät ovat paikallaan, kiirettä ei ole eikä mikään periaatteessa estä jouluntuntua. Iloa voi toivoa ja toivottaa, mutta ei käskeä sydämeen. Surut eivät lomaile, ne pulpahtelevat hiljaisia teitään mielen pintaan jouluilon keskellekin.

Pikkuritari saapui joukkueineen tänä vuonna jouluvieraaksi Vaarilaan. Joulupukki oli käynyt jo aatonaattona toisessa Mummolassa, jossa Pikkuritari serkuksineen oli koolla. Vaarilassa taas tontut ovat tottuneet tuomaan vaivihkaa lahjapaketteja kuusen alle. Pikkuritarin tehtävä oli koristella kuusi äidin ja isin avustuksella. Lopputulos oli upea, runsaudessaan vertaansa vailla.

Aattohartaudessa läheisessä seurakuntakodissa tapasimme monia tuttuja perheitä lapsineen, ikäisiämme vanhoja pareja, naapurimmekin. Ajattelin, miten ihanaa on, että tutut sekä vieraat tervehtivät toisiaan hyvän joulun toivotuksin. Jollekin yksin saapuneelle se saattaa olla juuri se joulumielen tuoja.

Pertti-pappi kehotti katsomaan joulukuusta tarkkaan. Oksien kärjet muodostavat ristin. Vihreä kertoo elämän ja kasvun voimasta. Latvatähti säteilee ilosanomaa ja muistuttaa toivon näköaloista. Lähellä runkoa on rakkauden paikka, sanoi hän. Ajattelin, miten kotikuusessamme poikien nimikkotontut ovat nojailleet joka joulu runkoon oksien piilossa, nyt siellä on Pikkuritarinkin tonttu.

Laulusta se joulumieli minulle tulee. Aattohartaudessa laulettiin yhdessä ne rakkaimmat joululaulut. Odotin minkä laulun Janne-kanttori meille antaisi joululahjaksi tänä vuonna. Se nosti kyyneleet silmiin kutsumatta. ”Tuikkikaa, oi joulun tähtöset, kilpaa lasten tähtisilmäin kanssa, kertokaatte joulun satua, yhtä uutta, yhtä ihanaa…”

Kotimatkalla katse nousi ylös. Taivaan huikaisevassa sinessä suihkukoneiden jättämät valkeat vanat muodostivat ihmeellisen kauniin ristin. Ajattelin siunaten heitä, jotka ovat poissa joulustamme.

Jokaisena uutena jouluna jokin on toisin. Se alkaa jo adventista. Joku on poissa, joku tulossa. Muistan menneitä, odotan tulevia. Sytyttäessäni kynttilän, olen läsnä olevassa hetkessä, kuten liekki.

Janne-kanttorin johtama kuoro lauloi puhtaasti kirkkain sopraanoäänin. Soitinyhtyeen trumpetti kaikui raikkaana. Pakkasaamun auringon hohde heijastui kauniisti alttarille, missä kuusi liekkiä kertoi juhlasta. Jani-pappi saarnasi päivän evankeliumista, Jeesuksen ratsastuksesta aasilla Jerusalemiin. Väki nousi evankeliumia kuulemaan ja tekstin lopuksi laulettiin hoosianna. Aikuiset liikuttelivat laiskasti ovelta ottamiaan palmunlehviä laulaessaan, mutta lapsi nousi penkille ja huiskutti oikein kunnolla. Hauskasti pappi yhdisti taannoisen naapurimaan prinsessan vierailun tunnelmat lipunheilutuksineen tekstiin. Palmunoksia heilutellaan kirkossa vain adventtina, risti on tunnuksemme joka päivä, hän sanoi.

Vieressäni istuva nainen etsi nenäliinaa, kun vainajien puolesta rukoiltiin. Messun päätyttyä toivotin hänelle hyvää adventtia ja sanoin: Teillä taitaa olla surua. – Mieheni haudattiin eilen, hän sanoi. Niin se on, joka päivä joku kantaa ristiä. Juhla nostaa pintaan niin ilon kuin surunkin.

Kynttilä jää palamaan tuorein kukin kruunatulle haudalle. On hyvä jättää taakse muistoista tiheät yhteisen surun hetket ja lähteä omana itsenään. Taas on määränpäänä Valamon luostari, kuten ennenkin on ollut, kun elämänpolku kääntyy.

Istumme trapesassa syömässä myöhäistä lounasta. Valitsen usein näköjään saman paikan tietyn taulun luota, ikkunan vierestä. Hetken päästä ikkunalle lennähtää talitintti, kurkkii sisälle uteliaana. – Siinähän sinä olet lintunen – tulit sittenkin, sanon puoliääneen. Lintu kääntelee päätään lasin takana ja lentää pois.

