Menneenä lauantaiaamuna miehisten viisauksien kadottua eetteriin tv-ykkösen Lauantaiseurasta, hankkiuduimme lähtemään viikon ruokaostosreissulle. Naapuritalon Isäntä sattui siinä olemaan pihallaan puuhassa. Siis mies askaroi ja Viksu-koira tarkasteli tuloksia viileästi makuultaan.
Juttuhetki vahvisti sen, mikä on jo ollut muutenkin havaittavissa: naapuri on toimen ja aikaansaannosten mies. Rohkenin ilmaista suruni äskettäin kaadetun vanhan omenapuun poistumisesta maisemataulustamme. – Noo, puu oli siis ihan läpilaho, tuumi Isäntä, – meidän emäntä meinaa, että istutetaan uusi.
Jonakin keväänä tuossa kukkii taas omenapuu, päätän toivoa. Maisemastani on kadonnut liian monta puuta tänä vuonna.
Jo aanailinkin milloin taas. Se sauna on aina pantu lämpiämään ennen aikojaan ja lisätty löylyä hyväksi hiotulla tekniikalla. Kaupallinen vuosi käännähti viimeiselle kvartaalilleen, johan olikin kiire saada joulupaniikki alulle. Enää yhdeksän viikkoa.
Rakastan yllätyksiä, minussa kihelmöi, kun pääsen tekemään jotain ensimmäistä kertaa elämässäni. Luulisi, että tähän ikään kaltaiseni perusutelias ihminen on jo kokeillut melkein kaikkea, mutta ehei, läheskään. Tänään viimeksi pääsin semmoiseen puuhaan, jota en ikinä ennen ole edes kuvitellut tekeväni.
Innokas nuori ohjaaja pani projektimummelit huovuttamaan. Ensin keskusteltiin lampaista, keritsemisestä ja karstaamisesta. Niille hahtuvapalleroille, joita karstaamalla lampaanvillasta muovataan, löytyi montakin nimeä: leppeet, lepereet, röllit. Moni oli kehrännyt leppeistä villalankaa. ’Pässinpökkimien’ pistely muistettiin.
Olipa rattoisaa kieputtaa kelmupalleron päälle erivärisiä villahahtuvia, pyöritellä kämmenissään vähitellen villaista palloa väliin kuumassa saippuavedessä kostutellen. Kun villapallo oli huopaantunut tiiviiksi, saippua huuhdottiin pois raanan alla kuumalla ja kylmällä vuorotellen ja lopuksi pallo puristettiin kuivaksi.
Vanutuksen, huuhtelun, leikkelyn ja muovailun lopputulemana oli kaunis huopakukka. Kädet tuoksuivat villalle ja ruusukäsivoiteelle, jolla lopuksi lääkittiin saippuaveden rypistämiä sormenpäitä. Mummeleilla oli hauskaa ja niin oli meillä ohjaajillakin. Pieni huopakukka päätyi kotona Muumimamman hatuksi.
Aika tavallista on, että taloyhtiömme syystalkoopäivänä lokakuussa sataa räntää tai vettä, ylimalkaan on ikävin mahdollinen sää. Tällä kertaa historia ei toistanutkaan itseään, räntäsade ehti jo mennä ja sää olikin mitä parhain. Selkävaivojeni kera jättäydyin keittiöön ruuanlaittoon ja Toinen osallistui yhteisiin ponnistuksiin.
Kaalisoppa on Toisen lempiruokaa. Painekattilassa haudutellen soppa valmistuu kohtuuajassa. Tällä kertaa käytin kokeeksi kolmen sortin lihaa kaalin höysteenä: lammasta, hirveä ja nautaa. Hirvenliha vaatii kyllä pitemmän kypsymisajan kuin muut. Tuoreilla rosmariinin oksilla, laakerinlehdillä ja pippureilla maustoin. Hyvää oli.
Puhuimme siitä, ettei tämä asumismuoto olisi mahdollinen, jos huushollissa ei olisi miestä ja autoa. Oma koti ja piha tekevät minut onnelliseksi. Parhaassa tapauksessa pärjäämme tässä vielä vuosia. Sateisena iltana voi sytyttää takkaan tulen ja kynttilälyhdyllä tuoda valoa pihaan. Siitä tulee kodikas olo.
Kummallakin meistä kahdesta on ärsyttäviä tapoja, joita toisen on ollut pakko oppia sietämään. Siis sellaisia, jotka eivät kuitenkaan ole yhteistä venettä kaataneet, korkeintaan keikutelleet ajoittain. Jos lukijalle on mahdollisesti tullut siloinen kuva liitostamme, se johtuu vain siitä, että en nillitä täällä yhtenään sietämisistä.
Toinen meistä pitäisi mielellään kotona ollessaan radion auki joka huoneessa ja televisionkin, ainakin mykistettynä. Logiikka on siinä, että liikkuipa missä huoneessa tahansa, mahdollinen uutislähetys tai kiinnostava asia- tai urheiluohjelma ei karkaa. Voin toki tunnustaa näin monen tiedonmurusen tipahtaneen omaankin laariini.
