Hesarissa on viime viikkoina ollut useita mielenterveysasioihin liittyviä kirjoituksia. Toimituksen artikkelissa tarkastellaan pääkaupungin lasten psykiatrisen avun tarvetta ja hoitosysteemin tilaa. Tilannetta luonnehditaan pahaksi. Mielenterveysyhdistysten toimintaa potilaiden hyväksi rajoittaa taloudellinen ahdinko. Psykiatrisen avohoidon virheratkaisuja arvostelee helsinkiläinen sairaanhoitaja.
 
Yhteistä näille kirjoituksille on huoli pahoinvoivista ja sairaista lapsista ja aikuisista. Toimituksen artikkelissa siteerataan psykiatrisen hoidon toimijoita, jotka kokevat käytännössä kipeästi resurssien puutteen hoitotarpeen rajusti kasvaessa. Kaupunki on sairas, kun sen asukkaat voivat huonosti. Hyvin voivien etuja ajava politiikka on lyhytnäköistä, siitä sikiää kurjuutta. 
 
Päivähoidosta ja kouluista ulosmitatut säästöt siirtyvät ja moninkertaistuvat kulujen kasvuksi perheneuvoloissa, tukiopetuksessa ja lastenpsykiatrisessa avohoidossa. Viina ja väkivalta murskaa perheitä. Köyhyys luo näköalattomuuden ja toivottomuuden noidankehän, josta ulos ponnistautuminen vaatisi enemmän henkisiä voimavaroja kuin monella on. Päättäjillä on iso vastuu.
 
Lieneekö mielenterveystilanne pääkaupungissa muuta maata pahempi kuten sanotaan. Kaupunkimainen elämisen muoto suosii hyvätuloisia, joilla on varaa harrastaa ja kuluttaa. Asukkaiden joukkoon kuuluu aina kuitenkin väkeä kaikista kerroksista. Onko kokonaisuus hallittavissa? Poliittiset toimijat eivät ole ainoita lyhytnäköisiä, mutta heidän ?taittovirheensä? kostautuu laajemmalle kuin muiden.