Vanhuksen elämä on yhtä menneiden juttujen listaa, paikkoja, joihin ei enää tarvitsisi palata, ihmisiä, joita ei enää ole. Menneiden vuosien tuhka yskii muistoissa, hiivuttaa hiljalleen. Kaikkea ei ole tarpeen muistella sadannen kerran. On karisteltavia, poispyyhittäviä muistoja, joiden unohtaminen keventäisi jäljellä olevat vuodet.

Kun ei tullut katsottua ennakkoon seurakunnan viikko-ohjelmia, niin tuli täydellisenä yllätyksenä se ihmeellinen näky, että kirkko oli täynnä rippikoulunuoria. Nuorisopastori kertoi rippikoululaisia olevan 370. Yleensä kukin rippikouluryhmä tulee erikseen ns. tavallisena messusunnuntaina pakolliselle kirkkokäynnilleen, nyt kaikki ensi kesän riparilaiset olivat koolla yhtä aikaa. Se oli varmasti elämys heille itselleenkin, mutta erityisesti vanhemmalle kirkkoväelle.  

Tunnustan kyllä häpeissäni, että sisälle tultua kuiskasin Toiselle: ”Vieläkö ehdimme naapuriseurakunnan kirkkoon?” – mihin Toinen: ”Kello on viittä vaille.” Päätimme istua viimeiseen penkkiin, jossa vielä oli tilaa. Hyvä päätös.

Nuori energia toi kirkkoon poikkeavan tunnelman. Rippikoulupastori selosti messun kulkua ja kertoi pitkin matkaa mitä tehdään ja miksi. Virsiä säesti nuorten oma bändi, jossa nuoriso-ohjaajan johdolla pojat soittivat ja kolme reipasta tyttöä toimi esilulajina. Eero-urkuri sai katsella sivusta enimmän aikaa, vain seurakunnan vuorotervehdysosat säestäen.

Kirkossa oli hämmentävän hiljaista ja tunnelma oli rauhallinen. Edessämme istui kolme nuorimiestä, joiden mielenkiinto oli kohdistunut enimmäkseen kännyköihin. Viestejä varmaan lähetettiin kirkon toisella puolella istuville kavereille. Mutta kun bändi soitti ja tytöt lauloivat ”Tunnen suurta Jumalaa vain vähän…”, nuoret näyttivät keskittyvän kuuntelemaan.  Seisomisosioissa voi havaita, miten eri pituisia saman ikäluokan pojat ovatkaan. Tekstien lukijapojista toisella oli jo äänenmurros, ehkä hän olikin ’isonen’.

Siunasin mielessäni nuoria, erityisesti edessämme istuneita poikia. He ovat elämän eväitä hakemassa, toivottavasti hyviä askelmerkkejä löytyy rippikoulusta.

… olen pitänyt pitkästä matkasta tullutta ystävätärtä vieraanamme. Olemme katsoneet Kotiopettajattaren romaani -elokuvan uusinta versiota. Olemme tehneet pitkiä aamukävelyjä ja puhuneet ja purkaneet pinnanalaisia tuntoja. Olemme hihitelleet Siskonpeti-ohjelman sketseille, Toinenkin, mutta hereimmin me naiset. Tällaista olenkin kaivannut. En niin jaksa sitä miesten sketsihuumoria. No, päästettiin tässäkin yksi pieru, mutta muuten oli ihan tyttömäisen hassua ja naurettavaa.

… olen ollut oopperatalossa Toisen ja ystävättären kanssa pitkästä aikaa. Liput oli ostettu jo syksyllä heti, kun tulivat myyntiin. Pakko nähdä se Lumikuningatar -baletti. Sen päätösosan lavasteet olivat henkeäsalpaavat, niiden hyytävä kylmyys jäädytti melkein katsojatkin. Tanssi oli niin kaunista, että sillä elää taas pitkään. Erityisesti ystävätär ja minä ihailimme Lapin velhona tanssinutta Nicholas Ziegleriä, oh, siinäpä vasta Mies! Itse Lumikuningatar (Yimeng Sun) oli etäinen ja kylmän ilmeetön alusta loppuun ja jäi jotenkin vaisuksi hahmoksi isoäidin roolissa satua johdatelleen Krista Kososen rinnalla. Baletin näyttämön puolella sekä katsomossa olivat lapset tärkeä osa satua, vaikka tanssillinen anti olikin pääosin aikuisilla. Onnellinen, viihtyisä ilta täpötäydessä katsomossa.

