Joka kevät se jossain vaiheessa iskee: kaipaus veden ääreen. Omaa mökkiä ei meillä ole, eihän välttämättä tarvitse omistaa kaikkea, mistä voi nauttia. Vuosia vietimme perheen kesken aina yhden kesäisen viikon milloin mistäkin päin vuokratulla järven- tai merenrantamökillä. Niistä on ihania muistoja.

Taideteollisen korkeakoulun professori Merja Salo ihmetteli taannoin HS:n kolumnissaan pirttikalustoja, jotka tuntuvat kuuluvan lähtemättömästi jokaiseen suomalaiseen kesämökkiin. Professori hankkisi mieluiten kesämökkiinsä pehmustettuja korituoleja. Urbaani ihminen tuumii: miksi palata kesäksi kivikaudelle, kun mukavuudet on keksitty.

Viikko tai kaksi menee kevyesti alkeellisissakin olosuhteissa. Oma kesäpaikka saattaisi houkuttaa työelämästä vapautuneen neljän viiden kuukauden yhtämittaiseen oleiluun. Kyllä silloin jo pitäisi olla sähkö ja jonkinmoinen sisävessa. Suomen kesä on harvoin alituista auringonpaistetta. Itikoista ja ötököistä sen sijaan ei ole pulaa.

Lapsuusmaalla, hiljaisen pikku järven luodolla pesii joutsenpari. Telkät uivat järven poikki ihan liki laiturinnokassa istujaa. Kesäiltojen rauha on lumoavan täydellinen. Ja kas, veljen saunatuvassa on pirttikalusto.

Tänään päättyi journalistisen kirjoittamisen kurssi Ikäihmisten yliopistossa tältä keväältä. Kolmen kuukauden ajan joka keskiviikko joukkomme oli koolla verrattoman ohjaajamme johdolla. Kirjoitimme kukin kahdeksan eri tyyppistä juttua, joita yhdessä tarkastelimme. Saimme kannustusta ja reilua palautetta sekä toisiltamme että ohjaajalta.

Mielestäni parasta oli yhteinen huumori ja innostus. Heittäydyimme rohkeasti kirjoittamaan kritiikkiä pelkäämättä. Joskus mentiin iloisesti metsään, mutta sinnehän ei jääty. Taidokkaasti ohjaaja luotsaili kirjoittamistamme. Hänen tyylinsä oli kaukana ryppyotsaisesta, vaikka meillä osanottajilla jokunen hiuksenhieno uurre otsalla mahtoi ollakin.

Kurssilaisilla oli vaihteleva määrä valmiuksia ja kokemusta kirjoittamisesta tullessaan. Jokainen toi värikkyyttä ja elämänläheisyyttä teksteissään yhteiseen jakoon. Koin, ettei keskinäisestä paremmuudesta kilpailtu, vaan kukin halusi kehittyä omissa taidoissaan. Jokaisella on vahvuutensa ja sen löytäminen on kirjoittajalle parasta vaivanpalkkaa.

Mietimme, miksi yliopisto ei mainosta tarjontaansa paremmin. Kurssit ovat usein vaarassa peruuntua vähäisen osanottajamäärän vuoksi. Suuret ikäluokat ovat jäämässä työelämästä, eivätkä ole mitään keinutuoliporukkaa. Riittäisikö Avoin yliopisto yleisnimikkeeksi, jos 60 + ikäiset eivät vielä miellä itseään ikäihmisiksi?

Kevät on ollut hitaalla. Lämpötila on pitkään sinnitellyt öisin nollan tuntumassa, päivisin varovasti plussan puolella. Sadetta, luntakin on saatu paikoin, välissä taas aurinkopäiviä. Säätyyppi on jatkunut suht samana jo maaliskuulta asti. Jokohan vapusta alkaisi lämmetä?

Tämän kevään obligatorinen flunssakin on raportoitu sitkeänsorttiseksi. Perinteiset itsehoitokeinot eivät ole tepsineet kahdessa viikossa. Lääkärin pakeille on joutunut, kun jokin oireista on käynyt sietämättömäksi. Mekin vältimme syksyisen flunssakierroksen, mutta emme enää keväistä.

