todellisuuden hahmottaminen muutoskohdassa on raastavaa.

kovaa, periksiantamatonta. putoamisen pelkoa.

ennustettavuuden vihreää turvaa.

huominen sumua, sumua.

Viipyileviä askelia hiekkakäytävillä, nurmikolla. Pysähtelyä tuttujen nimien kohdalla. Muualle haudattujen muistopaikalle jätetyt kaksi kynttilää. Aamuaurinko valostaa kauniisti hautojen rivit ja marraskuisen paljaan nurmikon, punertaa mäntyjen vahvoilla rungoilla, hehkuu kultaa nuoren koivun vielä luovuttamattomissa lehdissä.

  Siellä täällä joku kohentelee rakkaansa muistopaikkaa, asettelee kanervia, tuo kynttilän. On vaitonaista, harvoja sanoja sanotaan. Tuttua vastaantulijaa tervehditään nyökäten vain.
Kuljemme kappelipolkua uurnalehtoon. Ajattelen meitä. Sanoit vuosia sitten, että sinut voisi kenties haudata isäsi ja äitisi hautaan lapsuutesi maille. Tänään kysyn hiljaa miten nyt on. – Täällä on hyvä lepopaikka, lähellä omia ihmisiä, sanot. Mitä itse toivon ei ole muuttunut. Olemme kulkeneet pitkään yhteistä matkaa, voinemme levätäkin yhdessä, se mitä meistä jää. 

Matkalla Lapsuusmaille poikkesimme näkemään Leena Luostarisen maalauksia Etelä-Karjalan Taidemuseossa. Taulujen valtava koko oli yksi elementti, joka pysäytti. Toinen ne värit, jotka  vyöryivät ja kihisivät elämää. Vaikka teoksilla oli nimet, mikä aina helpottaa katselukokemusta, siltikin taiteilijan ajatus- ja kokemusmaailma jää hänelle itselleen. Katsoja saa mitä saa siitä resonanssista, joka itsessä syntyy.

Tällä kertaa katselukokemus oli myös mystinen sillä tavoin, että tiikerihahmojen edessä hiljaisena seistessä purkautui jotain sisälläni niin, että silmiin nousi vedet. Ei se ollut pelkkää kauneuselämystä, se oli enemmän. Jokin kauneuteen kätketyn voiman ja harmonian yhtäaikainen väkevä kosketus, joka ei tarvinnut minkäänlaista yritystä ymmärtää näkemäänsä. Ehkä sisälläni on ollut tunnistamattomana tuon levollisen voimahahmon sukulainen, joka tässä kokemuksessa vapautui ja tuli löydetyksi.

Toisen puolen näyttelysaleissa oli ’Sivellyksiä’ – lappeenrantalaisen taiteilijan Eeva Vesterisen minimalistista taidetta, joka tässä kombinaatiossa muodosti vastakohdan Luostarisen huikealle  elämänvyörylle – ja ehkä siksi jätti ohuen vaikutelman. Pidin kuitenkin myös Vesterisen freskomaisesta, kuultavasta värimaailmasta. Sivellykset ovat hiljaisia kuvia, jotka jäivät sieluun soimaan.

Taiteen katselu on yksi kulttuuriaterian muoto. Olimme juhla-aterialla, joka ravitsee pitkään.

Hiljaisia ajotunteja Lapsuusmaille. Matkalla aurinkoraidat tiellä, perillä sateenharmaata.
Poikkeamisia tutuilla paikoilla. Perilletulon lämpöä.

Sato on korjattu, pellot muokattu. Uutta kasvua on jo oraalla. Pihakukat sinnittelevät.
Rannassa kyyhöttää kodikas pikku sauna. Vene on levossa. Laituri keinahtaa. Vesi kampaa ruohotukkaa.

Metsä, pellot, piha, täyteläisissä syysväreissä kaikki. Taivas on tyynen harmaa.
Vietän valvottuja ja nukuttuja tunteja vinttikamarin vuoteella. Niin pimeää, niin hiljaista, niin pehmeää rauhaa.