… ystävätärtä saatellessa poikkesimme Pikkuritarin ja Murun residenssissä viemässä joulumatkatuliaiset. Pikkuritari on saanut oman sähköpostin ja on jo käynyt kirjeenvaihtoa mummelin kanssa. Nyt käydään neuvotteluja, milloin olisi sopiva viikonloppu tulla Vaarilaan yökylään. Sitä odotellessa alankin kehrätä kokoon tarinaa joulumatkasta…

…on jo lähdetty kierrokselle numero 2014, tuntuu samalta kuin eilenkin. Ulkona on edelleen viisi astetta lämmintä, lumeton maa murjottaa märkänä ja yläpuolella on yhtä harmaata pilveä, jonka läpi päivänvalo apeasti kuultaa. Jos nyt jotain saa toivoa uuden alkamisen kunniaksi, niin lunta ja pakkasta. Kohtuullisesti kumpaakin. Ennen kevättä.

…eilinen jo meni ja vuosi on tallentunut muistojen galleriaan kohokohtineen, sen viimeiset elämykset pyörivät mielessä. Kaupunki järjesti illalla klo 20 erityisesti lapsiperheet huomioivaan aikaan seutukunnan komeimman ilotulituksen. Ahtauduimme tuhannen muun joukkoon keskusaukiolle. Pauke ravisteli, mutta taivaallinen näkymä oli niin valtava, että se tuntui lähes orgastisena niin sielussa kuin soluissakin.

…maailman tai oman maamme tilanne ei ole mistään kohden eilistä kummempi, on elvytettävä tulevaisuususko, ruokittava unelmia ja taivallettava tietään eteen päin luottavaisena. ”Kyllä meistä vieläkin on”, sanoi presidentti kannustavasti uudenvuodenpuheessaan ja toivotti kansalaisille Jumalan siunausta. Siunaus ei ole alennusmyynnissä eikä ostettavissa, antaja ei valikoi saajaa, jokainen tarvitseva ja haluava voi sen ehdoitta ottaa vastaan uudenvuodenlahjana. 

Ovemme vieressä on punainen lyhty, siinä sinivalkoinen kynttilä. Minkä symboleja lienevätkään alun perin lippumme värit, niistä tuntuu tähänkin aikakauteen yhä tihkuvan raikasta juhlan tuntua. Aattopäivänä pihaan satoi ohuen lumen, jonka himmeää hohtoa ei pitkään aikaan rikkonut ainutkaan jalanjälki. Katselin koskematonta lunta ja sinistä taivaankantta matalan auringon hehkussa. Siinä oli rauha, kansallisen juhlapäivän syvin merkitys.

Nukutaan hyvin ja pitkään. (Tämä koskee tietysti erityisesti vapaakansalaisia, kuten eläkeläisiä ja muuta joutoväkeä.) Sopii herätä hauskasta unesta, jossa tapahtuu mukavia asioita. Ei sanota elämäntoverille mitään siitä, että hän unohti illalla käynnistää tiskikoneen. Hän sentään korjasi iltateeastiat koneeseen.

Aamiaisella ihmetellään outoja valoviiruja pihalla. Kas, aurinko pilkahtelee! Se ei siis ole ihan kokonaan meitä pohjolan asukkeja hylännyt. Voiko olla todellista, että tänään ei sada? Ruoka uuniin kypsymään ja kävelylenkille. Raikasta!

Puolilta päivin Toinen avaa radion. Siellä laulaa iki-ihana Rita Streich, koloratuuri-ihme 50-luvulta. – Tämähän ihan valostaa päivän, innostun. – Torstaisin tähän aikaan tuleekin kymmenen minuuttia Valomusiikkia, sanoo siihen Toinen. – Oooh, ihan kymmenen minuuttia kerran viikossa! Kiitollisuudellani ei ole määrää.

Siitä muistankin, että myös omissa levyhyllyissämme on valomusiikkia. Miksi emme soittaisi niitä pilvisinä päivinä? Miksi en valitsisi luettavaksi valokirjoja marraskuussa? Muumeja, Uppo-Nallea, Tonttukirjaa, Keijukaissatuja… Onko pakko lukea ankeaa pussikaljakirjallisuutta, vaikka miten yllytettäisiin?

Illan hämärtyessä aukeaa kynttilävaloisassa kirkossamme Rukouspolku. Siinä on kaksitoista etappia, joilla voi pysähdellä, antaa sanan, valon, värien ja hiljaisen musiikin puhutella.

