Voimala puhuttaa. (No, tuo resepti ei aina ihan sikana toimi, että kökitään baarijakkaralla jututtamassa julkkista, joka sitten liittyy porukkaan, joka puhuu toisaalla keskenään ja josta katoaa joku, kun toinen tulee tilalle jne. Niin – ja toimittajarouvat pyörittelevät silmiään.) En valita enempää, Voimala on kumminkin kunnianhimoisin ja antoisin kulttuurikeskustelun foorumi, mitä teeveessä on tarjolla tätä nykyä.

 
Julkkikset ja media on ollut jo pitkään keskustelun kestoaihe. Siitäpä vielä eilenkin irtosi juttua. Kaksi erinomaisen fiksua toimittajaa siinä keskustelijoiden tuolissa ja kaksi vastapäätä. Ja kaksi julkkista. Esko Aho on onnistunut linnoittautumaan uuteen asemapaikkaansa jouduttuaan sivuun politiikasta ja joutui lähtemään nytkin paikalta, kun hömppäindeksikuningatar Tiina Jylhä saapui. Kirjailija Hassinen sentään nosti aktiivisesti keskusteluun uusia ajatuksia, mistä hänelle pointsit.

 
Julkkisten tilityskirjat, iltapäivälehtien lööpit ja tuhoton määrä verkkopäiväkirjoja ovat kuulemma tämän hetken brändi. Toimittajien ja kirjailijan ajatukset kävivät aikalailla yksiin näiden tasosta puheen ollen. Hassinen nosti esiin dekkarikirjallisuusbuumin, josta päästiin puhumaan miksi ei saisi julkaista sitä mitä tykätään lukea. Näin keskustelu pääsikin uralle, josta ei ole paluuta: mikä on hyvää ja mikä huonoa kirjallisuutta ja mistä kukakin tykkää.

 
Mutta pääasiahan on, että puhetta piisaa.

Hesarissa on viime viikkoina ollut useita mielenterveysasioihin liittyviä kirjoituksia. Toimituksen artikkelissa tarkastellaan pääkaupungin lasten psykiatrisen avun tarvetta ja hoitosysteemin tilaa. Tilannetta luonnehditaan pahaksi. Mielenterveysyhdistysten toimintaa potilaiden hyväksi rajoittaa taloudellinen ahdinko. Psykiatrisen avohoidon virheratkaisuja arvostelee helsinkiläinen sairaanhoitaja.
 
Yhteistä näille kirjoituksille on huoli pahoinvoivista ja sairaista lapsista ja aikuisista. Toimituksen artikkelissa siteerataan psykiatrisen hoidon toimijoita, jotka kokevat käytännössä kipeästi resurssien puutteen hoitotarpeen rajusti kasvaessa. Kaupunki on sairas, kun sen asukkaat voivat huonosti. Hyvin voivien etuja ajava politiikka on lyhytnäköistä, siitä sikiää kurjuutta. 
 
Päivähoidosta ja kouluista ulosmitatut säästöt siirtyvät ja moninkertaistuvat kulujen kasvuksi perheneuvoloissa, tukiopetuksessa ja lastenpsykiatrisessa avohoidossa. Viina ja väkivalta murskaa perheitä. Köyhyys luo näköalattomuuden ja toivottomuuden noidankehän, josta ulos ponnistautuminen vaatisi enemmän henkisiä voimavaroja kuin monella on. Päättäjillä on iso vastuu.
 
Lieneekö mielenterveystilanne pääkaupungissa muuta maata pahempi kuten sanotaan. Kaupunkimainen elämisen muoto suosii hyvätuloisia, joilla on varaa harrastaa ja kuluttaa. Asukkaiden joukkoon kuuluu aina kuitenkin väkeä kaikista kerroksista. Onko kokonaisuus hallittavissa? Poliittiset toimijat eivät ole ainoita lyhytnäköisiä, mutta heidän ?taittovirheensä? kostautuu laajemmalle kuin muiden.