Nyt sattuu kuitenkin olemaan sillä tavalla, että rakastan hiljaisuutta. Tämä elämänvaihe onkin minun kannaltani loistava mahdollisuus yhdistää yksinäisyyden ja hiljaisuuden tarve sekä yhteyden ja impulssien tarve lähes optimaaliseksi kokonaisuudeksi. Silloin tällöin sattuu silti yhä, että käämini kärähtävät viikonlopun äänitapetista.
Arkiviikolla, kun televisiosta tulee minua kiinnostava keskustelu, sarjaohjelma tai elokuva myöhään, Toinen usein poistuu nukkumaan varhaisen työhönlähdön takia. Olen jo oppinut käyttämään kuulokkeita iltaohjelmissa, sillä vaimeakin ääni ovien takaa näkyy estävän Toisen saamasta unta. Molempien korvia kuumottaa tahoillaan.
Niinpä se on, että sovittelua ja sietämistä on kummallakin, jos haluaa yhdessä pysyä. Kärsivällisyys kannattaa, puhun kokemuksesta.
Kaupunkimme eläkeläisjärjestöt, vapaaehtoistyön keskus, palvelutalosäätiö ja seurakunta järjestivät yhdessä valtakunnallisen vanhusten viikon alkajaisiksi juhlapäivän teemana Ikääntyminen arvoonsa. Näin monia tuttuja kasvoja kirkossa sekä juhlalounaalla, koin antoisia kohtaamisia.
Päiväjuhlassa kuultiin ja nähtiin puheiden lomassa eläkeläisjärjestöjen harrastusryhmien esityksiä. Tuntui oikein hyvältä nähdä vireitä ja taitavia ikäihmisiä koolla. Mielessä kävivät myös ne monet huonokuntoiset ja yksinäiset vanhukset kaupungissa, jotka eivät päässeet mukaan juhlimaan.
Vapaaehtoistyön keskus aloitti viime keväänä projektin, jossa etsitään eri syistä yksinäistyneitä vanhuksia ja kootaan heitä tapaamaan viikottain toisiaan. Yhdessäolon, keskustelun ja erilaisten vireyttä lisäävien toimintojen myötä katkeaa yksinäisyyskierre, elämään tulee vaihtelua, sisältöä ja uusia ihmissuhteita.
Viime viikolla olimme vanhusryhmän kanssa taidenäyttelyssä. Jälkeenpäin istuttiin yhdessä kahvilassa ja kerrattiin vaikutelmia. Tuntui hyvältä kuulla porukan laskevan leikkiä ja nauravan iloisesti toistensa jutuille. Poissaolevia jo kyseltiin. Yksinäisyyden kehä murtuu, ihmiset alkavat olla olemassa toisilleen.
Tässä on nyt ollut kaikenlaista. Viime viikon tiistaista asti olen syönyt antibioottia, väsymystä on sekä itse syyn että lääkityksen tiiimoilta. Projektivapaaehtoishommiin lähtiessä eilen aamulla ajattelin, että olisi pitänyt pyytää lääkäriä kirjoittamaan sairauslomaa vapaaehtoistehtävistä ja harrastuksista. Sitä ajattelee, että vain tämän ja vain tuon teen, kun olen luvannut, kyllä nämä menee. Onhan nuo menneet, mutta väsymys tuntuu jälkeen päin paadenpainavalta.
Työvuosina sairausloman ensimmäinen päivä meni järjestellessä sijaisia ryhmätilanteisiin, peruutellessa tapaamisia ja palavereja. Jos oli henk.koht. perustein pyydetty johonkin työtehtävään, sen sitten vain hoiti sairaanakin. Peruskunto kesti pitkään tämmöistä. Velvollisuudentunto ei kestänyt itsensä armahtamista.
Olenko vieläkään oppinut hellittämään? Vapaaehtoisuus on vapaaehtoista ja sen pitää saada olla – tätähän itse kouluttajana painotin. Velvollisuudentunto on sitkeää sorttia.
Kirjailija Leo Tolstoi, jonka omia sekä muilta koottuja ajatuksia olen seurannut vuoden alusta, tuli jo eläessään tunnetuksi teosofishenkisistä mielipiteistään. Hän korosti rauhantahtoisuutta ja hyvyyteen pyrkimistä, arvosteli voimakkaasti omistamista yleensä ja maan omistamista eritoten, oli vakaumuksellinen eläinsuojelija ja vegetaristi.