Hautausmaan käytävä rahisee tutusti askelissa. Koivukujalla sataa kultalehtiä hiekkaan. Verenpisarat kukkivat yhä ryöpyten. Jätämme kimpun auringonkukkia. Toisaalla harjataan sammal muistokiveltä ja korjataan kuihtuva kesäkukka. Vielä jää vihreää, okraa ja hopeaa.

Kaikki on hyvin. Talvi saa tulla.

puut, kuten yksin kulkevat ihmiset ja hiiri, ovat hiljaisia runoja

päiväni Stadissa: Kampin kappelin puunsylihiljaisuus ja kappelin pihan pikkuinen hiiri ~ Bulevardin vanhat lehmukset ja tammet ojentelemassa oksiaan kulkijoiden ylle ~ Sinebrycoffin taidemuseon Puut ovat runoja -näyttelyn herkkien kuvien valoissa ja varjoissa viipyily ~ Hietaniemen kauppahallista mukaan skottilainen kirpeä Orange Marmalade ja Soppakeittiöllä nautittu muheva bouillabaisse ~ jälkiruuaksi cappuccino ja pala ihanaa porkkanakakkua Kakkugallerian vitriinistä. Ja tämä kaikki Leidikvartetin tunteikkaan, kesää muistelevan keskustelun mehukkaana ytimenä. ­

Saareen voi tulla pilvien kautta, tömähtää toisen maan kamaralle ykskaks. Ihminenhän lähtee vaikka lentoon päästäkseen hetkeksi arkisestaan. Niin me teimme, mies ja minä, taas kerran. Liiaksi kesäämme kai olimme kylki kyljessä kyhjöttäneet, henkisesti, tai sitenkään.

Lentäminen on rasittavampaa kuin mikään muu tapa liikkua. Pitää nousta jumalattoman aikaisin, romeltaa kimpsuineen taksilla lentoasemalle, purkautua rullatiskille ja sählätä muovipussitettujen tykötarpeidensa kanssa turvatarkastuksen läpi. Pitää istua transitin kahvilassa toista tuntia tyhjän panttina ja seisoa vielä geitistä viimeisenä tultuaankin pitkä vartti tungoksessa jossain portaiden alapäässä, kun konetta vaihdetaan viime hetkellä ties miksi. Lentimessä istut polvet linkussa ja yrität lukea kirjaa, ettet ikävystyisi kuoliaaksi siinä kököttäessäsi maisemana pilvet.

Perillä on jo mukavampaa. Tuttu saari ja tuttu hotelli –  tämä jos mikä kertoo, että mielikuvituksemme on finaalissa. Mutta tutussa onkin parasta, ettei tarvitse stressata olemisen kuvioita, jää paljon mahdollisuuksia kokea uudella tavalla.

Keskiaika tulee vastaan muurilta innerstadiin astuvaa heti kohta, se medeltidsveckan tietenkin, aikuisten roolipeli ja lasten seikkailuleikki. Rooleihinsa eläytyville ilmeisen koukuttavaa, mutta tavisturisteille hiukan kyllästyttävää kohellusta.

Vaan se jumalainen ruusuntuoksu, meren raikkaaseen henkäilyyn sekoittunut! Hurmaavien pikkutalojen oven- ja portinpieliä kiipeilevät hehkuvat kukat. Puistojen ja puutarhojen uhkea rehevyys. Vanhojen puiden lempeä suhina tuulessa. Paahteelta suojaa tarjoavat varjot.

hänen..

minun..

meidän..

Ja meri, joka vuorokaudenaikaan uutena ja samalla ikiaikaisena elämänkehtona keinahteleva. Rantaan loputtomasti kahahtava aalto, reviirikiistojaan kirkuvat linnut, aamun kirkas sini, auringonlaskun valosilta, jokaiselle oma. Yksinkertaista onnea olla vain siinä.