Toipumisen tahmeudessa on mennyt ohi mullanvaihto-operaatio; pauliat ovat jo kukassa ja kaktus. Pihatalkoot olivat ja menivät, oma piha on vaiheessa. Kuuluu tulevan kevätistutusten aika. Pitäisi tutkia, mitkä perennoista jäivät henkiin talvettomalta talvelta. Sipulikukat ainakin loistavat.

Kokemusta on kertynyt kymmenistä keväistä. Aina siinä jokin yllättää ja menee toisin. Keväällä on vuodenajoista eniten kosketuspintaa. Se vie, tuo ja toivoo.

Paikallislehtemme on Veetinpäivänä esitellyt uutteraa nimipäiväsankaria. Kaksivuotias taapero on esimerkillinen ympäristöaktiivi: äiti joutuu ottamaan pussin mukaan aina Veetin kanssa ulos lähtiessään, sillä pikkumies poimii huomaamansa roskat ja haluaa toimittaa ne roskikseen.

Kaupunki on palkinnut Veetin muovisella polkutraktorilla, jossa on lava roskia varten. Samalla lehti kertoo kaupunkilaisille talkoopäivistä eri kaupunginosissa ja kutsuu perheitä mukaan ympäristön kevätsiivoukseen.

Tätä voisi kutsua jo harvinaisen positiiviseksi viestinnäksi.

Sunnuntaihesarin Kieli-ikkunassa Liisa Nuutinen tarkasteli jokunen viikko sitten pakinointisävyyn kuukkelin, Vuoden 2007 linnun, inhimillisiä ominaisuuksia. Kuukkelia luonnehditaan uteliaaksi ja sosiaaliseksi linnuksi, joka saattaa lyöttäytyä metsässä vaeltajan seuraan kuten toimistokuukkeli työtoverinsa huoneen ovipieleen juttuamaan niitä näitä.

Pienten paikkakuntien väestössä on aina kourallinen ihmisiä, jotka tapaa mihin ikinä sattuu menemäänkin. Usein tällainen joka paikan kuukkeli on myöhäisessä keski-iässä oleva henkilö, jota ei kotona odota kukaan ja joka ei oikein hyvin viihdy vain itsensä seurassa. Hänet tapaa kaupassa, torilla, kirjastossa, kävelykadulla ja ylimalkaan kaikissa paikkakunnan yleisissä riennoissa.

Kuukkeli-ilmiö on sympaattisella tavalla huvittava eikä seurallisuus rasita iäkkötovereita, mutta kiireisemmälle ihmiselle saattaa joskus tulla halu muuttua näkymättömäksi havaitessaan henkilön näkymähorisontissaan. Iäkkökuukkeli on yleensä hyväntahtoinen ja iloinen ihminen, jonka mielestä sosiaalinen näkyvyys ja kuuluvuus on elämän merkki. Ja niinhän se onkin.

Mikä tätä yhteiskuntaa riivaa? Pääministeri esiintyy uhrina ja perää sitkeästi yksityistä kunniaansa. Ulkoministerin edesottamuksia ihmetellään ulkomaita myöten; ministeriveljet täällä vain kilvan vakuuttelevat luottamustaan. Keihin pukkien vartioiman kaalimaan kansa voi luottaa? Poliitikot sössöttävät, lööpit raakkuvat.

Tiede-lehti kertoi, että Suomessa miehistä 40 {b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} on normaalipainoisia, naisista 60 {b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a}. Kun katsoo ympärilleen kaupungilla ja näyteikkunapeiliin, prosentit tuntuvat optimistisilta. Television uusimmassa dieettiohjelmassa lääkäripotilas pelaa pokeria syö munkkeja ja ikuisia laihduttajia paimentaa ruotuun ylipainoinen lääkäri ja kaksi virkaintoista piiskuria. Viralliset kansanterveydestä huolestujat ovat jo menettämässä toivoaan, väki vain lihoo ja tupakoi vaikka miten valistetaan. Rappeutumissairaudet kaatavat vielä jonakin päivänä koko terveydenhuoltosysteemin?

Eduskunnan kyselytunnilla yksi toisensa perään kuuluu huutelevan: onko hallitus tietoinen? mitä hallitus aikoo tehdä? Jokaisen kannattaisi katsoa omaan peiliin: oletko tietoinen? mitä aiot tehdä?

Tuo legendaarinen tagi jostain junaradan varrelta on jäänyt mielen syövereihin pulpahtaakseen sieltä juuri tänä aamuna. Olin apuna torstaimummeleiden retkikäynnillä makeistehtaalla Vantaan Vaaralassa.