”Olisi anteeksiantamatonta jatkaa lihan syömistä, jos se olisi välttämätöntä tai jos siihen olisi jokin syy. Mutta sellaista syytä ei ole, lihan käyttäminen ravinnoksi on vain paha tapa, jota meidän aikanamme ei voi mitenkään puolustella.” -Tolstoi
”Ellemme olisi tapojemme sokeita orjia, ei meistä yksikään voisi hyväksyä sitä, että valtava määrä eläimiä tapetaan ravinnoksemme joka päivä. Näin siitäkin huolimatta, että antelias maa tuottaa syötäväksemme mitä erilaisimpia aarteita.” -Bernard de Mandeville
Kasvisruokavalio joillakin maitotuotteilla ja kalalla täydennettynä oli työvuosina minun juttuni. Se perustui pragmaattisiin tosiasioihin: kasvisvaihtoehto oli tarjolla työpaikkaruokailussa ja lihan välttäminen poisti nivelkivut. En ole minkäänlaisten ehdottomuuksien kannalla sinänsä, kannattaa kuunnella omaa elimistöään ruuan suhteen. Nykyään, kun kasvisruoka pitäisi itselle erikseen tehdä, ruokavalio on muuttunut sekalaisemmaksi. Nivelvaivat tuntuvat aina lihaa syötyäni.
Leivonnaisten tarjonta kaupoissa on paisunut ja muuttunut. Oletteko huomanneet, että hyllyt notkuvat nykyään tahmatäytteillä ja sokerikuorrutuksilla houkuttavaa kahvileipää? Yksinkertaista vehnäpullaa saa hakea. Ei ihme, että ihmisten painoindeksit kohoavat humisten ja kakkostyyppi vaanii nurkan takana.
Ärsyynnyn ajoittain myymälässäpaistovillitykseen. Lämmintä leipää yritetään pitää myyntivalttina, mutta ei osata pakastetta paistaa. Milloin leipä on lässähtänyt, milloin sisältö puolikypsää tai kerrassaan mautonta. Rapeakuorisen patongin joskus saatuaan voi ihmetellä ääneen. Leipomon myymälä on ainoa, josta saa kunnon leipää.
Mitäpä tässä marisen. Ihminen on mitä syö ja syö siihen mitä puuttuu. Kaupan hyllyjen täytekama hyllyy meissä tyhjyytemme täytteenä.
Kaupunki oli kaunis ja rauhallinen aamupäivällä, työpaikoilleen kiiruhtaneet olivat jo vieneet tungoksen mukanaan. Kadulla sai edetä väistelemättä, tulematta tönityksi. Puistossa korjattiin lehtiä, puhallettiin ja imuroitiin, koneet pärisivät tarmokkaasti.
Kävelin tavaratalon läpi hitaasti syysmuotia silmäillen. Tavaraa oli runsaasti, samoin myyjiä, asiakkaita vain kourallinen. Myyntipöytiä ja tankoja peiteltiin pinkinpunaisella muovilla. Tajusin äkkiä, miksi oli tyhjää, odoteltiin huomenna alkavaa kolmen päivän ostoryntäystä: erikoistarjousten perässä juoksevia asiakkaita.
Seminaarissa oli tuttujakin viime keväältä: ohjaaja ja yksi osanottaja. Muut olivat iäkkäämpiä; ilmeisen intohimoisia lukijoita me kaikki. Esittäytymiskierroksen jälkeen aloitimme kylmiltään runoanalyysillä. Runo oli upea kokonaisuus ja analyysi avasi siitä uusia tasoja. Kommenteista tajusin, miten kukin kokee lukemansa eri tavoin, oman elämysmaailmansa läpi. Teksti oli Eeva-Liisa Mannerin Talvi.
Tavaratalon nurkalla oli mies polvistuneena kadulle, edessään kuppi. Asema-aukiolla nainen ojensi vaaleanpunaista ruusua. Kuljin kummankin ohi pysähtymättä. Hetken mietin miten paljon maailmassakin on pinnanalaisia tasoja, hyväksikäyttöä, kätkettyjä tarkoituksia, valheita.
Pilviä kerroksittain, harmaata alinna, valoisia ja utuisia ylempänä ja kaiken takaa pilkahteli sininen. Katselin miten viereinen raidepari kulki mukana ja maisema juoksi vastaan. Vähän ennen kotiasemaa juna sujahti sumuiseen sadepilveen. Asemalla odottelin, kunnes kuuro meni ohi. Elämä tuntui hyvältä.
Että pitää muistuttaa, jo sekin, mutta että pitää silti ennakoida ja varautua. Päiväkodin setä ja täti tutkivat pikku metsikön, ettei satu olemaan vaarallisia esineitä. Vastuu pakottaa ja realiteettien tieto. Vasta tarkistuksen jälkeen tuovat lapsiryhmän sinne retkelle. Heti syntyy iloista säpinää, kiihkeitä mielikuvitusleikkejä kuusten alla, kannokossa ja ison kiven kyljessä, juoksua puiden lomassa risteilevillä poluilla. Puistikon kyljessä huutaa teksti keltaisella pohjalla: ROSKAAMINEN KIELLETTY. Kyltin vieressä lojuu tyhjä karkkipussi.
|
|
