Äiti on saanut turvarannekkeen. Hän ottaa sen pois iltaisin kuten rannekellonkin. Palvelutalon iltahoitaja laittaa rannekkeen takaisin ja kertoo joka ilta miksi sen pitää olla siinä. Lopulta äiti antaa olla, mutta ei ymmärrä kutsua apua kaatuessaan. Kaikki tietävät, että äiti ei muista, mutta ranneke kuuluu systeemiin.
Äiti on ollut sairaalassa kolmesti kesän aikana. Kaatumisen kolhuja on paikattu, verenpainetta seurattu ja lääkitystä muutettu. Vielä kerran yritin puhua äidin hoitopaikka-asiasta äidin kotikunnan vanhustenhuollon johtajan kanssa. Vastassa oli byrokratian murtumaton muuri.
Sain taas kuulla esitelmän vanhustenhuollon nykylinjauksista (kuin en tietäisikään), kunnan hoitopaikkojen määrästä (on kuulemma riittävä) ja vielä opastusta otsikolla ’vanhukset yleensä’. Huomautin lopulta tuskastuneena, että minä olen huolissani tämän nimenomaisen vanhuksen yksilöllisestä tilanteesta, joka sattuu olemaan äitini.
– No, hoivapaikkoja ei kerta kaikkiaan ole vapaana. (- Mitä, määrähän oli riittävä?) Pyrimme hoitamaan vanhukset loppuun asti siinä yksikössä, mihin he ovat meiltä paikan saaneet. Kyllä me seuraamme tilannetta.
Asiallisuuteni rakoilee. – Niin, te seuraatte tilannetta, kunnes äiti ei enää tarvitse hoivapaikkaa. Onhan hänellä hautapaikka ainakin odottamassa. Tämä asia tuli nyt harvinaisen selväksi. Kiitän opastuksesta, en enää häiritse teitä äitini asialla.
Itkettää. Toinen yrittää auttaa. – Jos pyytäisitte veljen kanssa hoitopäätöksen kirjallisena, se vastuuttaisi kunnanvirkailijat vahvemmin päätöksistään, hän ehdottaa. Jäin pohtimaan asiaa. Jaksaisiko veli, jaksaisinko itse vielä? Olen kyllä kuullut tarinoita, miten joku on siellä saanut omaiselleen hoitopaikan rettelöimällä viranomaisten kanssa. Hankalan omaisen leiman ainakin saisi.
Iltarukouksessa huokaan: anna viisautta. Jossain unen ja valveen rajalla tulee kirkkaana mieleen äidin ääni: ”Tyydy siihen minkä saat”. Niin äiti sanoisi. Huolikipu on omaisen osa ja se on vain kestettävä.
Terveisiä pohjoisesta! Kesämme rientämis- ja kiertelyosio on takana. Toinen silmäili trippimittaria kotiuduttuamme ja loihe lausumaan: reilusti kolmetuhatta ajokilometriä on kertynyt. Ihmekö tuo, kääntöpiste kun oli Nordkapp ja sen pohjoisemmaksihan ei Euroopan mantereella pääse.
Norja-faneja on oltu, mutta nyt kyllä taisi iskeä supisuomalainen lapinkuumekin, aavistan. Miksi muuten olisi ollut ihan pakko tuoda kiviä ja kantturoita, kuksat, pehmoporo ja muuta sälää. Ennenkin olen ollut tunturimaassa , mutta tältä ei ole tuntunut aiemmin.
Tänään on eräs aikojeni taite; kolmas eläkevuoteni on alkanut ja samalla näkyy jatkuvan eläkevuosiblogin kirjoittelukin. Elämä on laatuisaa, etten sanoisi peräti onnellista!
¤
Kesälaitumilleen lähtijä toivottelee blogiystäville mahdollisuuksien löytöretkiä.
Tavataan tuonnempana!
Luen kesäaamuisinkin sanomalehtiä. Jo otsikot tekevät apeaksi olon. Miksi toimittajilla on niin harvoin positiivista kerrottavaa lukijoille? Onko niin, että vakavasti otettava journalismi ’kellastuu’ tai ’hömpähtää’, jos siihen pääsee sekoittumaan huumorinpisaroita, inhimillistä iloa tai myönteisiä näkökulmia?
Toimittajat ravaavat ikävyyksiä metsästämässä ja suoltavat niitä lukijoille, jotka yrittävät nauttia sateisista lomapäivistään. Mahtaa olla hauskaa molemmilla? Vai mitä sanotte: dopingia, Tiitisen listaa, kerjäläisiä, seksuaalista hyväksikäyttöä ja raiskauksia, maailman ruokakriisiä, vaalivilppiä, uponneita laivoja. Hoitajapula halvaannuttaa taas sairaalat, hoitotakuu ei toimi, inflaatio kiihtyy..
