Käytiinpä kylässä kollegan luona, joka on vauvalomalla. Minut oli ystävällisesti pyydetty mukaan. Tiimi porhalsi määräaikaan ulos viikkopalaveristaan ja survoutui evp-vahvistuksineen yhteen autoon. Kätkätys ja kälinä oli varsin kotoisan kuuloista. Kirsikka ajoi suvereeniin tyyliin mennen tullen.
 
Päivänsäde oli oma viileän rauhallinen itsensä selkeänkauniissa kodissaan. Tuorein vauva nukkui, esikoispoika leikki hämmästyttävän keskittyneesti huoneessaan enimmän aikaa. Esikoisella ei ilmennyt mustasukkaista esiintymishalua edes tätilauman ihastellessa kilvan päiväunilta herännyttä pikku veljeä.
 
Oliko se yllätyskään, että mieleeni nousivat vahvoina yli neljännesvuosisadan takaa omien kotiäitivuosien tunnelmat. Kokemus äitiydestä, se ihmeenomainen tapahtuma, jossa lapsi muovaa naisesta äidin ja sytyttää sydämeen ehdottoman, elämän mittaisen rakkauden.
 
Miten suuri ihme onkaan pieni ihminen, miten täydellinen miniatyyrikoossaan. Miten nopeasti hän kasvaa, kehittyy, oppii asioita. Miten ihmeellistä lapselle kaikki maailmassa ensi kertaa koettuna on. Ja miten yksilöllisiä voivat pienestä asti sisaruksetkin olla.
 
Ihmettelyn ja uuden oppimisen kyvyn kun voisi säilyttää.