Iäkkörouvain yhdistyksen seuraava elokuvareissu tuntuu siirtyvän, joten on ryhdyttävä niihin hyödyllisiin puuhiin, joita tässä on pyritty väistelemään. Sainpa silitettyä viimein pöytäliinan, essun ja pari röyhelöistä tyynyliinaa, jotka olivat hyvän aikaa jo lojuneet syyttävästi mankelin päällä. Myös tuo kolmannen huoneen kuuluisa komero tursuu taas tavaraa.

Onko nyt myönnettävä, että olen perinyt äitimuorilta juuri sen syvästi inhoamani piirteen, säilytysvimman? Äitihän kerää talteen kaiken.  Minulla poisheittämisen ahdistus näkyy iskevän lehtileikkeiden, teatteri-, konsertti- ja näyttelyesitteiden sekä kirjeiden ja korttien kohdalla. Edellisessä kaapinpuhdistusoperatiossa jäi kasa valokuvia odottamaan aikaa parempaa.

Tänään onkin sopivasti se parempi aika.

Kun uusi arkiviikko näyttää sääkseen samaa sumua mihin edellinen päättyi, täytyy itse kehitellä poikkeuksia. Päätin lähteä pyöräilemään keskustaan. Päin näköä räimivän tihkusateen määrittelin viikon kasvohoidoksi ja takaisin tullessa puhkuen poljetut ylämäet lihaskunnon kohennukseksi.

Poikkeus tuotti tulostakin: sain kortit postiin, tykötarpeita valokuvaprojektia varten ja leipomosta tuoreen leivän. Yhtään tuttua ei sattunut kävelykadulle samaan sumusateeseen tällä kertaa. Postiin oli perustettu oikein laatikko ystävänpäiväkortteja varten, joita eri ikäiset naiset toisilleen lähettelee.

Ilmatieteen laitoksen lämpötilojen keskiarvo-orientoituneet säätutkijat nukkuivat pitkään onnen unta. Mikä ikinä kansaa puhuttikin, se ei säätutkijoiden mielestä poikennut ’tilastollisesta vaihtelusta’. Ehkä nekin ovat viimein huomanneet, että viime vuosisadan puolivälistä lähtien laskettu keskiarvo ei ehkä enää päde tähän maailmanaikaan. Ilmasto muuttuu kiihtyvällä vauhdilla.

Luontokalenteri seinällä näyttää tykkylumimetsää. Helmikuun lumettomassa tihkusumussa on ikävä muinaista ohutta yläpilveä ja kirkkaita keväthankia.

Pakkohan tämäkin oli tehdä, lähteä muutamaan paikkaan katsastamaan omin silmin ja kuulemaan asiantuntijalta millaisia keittiöiden nykyään kuuluu olla. Meidän on kolmenkymmenen vuoden takaa. On tähän kodinkoneita uusittu matkan varrella, mutta itse kuosi on ennallaan. Remonttia on mietitty pitkään, mutta eipä se etene itsestään.

Ensimmäisessä paikassa ei oltu kotona. Joko me ei huomattu tai nettimainokset eivät kertoneet selkeästi, että kiinni on lauantaisin. Toiseen paikkaan löytämistä edelsi pieni ajoseikkailu Kehillä. Perillä oltiin myös pallo hukassa: tavallisia kaappeja ja laatikoita päällisin puolin, mutta sisällä oli jos jonkinlaista kehitelmää. Piti ihan pähkäillä suunnittelijan tarkoituksia.

Kateellísena kuuntelin sivusta, kun nuori rouva otteli myyjähenkilön kanssa. – No, ei, ei todellakaan, en minä tuommoista halua, eikö teillä nyt ole mitään järkevää ja kaunista; saa maksaa mitä maksaa, pääasia, että on sellaista kuin haluan. Rouvan mies oli täysin mykistynyt . Huokasin mielessäni: kunpa tietäisin, mitä haluan. Silmä kyllä äkkiä sanoo kauneusseikat, mutta se muu.

Kolmannessa paikassa oli asiallinen esittelijä, joka tiesi kertoa yhtä ja toista uusista materiaaleista ja tämän hetkisistä trendeistä. Häneltä kuulimme esimerkiksi pyöreän tiskialtaan ongelmista. Yhdessä ihmettelimme myös röpelöistä välipintatiiltä, jolla saadaan toki keittiöön ilmettä, mutta jokainen liedeltä roiskahtava rasvapisara istuu karheassa tiilipinnassa ikuisesti.

Palasimme kuvastopinon kera kierrokseltamme. Nyt olisi oikea aika tilata, sillä toimitusajat ovat viikoissa jopa kuukausissa ja asennukseenkin on varattava aikaa. Se tässä selvisi, että trendikeittiö ei ole meidän juttu, taidamme tykätä molemmat tyylikkäästä, kotoisesta ja käytännöllisestä.