Talon asukkaiden yhteisiä tapahtumia on vuodessa pari kolme, vähän säistä riippuen. Syksyllä ja keväällä on obligatorinen pihatalkoopäivä, johon sisältyy paitsi hilpeää juttelua, olutta ja makkaraa myös lehtien haravointia, räystäskourujen tyhjennystä, pensaiden leikkaamista, pyörävajan putsausta, aitojen korjausta ja sen sellaista. Pikkujouluaikaan saatetaan kokoontua glögille pihaan lyhtyjen valoon.
 
Eilen oli syystalkoopäivä. Kylmässä tihkusateessa talkoopuuha vaati porukalta kyllä päättäväisyyttä: tämä tehdään nyt ja sillä siisti. Siirtolava täyttyi oksista ja lehdistä ja yhteinen piha puhdistui. Tulos oli palkitseva, vaikka sää karvasteli. Yltäpäältä märkänä, vilun jo hiipiessä hartioille päätettiin työt ja kukin lähti siitä kotipuuhiinsa. 
 
Sunnuntaina jatkoimme kahdestaan omalla pihalla, onneksi ei satanut juuri silloin. Kaadettujen puiden kannot suorastaan huusivat. Eilen ja tänään oravat juoksivat hulluna ympäriinsä. Ehkä ne eivät osaa surra pesäpuutansa, täytyy vain toivoa. Minua sattuu kyllä pahasti, kun katson autionoloista pihaa. Milloin ollenkaan totun?
 
Puu kasvaa ihmisen iän, ehtii juurtua asujan mielen maisemaan ja kasvukamaraansa. Ja äkkiä sitä ei ole.
 
 
 

Tänään on perjantai, 13. päivä. Näyttää hyvältä päivältä. Ulkona on raikasta, syyskosteaa. Lehtien värimyrsky on upeimmillaan puissa sekä maassa.

Heräsin kyllin nukuttuani. Sisimmissä huoneissani viipyy eilisen hyvän kohtaamisen väreitä. Nyt on hyvä aamu pestä ikkunoita, että talvesta tulisi kirkas.

Viikko tulee olemaan varsin kulttuuripitoinen ja täynnä ohjelmaa. Sunnuntaina olimme yhdessä Toisen kanssa harvinaisen hienossa liedkonsertissa oman kaupungin konserttisalissa. Tajusin taas kerran, miten paljon ihmisiä tunnen työni kautta. Toinen on usein ymmyrkäisenä, kun tervehtijöitä riittää. Ja tottakai vastasin taas monet kerrat siihen kysymykseen?
 
Arki alkoi puuhakkaasti: tänään pesin ikkunoita, istutin kukkasipuleita ja haravoin pihaa. Huomenna olen Isossa Kaupungissa seminaarissa, jonka jälkeen on treffit ystävän kanssa. Käymme katsomassa elokuvan ?Paluu?. Keskiviikkona on vuorossa lauluilta ja torstaiksi on sovittu kyläänmenosta. Perjantaina on jatkettava ikkunoiden pesu-urakkaa. Lauantaina pääsen tutun porukan mukana teatteriin.
 
Muistan syksyn tapahtumatulvan ja kiivauden työvuosilta. Ihmettelen, näinkö tuo siis jatkuu eläkkeelläkin, vähän eri juttujen parissa vain.  

Väliin riepoo. Esimerkiksi se, että kun tää kohtaa sattumoisin tuttavan, joutuu yleensä aina ensteks tekemään selkoa, että miten se on sujunut eläkkeellä olo. Tätäpä kysymystä ei voita muu kuin se, että voivoi, mitenkä se sinun silmäsi jaksaa. Siis ihan kuin otsassa olisi lappu: Vasta Eläkkeelle Jäänyt. Tai ihan kuin meikäläinen olisi pelkkä Silmä Kipeä. Joka sitä paitsi enää ei ole kipeäkään, se silmä, kunhan on. 

Että milloin mahdan olla taas tavallinen, kokonainen itseni muiden silmissä? Ei millään pahalla. Saanee tätä kysyä niin kuin tuotakin. Heh.

 
Eräs aamupäivällä käyty keskustelun pätkä kahden naapurinaisen kesken, joista toinen kuopsutti talonsa edustalla kukkapenkkiä, kun toinen meni ensin ohi sauvoineen ja tuntia myöhemmin takaisin . Aamu oli leppeä; pilvinen ja hiukan kostea, puolipäivää kohti tihkuiseksi sateeksi kääntyvä.
 