Tulimme tietämään tunnetun konserninimen taustalla olevien tehtailijasukujen kunnianarvoisan menneisyyden, yrityksen kehityskaaren sekä nykylaajuuden. Suosituimmilla tuotemerkeilläkin on jo satavuotinen historia. Suomen ja Ruotsin lisäksi mm. Baltian maissa ja Puolassa koneet ryskivät yötä päivää täytettä makeannälkään.

Kotikeittiöissä väsätyt joulumakeisviritykset kalpenevat tämän tehtailun rinnalla: yksistään johtavan suklaamerkin valmistukseen käytetään joka päivä kolme säiliöautollista tuoretta maitoa ja kaksi rekallista nestemäistä sokeria. Kaakaomassaa tarvitaan hillittömät määrät. Tehtaan porteista rullaa rekkaa sisään ja rekkaa ulos kaiken päivää.

Esittelijäneitonen – kuin suklaanamu itsekin ruskeine silmineen ja tummine hiuksineen – kertoi äitinsä olleen koko ikänsä tehtaassa työssä, itse olleensa päivähoidossa tehtaan omassa lastentarhassa ja myöhemmin päätyneensä työhön saman katon alle. – En siis ole kovin pitkälle päässyt elämässäni, nuori ihminen tuumi hymyillen.

Tehtaan työntekijöistä pidetään hyvää huolta, on taukojumppaa, terveystarkastuksia, tunnin välein vaihtuvat työtehtävät yksitoikkoisuuden välttämiseksi ja luontaisetuna vapaa valmiiden tuotteiden maisteluoikeus. Karkeista ja suklaasta tosin katoaa parissa viikossa hohto; makeaa ei todellakaan pysty määräänsä enempää syömään.

Esittelykierroksella jaettiin maistiaisia mielin määrin. Mummelit olivat viisaita, moni jätti tarjouksen väliin tai sujautti namun taskuun. Kahvin kanssa syötiin lopuksi voileivät. Saimme toki pienet tuliaispussukat mukaammekin.

Sanotaan edelleenkin mitä sanotaan, kun halutaan hyvää.

Juna matelee laituriin myöhässä, puikin ruuhkassa hallin poikki ja yli Kaivokadun. Makkaratalon kauppakujalla makaa farkkuhousuinen mies rähmällään liikahtamatta. Viereen pysähtynyt nuori nainen kumartuu avuttomasti katsomaan. Häpeän helpotustani, kun näen kaksi vartijaa tulossa paikalle. Lasiovi heilahtaa, toinen kuuluu sanovan puhelimeen: joo, täällä on tilanne just päällä. 

Keväinen sää kutsui mieluisimmalle lenkilleni, joka käy metsäpolkua, pujahtaa omakotialueen sivuitse radan ali peltoaukealle. Kotiin päin tulen radat ylittävää siltaa, kevytväylää ja lopuksi taas metsäpolkua.

Kas, persoonallisella tavalla haaroittunut mänty kallion juurta kulkevan hiekkatien laidasta oli kadonnut. Vain kanto ja muutama pölkky oli jäljellä melkein kolme vuosikymmentä lenkkipolulleni kuuluneesta puusta, jota tervehdin reitilläni kuin ystävää. Miksi nyt?

Peltoaukeaa uhkaa kaupungin uusittu kaava: asuntoalue halutaan junaradan ja moottoritien väliin, vanhan kartanon ikiaikaiselle viljelysmaalle, joka on pohjavesialuetta ja joka nytkin syyskyntöjen jäljiltä kaunein auranviilloin odottaa muokkausta ja kylvöpuuhia. Huhtikuussa tulevat kiurut laulamaan peltojen ylle. Vielä tänä keväänä niillä on tuttu pesäreviirinsä.

Tyhjänä joutomaana ollut alue radan toisella puolella hätkähdytti jo sillalta katsoen. Rekkarallin ja talotehtaiden laatikkoleikin tuloksena parissa viikossa noussut uusi asuntoalue näkyy kauas puuttomassa maisemassa. Kohta muuttavat perheet tavaransa, elämänsä ja unelmansa uuteen kotiin, jonka pikkuruisilla pihoilla tuskin vuosiin näkyy mitään vihreää.

Muutos on ikuista, kauneus katoaa urbaanien unelmien tieltä.