Torstaimummeleiden kanssa tehtiin ystävänpäiväkortteja samalla jutellen ystävyydestä. Joku sanoi, ettei hänellä ole ollut lainkaan ystäviä lapsena, kun perhe muutti alituiseen. Ei siinä ehtinyt ja lopulta ei enää yrittänytkään ystävystyä, kun tiesi, että koska tahansa voi tulla lähtö taas. Siinäpä oli pohjaa vanhuudenkin yksinäisyydelle. Tuntui hyvältä kuulla, että muutama on alkanut pitää torstairyhmäläisiä ystävinään, joiden tapaamista oikein odottaa.

Puheltiin siinä myös eläimistä yksinäisyyden lievittäjinä. Kissat tuntuivat sopivan monen mielestä kaveriksi. Ovat itsenäisiä ja helppohoitoisia ja kuitenkin elävinä olentoina reagoivat emäntänsä hellyydenosoituksiin. Ei tarvitse puhua yksinään, kun kissalle juttelee, joku totesi.

Ensi viikolla on ystävänpäivä. Minusta se on tärkeä päivä, koska se säteilee ystäväajatuksia pitkälle sekä ennakkoon että eteen päin. Olenkin alkanut viettää ystäväviikkoa, kirjoitellut kortteja kauempana asuville, sopinut tapaamisia lähiystävien kanssa. Eilen olimme Yst. Sosiaalineuvoksen kanssa lounaalla, jonka jälkeen menimme lempikahvilaamme ja tarjosimme toisillemme ystäväkahvit. Meiltä käy maailmanparannus lystiäkin pitäen.

Tänään taas poikkesi tykönäni harvinaisen mainio ystävä; tuli kassillinen tykötarpeita mukanaan, sekoitteli aineksistaan oivan salaatin, tarjosi makoisan jälkiruuan, olipa leiponut ystäväkakunkin. Minun ei tarvinnut kuin pöytä kattaa ja kahvit keittää. Siinä samalla jaettiin kokemuksia puolin ja toisin. Ystävyyttä parhaimmillaan!

Tuli mieleen, että pienen tervehdyksen voisi lähettää tai vaikkapa soittaa sellaisellekin tutulle, jonka tietää tai aavistaa olevan yksinäinen. Toisen ilahduttaminen tuo itselle ilon!

Torstaimummelit ovat pitkin viime syksyä kertoneet karmeita tositarinoita siitä, millaista kohtelua he ovat saaneet terveyskeskuksessa. Valitus jatkuu aina uusin variaatioin. Olisi jo todella tarpeen saada edes yksi hyvä kokemus lieventämään synkkää näkymää.

Tässä ei puhuta siitä, miten hankalia vanhuspotilaat voivat olla ja usein ovatkin, kuten minkä ikäiset tahansa. Puhutaan siitä, miten vanhuspotilaita kohdellaan. Miksi he tulevat päivystyksestä tai lääkäriltä itku kurkussa kotiin saamatta mitään apua? – Mitäs te tänne tulette, ei teitä mikään vaivaa, menkää kotiinne siitä..

Kaupungissamme on periaatteessa hyvin järjestetty avohoito. Hoitajat ovat ystävällisiä ja kotona selviytymistä tuetaan mahdollisimman pitkään. Todellisuudessa tuki saattaa olla puolen tunnin käynti kahdessa viikossa, lääkkeet jaetaan dosettiin ja vointia kysytään. Käytännön apua mihinkään kodinhoidolliseen ei saa, jos ei eläke riitä maksuihin. – Joskus huutelen hoitajan perään, veisitkö roskapussin, kun on niin vaikea ulkona liikkua..

Turvapuhelinjärjestelmä toimii ja sitä tarjotaan mieluusti kotona asuvalle. Monisairaalla yksin asuvalla vanhuksella on vaikea yö ja hän soittaa hädissään ranneketta. Aikaa kuluu. Lopulta kaksi ronskia miestä ilmaantuu paikalle, mittaavat verenpaineen ja murisevat äkäisinä mennessään: turhaan soittelet, eihän tällä mitään hätää ole..

Jonakin torstaina otin kotihoitoon yhteyttä huonovointisen vanhuksen luvalla. – Kyllä, hänen tilanteensa on meillä tiedossa. Niin. Aivan. Lääkärin päivät ovat niin täynnä kuin olla voi. Eiköhän se pian järjesty. Jos oikein paha tilanne on, niin päivystykseen.. – En minä sinne päivystykseen lähde. Makuuttavat pari tuntia ja laittavat kotiin. Ei se mitään auta. Pitää vain kärsiä..

Pitääkö?

Blogiystävät ovat haastaneet ajattelemaan ekologisia, niinpä aikaansa odottanut henkilökohtaisen valveutuneisuustilanteen tutkailu seuraa tässä. Kiitos terveellisestä muistutuksesta Arrulle ja Liisalle!

Uutisissa kerrottiin, että hallitus kaavailee rakennusmääräysten tiukentamista energian säästötavoitteeseen pääsemiseksi. Olemme asuneet kaukolämpötalossa pian kaksikymmentä vuotta. Säätimet pattereissa pitävät huolta, että sisälämpö pysyy 20:n tietämillä. Takkaa poltetaan silloin tällöin tunnelman vuoksi, mutta samalla siinä palavat hävitettävät paperit.