Olin kutsunut sielulintua äidin haudalle, mutta lunta ja lehtiä lennätellyt navakka tuuli karkotti linnut. Vasta illalla pieni lintu tuli veljen kotirannassa piiskuttamaan koivuun. Kerroin sille, että olen taas lähdössä tänne. Muistan äidin ihmetelleen joskus: mitä sie sielä luostarissa aina ramppaat? Ehkä se on jo hänelle selvinnyt.

Samassa muistan, että tuon saman piiskutuksen kuulin Hietaniemen hautausmaalla sinä sunnuntaiaamuna, kun äiti ei ollut herännyt sairaalassa. Hautausmaan piiskuttajalintu oli kovin hädissään. Yrittikö se kertoa?

Toinen lähtee seuraavana aamuna ajamaan kotiin. Haluan jäädä vielä yhdeksi yöksi. Maanantai on luostarissa hiljaisin päivä, nytkin on lisäkseni vain ikonimaalareita kurssillaan ja talkoolaisia töissään. Yksin tutulla paikalla aterioidessani lintu lentää taas ikkunapuulle, nyt kahdesti. Kolmannella kerralla se tuo mukanaan toisen ja sitten ne lentävät yhdessä pois. – Tulit sitten kertomaan, että olet tavannut isän siellä ja olette yhdessä taas, ajattelen.

Luen huoneessani rukouskirjaa, siellä on lohdullisia kaanoneita ja rukouksia vainajan puolesta. Ne tuntuvat nyt löytyvän oikealla hetkellä. Teksteissä puhutaan suojelusenkelistä ja enkelivartiosta, joka noutaa sielun. Rukoilen enkelivartiota sekä äidille että itselleni. Iltapalveluksessa kirkossa sytytän tuohuksen vainajien muistelupöydälle. Kuuma vahakyynel tipahtaa kädelle. Äiti, äitini, ole iäti muistettu, iäti muistettu.

Lähtöaamuna joudun istumaan trapesassa toisen ikkunan luo, koska ’paikkani’ on vallannut uusi kurssilaisryhmä. Ajattelen, että lintu ei enää löydä minua. Hetken päästä se lennähtää siihen kuitenkin ja samassa pois. Kävikö hyvästelemässä, tiesikö minun olevan lähdössä?

Syyskuun viimeisen sunnuntain aamuna, viikko sitten, olin kirjoittajaporukan mukana Hietaniemen hautausmaalla. Kukin vaelteli tahoillaan ja pysähtyi johonkin työstämään annettua tehtävää. Kotimatkalla junassa avasin puhelimen: veli oli lähettänyt kuvan äidin kasvoista, ilman tekstiä. Ajattelin, nyt jokin muuttuu.

Veljelle oli soitettu sairaalasta, että äitiä ei saatu hereille sunnuntaiaamuna ja hänet on siirretty saattohuoneeseen. On jo pimeää, kun tuntien ajon jälkeen seisomme Toisen kanssa sairaalan ovella. Yöhoitaja vie meidät osaston käytävän päähän. Ensimmäisessä lasiovessa lukee Eristyshuoneet – Vierailut kielletty. Kolmannen oven takana äiti nukkuu syvää untaan, yksin. Äiti pien.

Herään 02:21 veljen kotona vinttikammarissa. Toinen nukkuu vieressäni rauhallisesti. Yö on äänetön, valaistus epätodellinen. Sumu on käärinyt maiseman valkeaan liinaan. Usvan sisällä hehkuu himmeä kuunvalo. Ajatukset laahustavat äidin luona, eilisessä, karkaavat huomiseen. 04:20 yhä valveilla. Aamuun on vielä monta tuntia. Viimein taas nukahdan.

Äidin käsi on kuuma, hoitaja kertoo, että lämpöä on. Toinen hyvästelee ja lähtee paluumatkalle. Jään tänne, itseni takia kai, sillä äiti ei enää reagoi. Huoneessa kuuluu vain kellon naksahtelu ja rahiseva hengitys. Hoitaja käy, jättää tarjottimeltaan lääkekipon pöydälle, vaikka äiti ei sitä tarvitse. Istun äidin vierellä ja piirrän hänen kasvojaan lehtiön sisäkannelle. Haluan muistaa.

Keskipäivän aikaan käyn syömässä lähistöllä kahvilassa, jonka nimi on Karpalo. Ruoka on hyvää. Palatessa poimin rantapolun varrelta syksyä: pietaryrttiä, nurmiapiloita, kissankelloja, ruusuruohoa, pari kellertävää kaislankortta, siemenuntuvansa jo luovuttaneen horsman kiharaisen kukinnon. Istun hetken ulkona auringossa ja soitan pari puhelua, peruutuksia. Laitan syyskimpun huoneen ikkunalle.

Illalla veli tulee hakemaan minua. Hän silittää äidin poskea, sanoo, että olemme siinä molemmat. Äidin käsi on lämmin, silmät ovat kiinni, mutta kasvoilla käväisee pieni hymy. Se tuntuu ihmeeltä.

