Hätkähdyttävä, raastava kipu jalassa heti ylösnoustessa. Rauhallisen, hyvin nukutun yön jälkeen? Mitä tämä nyt? Väärällä jalallako nousin? Seinistä pidellen, melkein kaksinkerroin selviän jotenkin liikkeelle.
Tavalliset aamutoimet muuttuvat vaikeiksi. Tekee mieli ulista. Tyypillistä, että mielessä käynyt ajatus lääkäristä sinkoaa saman tien yli laidan. ..tämä..tästä..ähh..varmaan..äähh..pian…
Kipu ei tunnu istuessa, mutta kun yritän nousta, lähteä liikkeelle, jalkaa repii ja raastaa helvetillinen lieska. Tätä se oli kesällä ja syksylläkin, muistan. Silloin oli syynä pihapuuhien kipeyttämä selkä. Mikä nyt?
Illan hämärtyessä nousen levosta kokeilemaan tuleeko joulukonserttiin lähtemisestä mitään. Kipu on poissa! Yhtä selittämättömästi kuin tulikin. Haluaisin ymmärtää mitä tapahtui.
Seuraan mielenkiinnosta Ilona Rauhalan, tuon valoisan tv-psykologin ponnisteluja maanantai-iltaisin erilaisten ihmisten pulmien kimpussa. Ensi vaikutelma oli: ärsyttävänmiellyttävä nainen ja niiin terapeuttia. Kameraan totuttuaan on osoittautunut oivaltavaksi ihmiseksi. Ohjelman insertit, joissa kävellään tai seisotaan autiossa maisemassa, eivät niin onnistuneesti ohjelmaan istu kuin itse ihminen psykologin sohvalla, mutta taustatyötä tarvitaan, eihän puolessa studiotunnissa pitkälle pääse.
Viimeksi oli vastaanotolla kohta eläkkeelle jäävä mies, joka tuntui ymmärtäneen tilanteen mahdollisuudeksi esitellä kuningasajatustaan menneen unohtamisesta. Hän taisi kokea psykologin harjoitusvastustajaksi. Strategiana oli pysyä omaksumassaan kannassa, vaikka toinen sanoisi mitä. Siinä paljastui monen eläkeiän tuntumaan ehtineen peruspulma: luutuneet käsitykset.
Ilona Rauhala pääsi tässä puutumuksessa tarpoessaan oleelliseen oivallukseen: aktiivinen menneen unohtaminen voi johtaa siihen, että tuleekin unohdetuksi itse. Maassamme on paljon liian yksinäisiä, hiljalleen dementoituvia vanhoja ihmisiä, joilla ei ole ketään. Ettei jäisi vanhana yksin, pitäisi hyvissä ajoin rakentaa yhteyksiä nuorempiin, erittäinkin lapsiperheisiin. Työn väsyttämät pikku lasten vanhemmat ilahtuisivat avusta.
Ilonan tarjoama ratkaisu ei ehkä ole kaikkien eläkeikäisten juttu, mutta nykyistä useamman voisi olla, jos luontevia tilaisuuksia löytyy. Aina ei löydykään. Vapaaehtoistyön keskuksemme koulutti ja markkinoi varamummoja ja -pappoja, mutta kaupungin lapsiperheet eivät heitä tarvinneet.
Näinä aikoina huomaa suuriäänisiä julkijulistuksia, että meillä ei sitten enää telkkaria katsota. Vastustetaan uudistuksia ja digiaikaan pakottamista. Valitetaan, ettei televisio tarjoa muuta kuin ikuishömppää, murhasarjoja ja kolmannen luokan elokuvien uusintoja. Onhan noita.
On ihmisiä, joiden elämänehdot ovat siinä määrin rajalliset, että radio- ja tv-ohjelma antavat lähes ainoaa ulkopuolista sisältöä arkeen. On runsaasti viihteen ystäviä, taannoiset muistelutv-ohjelmat sen viimeistään paljastivat. Ihmisten tarpeet ja vaatimustaso eroavat monessa muussakin kuin viihteessä.
Digiaikaan siirtyminen oli väistämättömyys. Tv-kuvan tekninen parannus on ollut kiistaton. Tarkoitus oli myös houkutella uuteen katsomisen kulttuuriin. Mahdollisuudet lisääntyvät sitä mukaa kuin välineet kehittyvät, kaikki uusi ei tule samalla kellonlyömällä.
Meillä katsotaan edelleenkin televisiota. Iloitsen hyvästä kuvanlaadusta. Tekniset ongelmat poistuvat ajan mittaan, otaksun. Ehkä opin itsekin vielä valitsemaan oikean kapulan ja painelemaan oikeita nappuloita. Silmät ovat näkemistä, aivot nähdyn punnintaa varten.