Toinen meistä kulkee yhä työmatkansa junaa vaihtaen. Minä kävin kaksikymmentä vuotta töissä pyörällä kesät talvet. Nykyään meillä on erittäin vähän kuluttava auto, jota käytämme kauppa-asioilla liikkuessa ja lomamatkoilla. Onneksemme asumme radanvarsikaupungissa, julkisillakin pääsee hyvin.

Olisin henkilökohtaisesti valmis lajittelemaan roskat nykyistäkin tarkemmin, jos muustakin kuin lehtien, biojätteen, pattereiden ja lasin keräyksestä huolehdittaisiin kaupungin keräyspisteissä. Lähikeräyspisteistä on poistettu mm. maito- ja mehutölkkien laatikot, kaupunki valittaa, että ihmiset tuovat sinne sekajätettä.  Ostoksilla käytämme omia tai pyydän paperikassin.

Meillä ei ole kakkos- tai kolmosasuntoja tai -autoja. Olemme viime vuosina luopuneet melko tarkkaan lentomatkoista. Rajoitus on tullut minulle alun perin terveyssyistä, mutta tätä nykyä perusteena on ekologia: lentokoneiden saastuttavat päästöt ovat huippuluokkaa ja lentely vain lisääntyy.

Väitän, että eläkeläiset ja opiskelijat kuluttavat yleisesti ottaen vähiten ja ovat tarkimpia henkilökohtaisissa ekoratkaisuissaan. Vanha mies uutisten katuhaastattelussa oli toisaalta oikeassa: viiden ja puolen miljoonan suomalaisen teot ovat ripaus kiinalaisten, intialaisten ja amerikkalaisten rinnalla. Vaikka teollisuus ja liikenne ovatkin ekologisesti tuhoisimmat, silti myös yksilön on kannettava vastuunsa.

Ekologinen ajatteluni ja toimintani perustuu tietoisuuteen ja elämäntapavalintoihin. En mieti niinkään päiväkohtaisia yksittäistekoja, enemmänkin valintoja isoissa ja usein toistuvissa asioissa.

Olin Iäkkörouvain läsnäolleen jäsenistön kera stadissa elokuvateatterin päivänäytännössä. Historiasta kiinnostunut jäsen oli varustautunut viisaasti korvatulpilla; sotaisassa elokuvassa pauketta riittikin.

En ole kovin hyvä katsomaan kamaluuksia, niinpä muutamassa pahimmassa kohdassa suljin silmät kunnes ampuminen loppui. Tukku kuraan kaatumisia ja veriroiskeita jäi näkemättä, mitä en pidä kovin suurena taiteellisena menetyksenä.

Elokuvan tarina kertoi sotavaiheen raastavimmasta puolesta – tilanteesta, joka pakotti veljekset, sisarukset, rakastavaiset, miehen ja vaimon eri puolille rajaa sekä raja-asemaa johtavan kapteenin epäinhimilliseen erottelijan tehtävään. Raja erotti juuri itsenäisyyden saaneen Suomen ja Venäjänmaan, mutta aukesi aatteellisena railona myös maanmiesten ja -naisten väliin.

Kaiken uhan ja epäilyn, tappamisen ja hävityksen keskellä elokuva onnistui myös kertomaan vahvalla tavalla rakkaudesta ja ystävyydestä, armahtavaisuudesta ja tulevaisuususkosta sekä kohtaloonsa tyytymisestä väistämättömän edessä.

Mitä nyt ajatellaankin vuoden 1918 tapahtumista, Rajalla -elokuva kertoo inhimillisyydestä tavalla, joka koskettaa syvästi tänäänkin.

Torstaimummolassa purettiin tänään viime kerralla tehtyjä ’aarrekarttoja’. Kukin oli siis liimaillut umpimähkäisesti lehdistä leikkelemiään kuvia isolle piirustusarkille. Tekovaihe viime torstaina oli sekin mielenkiintoinen, mutta tänään kukin raotteli kuvista kertoessaan eilistä, huomista ja tätä päiväänsä.

Katselin ’karttaani’, jonka tein silloin hyvin nopeasti välillä toisia autellen. Keskialueella on kolminaisuusikoni, kirjapino, ilmapallo, kaunis teekuppi ja tanssiva pari, vasemmalla meri ja majakkasaari, oikealla metsäinen vuorimaisema ja vielä kesäinen kuva juhlivasta väestä rannalla.

Jollakin mummeleista arkilla oli vain muutama pieni kuva kuin kertomassa niistä harvoista asioista, jotka elämässä enää ovat tärkeitä. Toisessa paperissa oli pelkkää unelmaa, mahdollisimman kaukaista omasta arkitodellisuudesta. Eräs arkki oli ruokakuvia täynnä ja toisen alakulmassa oli hautausmaa.

Olen tehnyt eri vaiheissani vastaavia aarrekarttoja ja tallettanut ne. Jonakin päivänä otan ne kaikki esille ja katson miten aika on elämäni kuvaa muuttanut.