On mahdollista valita valo.  

todellisuuden hahmottaminen muutoskohdassa on raastavaa.

kovaa, periksiantamatonta. putoamisen pelkoa.

ennustettavuuden vihreää turvaa.

huominen sumua, sumua.

Viipyileviä askelia hiekkakäytävillä, nurmikolla. Pysähtelyä tuttujen nimien kohdalla. Muualle haudattujen muistopaikalle jätetyt kaksi kynttilää. Aamuaurinko valostaa kauniisti hautojen rivit ja marraskuisen paljaan nurmikon, punertaa mäntyjen vahvoilla rungoilla, hehkuu kultaa nuoren koivun vielä luovuttamattomissa lehdissä.

  Siellä täällä joku kohentelee rakkaansa muistopaikkaa, asettelee kanervia, tuo kynttilän. On vaitonaista, harvoja sanoja sanotaan. Tuttua vastaantulijaa tervehditään nyökäten vain.
Kuljemme kappelipolkua uurnalehtoon. Ajattelen meitä. Sanoit vuosia sitten, että sinut voisi kenties haudata isäsi ja äitisi hautaan lapsuutesi maille. Tänään kysyn hiljaa miten nyt on. – Täällä on hyvä lepopaikka, lähellä omia ihmisiä, sanot. Mitä itse toivon ei ole muuttunut. Olemme kulkeneet pitkään yhteistä matkaa, voinemme levätäkin yhdessä, se mitä meistä jää. 

Matkalla Lapsuusmaille poikkesimme näkemään Leena Luostarisen maalauksia Etelä-Karjalan Taidemuseossa. Taulujen valtava koko oli yksi elementti, joka pysäytti. Toinen ne värit, jotka  vyöryivät ja kihisivät elämää. Vaikka teoksilla oli nimet, mikä aina helpottaa katselukokemusta, siltikin taiteilijan ajatus- ja kokemusmaailma jää hänelle itselleen. Katsoja saa mitä saa siitä resonanssista, joka itsessä syntyy.

Tällä kertaa katselukokemus oli myös mystinen sillä tavoin, että tiikerihahmojen edessä hiljaisena seistessä purkautui jotain sisälläni niin, että silmiin nousi vedet. Ei se ollut pelkkää kauneuselämystä, se oli enemmän. Jokin kauneuteen kätketyn voiman ja harmonian yhtäaikainen väkevä kosketus, joka ei tarvinnut minkäänlaista yritystä ymmärtää näkemäänsä. Ehkä sisälläni on ollut tunnistamattomana tuon levollisen voimahahmon sukulainen, joka tässä kokemuksessa vapautui ja tuli löydetyksi.

Toisen puolen näyttelysaleissa oli ’Sivellyksiä’ – lappeenrantalaisen taiteilijan Eeva Vesterisen minimalistista taidetta, joka tässä kombinaatiossa muodosti vastakohdan Luostarisen huikealle  elämänvyörylle – ja ehkä siksi jätti ohuen vaikutelman. Pidin kuitenkin myös Vesterisen freskomaisesta, kuultavasta värimaailmasta. Sivellykset ovat hiljaisia kuvia, jotka jäivät sieluun soimaan.

Taiteen katselu on yksi kulttuuriaterian muoto. Olimme juhla-aterialla, joka ravitsee pitkään.

Hiljaisia ajotunteja Lapsuusmaille. Matkalla aurinkoraidat tiellä, perillä sateenharmaata.
Poikkeamisia tutuilla paikoilla. Perilletulon lämpöä.

Sato on korjattu, pellot muokattu. Uutta kasvua on jo oraalla. Pihakukat sinnittelevät.
Rannassa kyyhöttää kodikas pikku sauna. Vene on levossa. Laituri keinahtaa. Vesi kampaa ruohotukkaa.

Metsä, pellot, piha, täyteläisissä syysväreissä kaikki. Taivas on tyynen harmaa.
Vietän valvottuja ja nukuttuja tunteja vinttikamarin vuoteella. Niin pimeää, niin hiljaista, niin pehmeää rauhaa.

Hautausmaan käytävä rahisee tutusti askelissa. Koivukujalla sataa kultalehtiä hiekkaan. Verenpisarat kukkivat yhä ryöpyten. Jätämme kimpun auringonkukkia. Toisaalla harjataan sammal muistokiveltä ja korjataan kuihtuva kesäkukka. Vielä jää vihreää, okraa ja hopeaa.

Kaikki on hyvin. Talvi saa tulla.