Nyt olisivat hyvät uutiset poikaa. Kun televisiostakaan ei tule muuta kuin jalkapalloa. Ja joka päivä sataa, täälläkin.
Sataa kuurotellen, harva se päivä. Vaikka aamu valkenisi aurinkoisena ja kesänheleänä, ennen puolipäivää on pilvien armeija marssinut paikalle ja alkanut kaadella kerääntyneitä ylimääräisiä pisaroita maata kohti. Luonto kiittää, ihminen sopeutuu ikuiseen kierrätykseen parhaansa mukaan.
Pihan kolme ihanaa oranssihehkuista unikonkukkaa nostavat aina kasvonsa riemuiten aurinkoa kohti ja taivuttavat nöyrästi vartensa ja hennot terälehtensä myötäsukaan sadepisaroiden alkaessa tanssinsa. Uhkeiden liljojen varret eivät taivu sateen alla. Liljankukkamaljoihin kerääntyneet pisarat vain valahtavat maahan, kun maljat täyttyvät.
Mietin: jos suru olisi sadetta, ottaisinko sen vastaan ylväänä kuin lilja vai unikonnöyrästi.
Talossamme on asukkaiden läsnäollessa viisi puhelinta. Hälytysääniä on monenlaisia aina soittajan mukaan. Lankapuhelinta on toistaiseksi tarvittu muun muassa siksi, että matkapuhelinverkko ei toimi ihan takuuvarmasti kaikkialla, missä meillä on tuttuja.
Puhelin soi illalla. – Hei, onko tuo piipitys/musiikki/kilinä puhelin, radio vai telkkari? Sinun kännykkä vai minun? Missä huoneessa/laukussa/taskussa? Kun oikea puhelin löytyy, soittaja on jo kyllästynyt odottamaan ja puhelin tuuttaa vahingoniloisesti. Vastaaja vilkuttelee, sinne meni taas, soita perään.
Puhelin soi päivällä. Tulen pihasta puhelimeen (jos satun kuulemaan) multaisia kenkiä ja työhanskoja riisuskellen. – Suomen gallupista/ taloustutkimuksesta /weilin-et-jöössiltä/tiesmistä, päivää. Onko taloutenne mieshenkilö tavattavissa. Eikö, no, palaamme myöhemmin asiaan. Kuulemiin.
Kun kuhunkin asiaan on palattu uudemman kerran samalla viikolla ja olen taas kertonut, että taloutemme mieshenkilö on työpaikallaan arkisin tähän aikaan ja että sinnekään ei kannata soittaa, nousee pääni päälle hitaasti mustuva ukkospilvi. – Saanko pyytää, älkää enää palatko asiaan.
Uusin uhka digitaaliarjessa on tv:n katselu- ja musiikinkuuntelulaitteiden myötä sohvapöydän tuntumaan pesiytynyt kaukosäädinarmeija. Hopeanvärisen cd-soittimen samanvärinen kapula erottuu, mutta mustia on pitkää, pätkää ja pullukkaa. Toinen räplää niitä suvereenisti, mutta minun on vielä pohdittava mikähän näistä nyt olikaan mikä ja mitenkä se tämä taas toimikaan.
Toinen yrittää lohduttaa, että kun hän saa lopullisesti synkronoitua laitteet toisiinsa, ne toimivat samalla kaukosäätimellä. Sitä päivää kannattaa kyllä odottaa!
Ei kuulkaa keski-ikäiset ja vanhat ole ainoita, joihin nostalgia puree. Uutisissa nuori ihminen sanoi tv-toimittajalle odottaneensa 24 vuotta KISS-yhtyeen konserttiin pääsemistä. Niitä faneja taisi olla meilläkin poikien ala-asteaikoina. Joka sukupolvella ja yksilölläkin on omat nostalgian merkkipaalunsa.
On kotipuuhia, jotka ovat odottaneet vuoroaan vuosikymmenen. Eilen tsekattiin vanhojen älppäreiden ja kasettien röykkiöt. Videokasetteja ei onneksi paljon enää ollutkaan, mutta pikku nauhurin muinaista soittokamaa heivattiin jätesäkillinen. Rakkaita älppäreitähän ei voi heittää pois, niitä jopa kuunnellaan aika ajoin. Raivattiin niille uusi paikka kaapinovien taakse.
