Kun ei tullut katsottua ennakkoon seurakunnan viikko-ohjelmia, niin tuli täydellisenä yllätyksenä se ihmeellinen näky, että kirkko oli täynnä rippikoulunuoria. Nuorisopastori kertoi rippikoululaisia olevan 370. Yleensä kukin rippikouluryhmä tulee erikseen ns. tavallisena messusunnuntaina pakolliselle kirkkokäynnilleen, nyt kaikki ensi kesän riparilaiset olivat koolla yhtä aikaa. Se oli varmasti elämys heille itselleenkin, mutta erityisesti vanhemmalle kirkkoväelle.  

Tunnustan kyllä häpeissäni, että sisälle tultua kuiskasin Toiselle: ”Vieläkö ehdimme naapuriseurakunnan kirkkoon?” – mihin Toinen: ”Kello on viittä vaille.” Päätimme istua viimeiseen penkkiin, jossa vielä oli tilaa. Hyvä päätös.

Nuori energia toi kirkkoon poikkeavan tunnelman. Rippikoulupastori selosti messun kulkua ja kertoi pitkin matkaa mitä tehdään ja miksi. Virsiä säesti nuorten oma bändi, jossa nuoriso-ohjaajan johdolla pojat soittivat ja kolme reipasta tyttöä toimi esilulajina. Eero-urkuri sai katsella sivusta enimmän aikaa, vain seurakunnan vuorotervehdysosat säestäen.

Kirkossa oli hämmentävän hiljaista ja tunnelma oli rauhallinen. Edessämme istui kolme nuorimiestä, joiden mielenkiinto oli kohdistunut enimmäkseen kännyköihin. Viestejä varmaan lähetettiin kirkon toisella puolella istuville kavereille. Mutta kun bändi soitti ja tytöt lauloivat ”Tunnen suurta Jumalaa vain vähän…”, nuoret näyttivät keskittyvän kuuntelemaan.  Seisomisosioissa voi havaita, miten eri pituisia saman ikäluokan pojat ovatkaan. Tekstien lukijapojista toisella oli jo äänenmurros, ehkä hän olikin ’isonen’.

Siunasin mielessäni nuoria, erityisesti edessämme istuneita poikia. He ovat elämän eväitä hakemassa, toivottavasti hyviä askelmerkkejä löytyy rippikoulusta.