–        Mukava sää olla ulkona!
–        Niinpä on, sopivan kosteaa, on helppo hengittää..
 
Paljon ei tarvita, että ihminen on toiselle olemassa: hymy, nyökkäys, pari lausetta. Siinä mitä sanotaan ovat läsnä kummankin sisäiset tunnelmat. Niistä voi valita, mitä ilmaisee, jos avaa keskustelun.  Voi liittyä toisen tunnelmiin omillaan tai ryhtyä vastaväittäjäksi. Jälkitunnelmat ovat sen mukaiset. 

Käytiinpä kylässä kollegan luona, joka on vauvalomalla. Minut oli ystävällisesti pyydetty mukaan. Tiimi porhalsi määräaikaan ulos viikkopalaveristaan ja survoutui evp-vahvistuksineen yhteen autoon. Kätkätys ja kälinä oli varsin kotoisan kuuloista. Kirsikka ajoi suvereeniin tyyliin mennen tullen.
 
Päivänsäde oli oma viileän rauhallinen itsensä selkeänkauniissa kodissaan. Tuorein vauva nukkui, esikoispoika leikki hämmästyttävän keskittyneesti huoneessaan enimmän aikaa. Esikoisella ei ilmennyt mustasukkaista esiintymishalua edes tätilauman ihastellessa kilvan päiväunilta herännyttä pikku veljeä.
 
Oliko se yllätyskään, että mieleeni nousivat vahvoina yli neljännesvuosisadan takaa omien kotiäitivuosien tunnelmat. Kokemus äitiydestä, se ihmeenomainen tapahtuma, jossa lapsi muovaa naisesta äidin ja sytyttää sydämeen ehdottoman, elämän mittaisen rakkauden.
 
Miten suuri ihme onkaan pieni ihminen, miten täydellinen miniatyyrikoossaan. Miten nopeasti hän kasvaa, kehittyy, oppii asioita. Miten ihmeellistä lapselle kaikki maailmassa ensi kertaa koettuna on. Ja miten yksilöllisiä voivat pienestä asti sisaruksetkin olla.
 
Ihmettelyn ja uuden oppimisen kyvyn kun voisi säilyttää.   

Tavattiin asemalla ja junailtiin Isoon Kaupunkiin. Antoisan kaupunkipäivän ainekset koostuivat kuin itsestään: liikkeelle aamusta ja takaisin ennen ruuhkaa, vain yksi hoidettava asia, lounas ystävättären seurassa ja joku sykähdyttävä kokemus, tällä kertaa taidenäyttely. Leivoskahvit ennen junalle paluuta kuuluivat reseptiin tottakai.
 
En ollut löytänyt sopivaa ulkoiluasua kotikaupungista, joten se oli haettavana. Ystävättären mielipide on tärkeä sovituskopin peilin armottomuuden vastapainoksi. Hänen kommenttinsa vahvistavat oman valinnan. Sopiva, mieleinen ja edullinenkin asu löytyi. Keskustan urheiluliikkeessä nuorimies palveli asiallisen positiivisella otteella täti-ikäistäkin.
 
Kevyellä keittolounaalla ehdittiin puhella. On harvinainen ilo keskustella sellaisella tasolla ja intensiteetillä, että voi tehdä syvyyssukelluksia ja nousta nopeasti pintaan haukkaamaan huumorihappea tai heittäytyä hulvattomaan unelmissa liitelyyn ja siitä tömähtää nauraen maan pinnalle. Meiltä se käy, paikasta riippumatta.
 
Taidemuseossa oli vaikuttava valokuvanäyttely. Kuvat puhuivat: kasvot, ilmeet, pienet yksityiskohdat, suhdeviitteet, rakennukset, maisemat. Muutamien kuvien edessä viivyttiin pitkään. Kommenteissa olisi sivullinen pannut merkille ihmissuhdetyötä tehneiden näkökulmia ja havaintoja. Vahvoja ja niin tosia kuvia, joissa löysi omankin elämän heijastuksia.