Keväinen sää kutsui mieluisimmalle lenkilleni, joka käy metsäpolkua, pujahtaa omakotialueen sivuitse radan ali peltoaukealle. Kotiin päin tulen radat ylittävää siltaa, kevytväylää ja lopuksi taas metsäpolkua.

Kas, persoonallisella tavalla haaroittunut mänty kallion juurta kulkevan hiekkatien laidasta oli kadonnut. Vain kanto ja muutama pölkky oli jäljellä melkein kolme vuosikymmentä lenkkipolulleni kuuluneesta puusta, jota tervehdin reitilläni kuin ystävää. Miksi nyt?

Peltoaukeaa uhkaa kaupungin uusittu kaava: asuntoalue halutaan junaradan ja moottoritien väliin, vanhan kartanon ikiaikaiselle viljelysmaalle, joka on pohjavesialuetta ja joka nytkin syyskyntöjen jäljiltä kaunein auranviilloin odottaa muokkausta ja kylvöpuuhia. Huhtikuussa tulevat kiurut laulamaan peltojen ylle. Vielä tänä keväänä niillä on tuttu pesäreviirinsä.

Tyhjänä joutomaana ollut alue radan toisella puolella hätkähdytti jo sillalta katsoen. Rekkarallin ja talotehtaiden laatikkoleikin tuloksena parissa viikossa noussut uusi asuntoalue näkyy kauas puuttomassa maisemassa. Kohta muuttavat perheet tavaransa, elämänsä ja unelmansa uuteen kotiin, jonka pikkuruisilla pihoilla tuskin vuosiin näkyy mitään vihreää.

Muutos on ikuista, kauneus katoaa urbaanien unelmien tieltä.