Nostalgia puree kovaa. Oli tosi vaikeaa hylätä vanhat Beatlet, Hectorit, Katri Helenat sun muut ikimuinaisilla automatkoilla puhki soitetut kasetit. Löytyi radion sinfoniaorkesterin konserttiäänityksiä, aikanaan ainutlaatuisia solistiesityksiä, laulu- ja viulukilpailujen tallenteita 1970 ja -80-luvulta – säkkiin vain kaikki.
Lumipalloefektin sai aikaan tv- ja musiikkilaitteiston uusimisprojekti. Toinen on kypsytellyt valintoja ja tehnyt tinkimättömiä laatuvertailuja insinöörin sisulla. Viime viikolla poissaollessani vyöry oli lähtenyt liikkeelle televisiosta ja jatkuu radioon ja vahvistimiin. Entiset laitteet lähtevät kiertoon ihan käyttökuntoisina.
Haikeutta! Ensimmäiset itse hankitut EP-levyt, Beethoovenin Kuutamosonaatti ja Marian Anderssonin laulama Schubertin Ave Maria… niitä veivattiin veljen kanssa 60-luvun alussa Lapsuusmaalla. Kehitys on kulkenut huiman matkan ja hetken päästä cd-levystökin on antiikkia. Blu-ray disc player ei enää muinaisia soittele.
Ah iloa eilisen ikkunanpesun tuloksesta ja väsymyksestä aherruksen jälkeen. Illalla saunan löylyissä lämmiteltyä selkää siveli Toinen ruususaippuan tuoksuvalla vaahdolla ja pesuaineen kuivattamia käsiäni hoitelin yrttivoitein. Valo suorastaan säihkyy huoneissa.
Aamulla räiskähti riita. Mitä mitättömämpi aihe, sitä sihakammin salamoi. Pitää harjoitella tätä arkista yhteiseloa, sillä Toisen viikkolaskurissa on enää nelisenkymmentä pykälää eläkepäivien alkuun. Rauhaisat ja omaehtoiset arkipäiväni ovat ensi vuonna ohi ja muutos kourii.
Kyllä sanallinen räiske aina viikon mökötyksen voittaa. Räiskähdyksiä tarvitaan aika ajoin puhdistamaan keskinäistä ilmastoa. Akanilma menee ohi suunnilleen saman tien, ukonilma pienellä viiveellä. Opittu on: parasta on sallia toinen toisensa olla hetki rauhassa räiskeen tauottua.
Suhteen loputtomasta setvimisestä on luovuttu. Sovinnon löytää pieninkin keinoin, jos molemmat sitä tahtovat. Anteeksi annetaan puolin ja toisin, vaikka pyynnöt ovat joskus tiukassa.
Äiti on edelleen sairaalassa. Yövyin tällä kertaa käydessäni äidin asunnossa. Palvelutalossa oli hiljaista, kun kaksi neljästä vakituisesta asukkaasta on sairaalassa. Äitienpäiväruusut loistivat kauniisti yhä, ehkä niitä on käyty hoitamassa. Ikkunan takana oli omenapuu kukassa.
Mietin surullisena, tunteeko äiti elämänsä loppuun asti olonsa vieraaksi ja yksinäiseksi. Tututkaan tavarat eivät tee kotia, kun tutut ihmiset, oma piha ja ikkunasta näkyvät naapuritalot puuttuvat. Muistin katoaminen alkoi, kun isä kuoli. Muutto kotoa palvelutaloon vei viimeisenkin tuen muistilta.
Sairaalavuoteella äiti näytti riipaisevan pieneltä. Kun ilmaannuin siihen, hänen kasvonsa valostuivat aidosti ja puhkesivat hymyyn. – Sie tulit! Miun tyttöin! Se tuntui tosi hyvältä. Äiti osaa myös esittää herttaista, tämä ei ollut sitä. Olen oppinut tunnistamaan näitä vivahteita.
– Ol se hyvä, ko myö viel nähtii, äiti sanoi hyvästellessä. Poski oli pehmeä ja lämmin. Junan kiitäessä kotia kohti ajattelin omenapuun kukkia, valkeita kuin äidin hiukset.
Arki valuu käsistä jonnekin, on kuin ei olisi mukana. Ajatuksissani huomaan palaavani tuon tuostakin äidin luo sairaalaan. Nyt pitää vain suostua käymään pieniä päivän matkoja. Odottaa, toivoa.
Otin haran ja kävin perennapenkissä. Ihanaa uutta kasvua kaikissa viime syksyn istutuksissa! Hennonpunervat tulppaanit ovat avautumassa. Aidan vierustalla syreenin kukkatertut ovat isolla nupulla.
On paljon mistä kiittää ja iloita, kuitenkin.
|
|