– Olette varmaan onnellisia, sanoi lentoaseman kahvilassa samaan pöytään osunut ihminen lähtöaamuna. Katsomme hivenen hämmästyneenä toisiimme. Näkyykö meistä jotain, jota emme itse tunnistakaan enää? Olemme kulkeneet yhdessä pitkän ja monivaiheisen elämänpolun. Särmät ovat hioutuneet, mutta kyllä niitä yhä on.
– Olemme liittoutuneet tunnepohjalta, sanon sitten. Se merkitsee kaikenlaisten tunteiden hyväksymistä, mitä yhteisen matkan varrella koetaan. Rakkauden alkuperäinen tunne voi melkein kuolla ja sitten taas elpyä, senkin tiedämme.

Ehkä onni on hetkissä, joissa sydämet ovat auki toisilleen. 

Ehkä kaipasin kosketusta itseeni, kun lähdin tavallisena aurinkoiseksi kääntyneenä arkipäivänä kotikaupungista Isoon kaupunkiin. Sain mitä hain, kosketuksen sisimpääni kätkeytyneeseen (ja nykyisellään kaivattuunkin) yksinoloon. Onnistuin kulkemaan kaupungissa sillä tavalla ulkopuolisena, ettei mikään tuttujen merkityspaikkojen ympärillä ja ohessa hälyävien ihmisten touhussa tunkeutunut läpi eikä vaatinut osaansa. Aina se ei onnistu.

Kampin kappelissa istahdin keskivaiheille. Penkin toisessa päässä meditoi nuori mies syvässä hiljaisuudessaan, lähes liikahtamatta. Moni tuli ja meni, kuului kuiskauksia, keskusteluakin ja oven takaista elämän kohinaa. Katselin alttarikukkien vihersävyistä asetelmaa. Keskellä siinä oli ruoko. Ajattelin, Jumala rakastaa maanvärisiä, kukattomia ruokoja, särkyneitä ja vielä särkymättömiäkin. Lähtiessä  kappelin pastori kysyi mitä pidän paikasta. – Kerta kerralta enemmän pidän tästä yksinkertaisuudesta, vastasin.

Lempikahvilassani olivat uusineet pöydät ja istuimet sitten viime käynnin. Oliko se toukokuussa? Mukavampia nämä uudet, ehkä, mutta jotenkin tavanomaisia.  Onneksi mustavalkoiset valokuvat seinillä olivat ennallaan, sämpylät ja salaatti olivat herkkua kuten aina ja kahvi vahvaa ja hyvää. Vastapäätä istui mies, joka kirjoitti, lähipöydässä ystävättäret viinilaseineen.

Nousin Tähtitorninmäen  ja laskeuduin raput. Poikapolttariporukka oli videoimassa portailla tanssivaa kaveriaan. Laskeuduin portaat tyynesti kuin filmitähti vanhassa elokuvassa eivätkä pojat herjailleet. (Toivottavasti videointi keskeytettiin siksi aikaa.) Tanssiesitys oli kyllä magee.

Pyhän Henrikin katedraali antoi täysin hiljaisen, pyhän yksinolon hetken viileässä rauhassaan. Muistelin Taizén matkaa 24 vuotta sitten, matkaa, joka muutti elämäni. Muistelin Anna-Maijaa, rakasta äitiämme, jonka opin tuntemaan silloin. Olkoon hänen leponsa suloinen.

Kävely jatkui Kaivopuiston halki merimetsoja väistellen. Rannan kioskista sain lempparijäätelöäni, nougat’a, jota autuaana nuoleskellen maleksin rantabaanaa, kunnes tuli vapaa penkki vastaan. Siinäpä oli sitten ihana istua merituulessa ja katsella valkean laivan lähtöä. …Laivat lähtee ja satamaan jää pieni vana joka hiljaa kuihtuu pois…

Ja Espan lavalla sykki jazz.    