Kotona vielä asuessaan äiti ei halunnut syödä lääkärin suosittelemaa mielialalääkettä. Hän oli vakuuttunut, että isän kuoleman myötä radaltaan suistunut elämänhalu ei korjaannu millään lääkkeellä. – Mikkää pilleri ei tuo häntä takasii, tokaisi äiti aina taipumattomasti, kun asiasta yritettiin keskustella.
Palvelutaloon muuton jälkeen masennus paheni. Äiti halusi kuolla kokonaan pois elämästään. Muistin kiihtyvä katoaminen ja elämänmuutokseen sopeutumisen vaikeus teki hänen olonsa surkeaksi. – Mitä mie tälläsellä elämällä, ko miust ei oo minkää tekijäks enkä mie muista ennää mittää, hän vaikeroi. Kävijää vastassa oli sankea valitusmuuri ja jokainen keskustelu päätyi itkuun ja kuolemantoiveisiin. Äiti kiukutteli kuin lapsi. Mikään ei ollut hyvin.
Lopulta ehdotin veljelle, joka huolehtii lääkkeiden jaosta, että aloitetaan äidille määrätty mielialalääke uudestaan. Jospa surkea olo edes hiukan helpottuisi. Näin tehtiin. Kuukauden kuluttua äidin vointi oli havaittavasti kohentunut. Hän ei enää itkenyt alituiseen. Hän keskustelee järkevänoloisesti tunnelmistaan, päivän säästä, ruuasta, vaatteista ja hoitajien edesottamuksista. Kun soitan joka toinen aamu, äiti saattaa kysäistä pojistamme ja lähettää terveisiä kuin joskus ennen. Erään kerran hän jopa sanoi: Onha se hyvä ko sie ain soitat, ni suap jutella jonkun kanssa.
Siunattu pilleri, helpotti äidin oloa ja meidän aikuislasten, vaikka ei tuokaan isää takaisin.
Tapasin kaupungilla tutun koulupsykologin. Hän oli matkalla lukioon tapaamaan nuorta, joka oli pyytänyt keskustelua. Kysäisin lähialueen taannoisten murheellisten tapahtumien vaikutuksesta hänen työhönsä.
– Asia on nostanut nuorilla pintaan piilevää ahdistusta ja lapsuushaavoja, sanoi hän. – Myös opettajat, vanhemmat ja kriisiauttajat ovat reagoineet.
Totesin hänelle miettineeni rehtoreita, miten epäkiitollinen ja raskas tehtävä heillä on ja miten he joutuvat kestämään sekä koulun sisäisten että ulkoa tulevien paineiden ristiaallokossa. Tehtävä ei ole suosittu, ammattitaitokaan ei aina riitä monenlaisten pulmien keskellä, jos tilanteet kriisiytyvät. Kuka tukee heitä? – Niinpä, nyökytti hän.
– Tietenkin katastrofi houkuttaa paikalle myös auttajia, jotka haluavat näkyä siellä missä tapahtuu ja kerätä kunniaa, totesi tuttava. Hän sanoi päättäneensä olla käytettävissä omalla paikallaan. Työtä on ollut muutenkin voimien rajoille asti. Eikä loppua näy.
Puhuimme, että auttajan työssä on myös tunnistettava omat särönsä ja ne hauraat kohdat, joista järjetön kärsimys voi murtaa avuksi olemisen voimat. Myrskyn silmässä voi olla hyvä keskittyä tehtäväänsä ja jättää uutiskiehunta ja jälkipohdinnat muille.
Yst. Sosiaalineuvoksen kanssa oli sovittu aikaa sitten, että joku keskiviikko mennään tutustumaan tiedekeskukseen. Hän on miehekseen erittäinkin kaikenmoiseen knoppologiaan päin kallellaan ja minun muinaiskäynnistäni saattaa olla hyvinkin kulunut jo parikymmentä vuotta.
Tiedekeskusta on kuulemma uusittu ihan viime vuosina, joten molemmille riitti katsottavaa yllin kyllin. Siellä palloilimme innostuneina koululaisten seassa, jos ei nyt ihan huimapäiden temppuradalla korkeuksissa niin lattiatasossa kumminkin.
Hyödyllistä nähtävää ja kokeiltavaa oli runsaasti ja tiedonjyviä karttui vanhemmankin laariin. Kävin toteamassa oman ainutlaatuisuuteni parissakin kyselyssä. Mukava oli todeta myös, ettei näkömuistissa edelleenkään ole mitään häikkää, nimien muistamista kun ei testattu.
Poikkesimme nauttimaan edullisen ja maittavan lounaan Café Einsteinissa sopivasti ennen Verne-teatterin esitystä. Teatterin mukavissa tuoleissa lojuen saimme lopuksi tehdä huikean kiehtovan tutkimusmatkan syvän meren ihmeisiin. – Täyteläinen ja hauska päivä, suosittelen!