Seuraavana yönä herään taas 02:20. Kuu paistaa pilven lomasta. Sumulakana lepää nyt järven yllä. Kirjoitan eilistä pois. Ehdin nukahtaa vielä toviksi ennen lähtöä. Aamulla hoitaja kertoo, että äidin kuume oli noussut yöllä yli 39:n ja hänelle oli laitettu suppo. Piirrän äidin kasvoja toisesta kulmasta. Hyräilen tuttuja virsiä. Lähetän tekstiviestin tilanteesta ystäville. Vastaukset antavat tunteen, etten ole yksin. Kurssin ohjaaja soittaa. Se merkitsee nyt paljon.

Joudun lähtemään äidin luota jo puolivälissä iltapäivää kyytijärjestelyn takia. Veljenvaimo lämmittää saunaa. On mitä kaunein syysilta. Istumme löylyhöyryisinä saunan terassilla. Järvi väreilee, kahlaan rannassa, vesi tuntuu jo jääkylmältä. Kaislikosta lähtee sorsapoikue, linnut uivat jonossa vastarantaa kohti. Pyydän rauhallista unta ja nukun ihanasti koko yön.

Kolmantena aamuna tulen alas valmiina lähtemään sairaalaan. Veli istuu eteisessä. – Sairaalasta soitettiin, että äiti on nukkunut pois neljän aikaan aamuyöllä, veli sanoo hiljaisesti. Kuusivuotias pojantytär tulee siihen: Vaari, mitä tarkoittaa nukkunut pois? Veli ei saa vastatuksi. – Se tarkoittaa, että vanha mummo ei enää herää, sanon.

Äiti sanoi monesti, että haluaisi kuolla nukkuessaan niin, että jonakin aamuna ei vain heräisi enää. Hän sai kuolla niin kuin toivoi. Mutta tie tähän aamuun oli pitkä ja raskas.

 On paikkoja, jotka antavat ihmiselle voimaa. Elämä virtaa eivätkä virran vedet ehdy. Rannat eivät tule toistaan lähemmäksi, mutta niillä on yhteys

Iloista sanainsorinaa, kahvin tuoksua, maukasta soppaa. Ystävänä olemisen ilon ja ahdistuksenkin jakamista. Tehtävän pohdintaa, ongelmaratkaisuja viisaan kouluttajan johdolla. Kävelyitä yksin, kaksin, ryhminä. Saunan simainen löyly, veden viileä syli. Naurua, laulua ja liikutuksen kosteutta silmäkulmissa. Kotiin lähtijöitä saatteli kappelissa iltavirsi ja paimenpsalmi. ”Vaikka vaeltaisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa…”

Sata vapaaehtoisystävää kohtasi toisensa syystapaamisessaan. Mukana kymmenkunta charmanttia seniorimiestä toimekkaiden ja ystävällisyyttä säteilevien naisten joukossa. Ihana tunnelma, niin rento, sydämellinen, iloisa kuin ihmiset itsekin. Vasta jälkeen päin tajusin: näitäkin kokoontumisia olin työnohjaajan ominaisuudessa järjestämässä työvuosina. Nyt sain nauttia ihanien ihmisten seurasta yhtenä heistä.

Ystävänä oleminen ei ole pelkkä ilotehtävä. Pimeää laaksoaan käyvän yksinäisen vanhuksen ahdistus tarttuu. Ilmenee käytännön pulmia tai kommunikaatio-ongelmia. Joskus ystävällä on vaikeuksia rajata, mihin kaikkeen lupautuu, jos avun tarve tuntuu rajattomalta. Moni kyseli, emmekö voi tehdä jotain, kun vanhusten hoidossa on niin paljon eriarvoisuutta jopa saman kunnan alueella eri laitoksissa. Näiden kysymysten takia olimme koolla.

Syysillassa mäntykankailla kävellessä kohtasin entisen työnohjaajani. Puolin ja toisin kerrottujen kuulumisien jälkeen välillemme sukeutui kuin itsestään jakamisen hetki. Puhuimme kirkon tilanteesta muuttuvassa yhteiskunnassa. Sain kertoa myös äidin saattopolulla nousseista monenlaisista tunteista. Ymmärsimme, miten arvokas lahja onkaan kohdata rooleista vapaana, kun luottamus on joskus rakentunut.

On onnellista kuulua ystäväihmisten joukkoon.

Lapsuusmaan kirkkotarhan vanha kuusi joutui taipumaan myrskyssä. Vasta kannosta näki, että sisällä jo pitkään elänyt muurahaisyhdyskunta oli nävertänyt lahoa ydintä.

 On asioita, jotka vain ovat. Aurinko laskemaisillaan. Vilja valmista. Suruntumma metsä odottaa.