Juhannuskukka

Pilvehtii luvattu hellepäivä. Me kuumuudessa viihtymättömät ilahdumme. Kaupunki henkäilee rauhaa, aktiiviväki on kaasuttanut täältä joka niemeen notkoon ja saarelmaan täyttämään keskikesän unelmaansa. Saunat siellä sauhuavat, eväskasseja puretaan ja grillitulia viritellään. Illemmalla loimottavat kokot rannoilla ja jossain haitari soittaa haikeaa kesäillan valssia.

Me katselemme täällä kahdestaan miten linnunpojat opettelevat lentämään pihassa. Moni on jo kopsahtanut ikkunalasiin. Toinen meistä oli vähällä joutua välilaskupaikaksi pihassa hiljaa istuskellessaan. Viime hetkellä urhea siipiveikko huomasi, että harmahtava hiuspehko ei olekaan sammaleinen puunoksa. Aamulla yksi pikkuisimmista kurkki ikkunalaudalla uteliaana sisälle. Piha soi ilosirkutusta!

Ah, juhannus! Mikä ihana aika unelmille ja täyttymyksille. Voihan olla myös pettymyksen karvautta, osattomuuden tuntoja, kenties viiltäviä pelonhetkiä. Ajattelen myötätunnolla heitä, jotka ovat töissä turvaamassa järjestystä ja paikkaamassa epäonnisten haavoja.

Ei ole juhlaa, jonka perästä ei koita arki, lomalaisillakin. Tavataankos taas tuonnempana näissä merkeissä. Hyvää juhannuksen jälkeistä kesää!

Mikä päivä! Pääskyset ovat tulleet! Ihan kesää! Ajelin kotikaupunkia ristiin rastiin kamera mukana. Koivut herkimmässä vihreässään. Kirsikkapuut vaaleanpunaisissa kukkapitsimekoissaan. Pihat ja puistot narsisseja ja tulppaaneja tulvillaan. Ahh.

Kävelin pyörineni pienen valkovuokkometsikön läpi menevää polkua, kun koivusta puhkesi ihmeen kaunis liverrys. Siihen seisahduin ja minussa soi se ihmeellinen sävelmä, jonka jokaikinen säe oli erilainen. Kauan katseltuani vasta keksin laulajan yläoksalta. Punarinta!

Istut kanssani lounastauollaan olevien naisten rykelmässä kaupungin pienimmässä kahvilassa, jolla on kuvaava nimi Kotoisa. Tapaamme harvoin, niinpä emme puhele niitä näitä, menemme suoraan oleellisiin. Et halua valitella, vaikka aihettakin olisi, niinpä vointikysymykseni kilpistyy sinusta – sillä on puolensa, myös se puoli, että toinenkaan ei tohdi sitten valitella omiaan –  ja siirryt asiaan, jonka vuoksi olet ajanut sata kilometriä ja tullut entisille asuinmaillesi käymään.

Kun asiasta on puhuttu, kerrot tunturitaulusta, joka on ollut kodin rojuvarastossa vuoden, kaksi, odottanut sitkeästi, että se löydetään uudestaan. Ja kas, eräänä päivänä sinä löydät sen, katsot sille paikan ja tunturi herää, alkaa kertoa tarinaansa. Ja sinä katsot sitä ja se liikuttaa sinua tarinallaan, kiittää, että pääsi kertomaan sen.

Samassa muistan, että meilläkin on taulu, jolle ei viime remontin jälkeen enää löytynyt paikkaa. Ehkä sekin odottaa löydetyksi tulemistaan. Muistan sen hetken, kun kävimme taiteilijan ateljeessa. Siellä oli paljon kauniita ja taitavasti tehtyjä maalauksia. Kaikista juuri se jäinen kallio alkoi puhua minulle niin, että silmiin nousi sumua ja sydän puristui hetkeksi kasaan. Niin minä tahdoin sen kallion ja se tahtoi minut.

Kuvat – ja ihmiset – voivat tulla uudelleen löydetyiksi, kun pääsevät  kertomaan tarinansa.