Toinen oli mielestään uutta vaatetta vailla. Olinkin jo ihmetellyt, milloin hän saa sen väistämättömän kohtauksen, joka yleensä näyttää iskevän pari kertaa vuodessa sesonkiaikaan ja tulevan kalliiksi.
Jostain syystä Toinen inhoaa alennusmyyntejä. Niistä ei kuulemma löydä mitään mieluista ja jos sattuu löytämään, ei ole sopivaa kokoa. Minä taas inhoan sesonkiaikoja, mutta läksin mukaan makutuomariksi pyydettynä.
Välttääksemme pääkaupungin keskustan hikiset lauantairuuhkat läksimme isoon kauppakeskukseen kolmoskehälle. Hulluutta! Siellä vasta ryysis olikin. Tungoksessa törmäily tunnetusti vaatii sisua ja pitkää pinnaa.
Onnistuimme saamaan avuksi myyjän sekä kenkäpuodissa että miesten vaateosastolla. Se nimittäin varmimmin tuottaa tuloksen. Sain istua ja sanoa miltä kulloinenkin asuehdokas minusta näytti. Kaupat tehtiin.
– Isänpäivälahjaksiko tulee, kysyttiin minulta kassalla. – Tavallaan; isä maksaa itse ja minun lahjani on, että suostuin mukaan.
Seminaarireissulla tänään kävin tutustumassa Designmuseon keramiikka- ja tekstiilinäyttelyyn. Hesarin esittelyä Yuki Hayaman ylivertaisesta keraamisesta taiteesta tai näyttelyarvioita en lukenut, halusin mennä kokemaan itse. Museon toisen kerroksen Kirjottu Paratiisi, upeat käsinkirjotut tekstiilit, muistuttivat joskus ammoin samassa paikassa näkemästäni Silkkitie-näyttelystä.
Japanilainen Hayama on kehitellyt posliinimaljataiteen huippuunsa. On vaikea kuvitella esineelle enää täydellisempää kauneutta ja harmoniaa. Jo maljojen hienostunut muoto hivelee silmää. Taidokkaiden maalausten värisävyt ja aiheet perustuvat Japanin ja Kiinan kulttuuriin ja sisältävät länsimaalaiselle osittain mystisiksi jääviä merkityksiä.
Minua hämmästytti erikoisesti miniatyyrikukkien sulokkuus ja värien sopusointu. Maljakkoa tai maljaa läheltä katsoen voi havaita, että yhtään täysin samanlaista kukkaa tai ornamenttia ei ole. Keramiikkataiteen vaikeus on vielä siinäkin, miten monet polttovaiheet muuttavat värejä. Voi otaksua, että matka täydelliseen taideteokseen käy lukuisien epäonnisten yritysten kautta.
Tapasin ystävän arkilounaalla. Keskustelumme sukeltautui jutustelun lomassa useaan otteeseen syvälle elämänkipuihin, syyllisyyden ja luovuuden teemoihin, uniin ja niiden merkityksiin. Kolme tuntia siinä hurahti ajan kulua huomaamatta ja ystävän piti jo välillä lennähtää kääntämään parkkikiekkoa ja siirtämään autonsa toiseen kahden tunnin ruutuun. Tapaamme harvoin, mutta se onkin sitten juhlaa.
Keskustelun päätteeksi poikettiin kaupungin käsintekijöiden tilkkutyönäyttelyyn. Herttaisen puutalogallerian seinillä oli muutamia isoja ja runsaasti pieniä tilkkutöitä, upeimmat olivat nähtävillä läheisen kirjaston näyteikkunoissa. Sovituista ja vapaista ideoista on pursunut kymmenittäin persoonallisia töitä. Tilkkuvakan pöyhimistä, ompelukoneen surinaa ja sommittelua, luovuusiloa parhaimmillaan. Eikä maksa paljon!
Tilkuista tuli mieleen, että entisestäkin voi luoda uutta.
Taapersin pihan poikki postilaatikolle erään puolenpäivän tietämissä. (Laatikot ovat roskisvajan kadunpuoleisessa seinässä.) Eipä ole tullut nähtyä tätäkään vielä aiemmin: roskiksen ovet auki, yksi laatikoista kumollaan ja naapurinrouvan takamus pilkistää keräyspaperin seasta.
– Olen tässä pahanteossa, tuumasi tuo hämillään.
– Miten pahan?
– Yhdennentoista päivän lehti pitäisi löytää, siitä yksi juttu.
– Jaa’a. Keräysauto kävi viikko sitten, mahtaako niin vanhaa lehteä enää olla..
– Joo, niin kävi, mutta jotkuthan kerää pinoja kotiinsa ennen kuin tuovat laatikkoon…
Hain postini ja toivottelin mukavia löytöjä. Meillä ollaan sitä sorttia, joilla lehdet lentää keräykseen viikon sisällä. En kehdannut kysyä, mikä juttu.
|
|
