Tytär hoitajalle. – Hei, voisinko puhua äidin kanssa? – Hän onkin tuossa käytävällä, pyydän sohvalle istumaan, oota hetki – – –
– Hei, äiti, mitä siulle tänään kuuluu?
– Myö oltii jossai retkellä, en mie muista missä. Ko mie en oikei ennää ymmärrä mistää mittää..
– Hoitaja kertoi, että te olitte olleet porukalla pihalla kävelemässä. Siellä on varmaan kaunis päivä niin kuin täälläkin.
– Nii tais ollakkii. Mistäs sie soitat?
– Kotoa soitan. Otin ensin selvää oletko vielä sairaalassa. Sanoivat, että olet päässyt takaisin omalle paikallesi vanhainkodissa.
– En mie tiiä missä mie nyt olen, mutta ihanko mie oisin olt täälä ennenkii..
– Se onkin nyt siun koti, siellä on muitakin, siun ei tarvitse enää olla yksin ja hoitajat pitävät siusta huolta.
– Nii hyö vissii tekkööt, emmie tiiä..
– Mie puhuin hoitajalle, että jos keksisivät siulle jonkin semmoisen myssyn, mikä edes vähän suojaisi päätä, jos satut kaatumaan yöllä vessareissulla. Jos semmoinen myssy löytyisi, pitäisitkö sie sitä päässä yölläkin?
– Emmie tiiä, jos mie en muista. On ne miule ain huivii tuoneet, jotta paa piähäis. On tuos vielä nytkii kuhmuu jälellä.
– Me tullaan siellä käymään parin viikon päästä. Sitä ennen soitan siulle taas joku päivä. Voi hyvin, äiti. Hei, hei.
– Hei, hei, sano terveisii pojilleis ja miehelleis, ain mie teitä muistelen ja kuvvii kahtelen..
Äiti hoitajalle. – Nyt hää vissii lopettaa tään puhelun, otat sie tään luurin, ko mie en tiiä mitäs mie tälle… –Klik.
Kaupunkimme ammattikorkeakoulun sosiaalialan oppilaiden ryhmä oli järjestänyt tiloihinsa ohjelmaa vanhusten viikon merkeissä. Avoin kutsu oli esitetty tahoille, jotka ovat ikäihmisten kanssa tekemisissä. Vapaaehtoistyön keskuksen Nostalgia-projektin torstaimummelit vietiin vanhusten viikolla siis ’jutteluvirastoon’.
Eipä ollut monikaan mummeleista ennen käynyt tuossa hulppeassa talossa, jonka toisessa siivessä on kaupungin suuri kulttuurisali ja toisessa ammattikorkeakoulun tiloja. Meidät ohjattiin toisen kerroksen luokkaan, josta avautui upea näkymä kaupungin kauneimmalle aukiolle. Tila oli rakenneltu viihtyisäksi ja heti alkajaisiksi tarjottiin kunnon pullakahvit.
Pöydissä oli monistettuna lasten lausahduksia, tyyliin: ”Mummolassa on joskus hengenvaarallista käydä, kun siellä voi tulla rutistetuksi melkein hengiltä” – tai ”Mummo on muuten ihan mukava, kun se vain ei aina tarjoaisi samaa siskonmakkarasoppaa”. Torstaimummeleita nauratti, mikä oli tarkoituskin.
Sivupöydälle oli valikoitu vanhuuteen liittyvää kirjallisuutta. Hyvä oivallus oli ottaa mukaan muun muassa TV:n historiasta kertova kuvitettu opus, jossa kerrottiin alkuvuosista lähtien tärkeimmät uutisotsikot sekä suosikkiohjelmat. Mummelit muistelivat milloin heille oli televisio hankittu ja mitä alkuaikojen ohjelmista oli jäänyt mieleen.
Taidokas nuori musiikinharrastaja esitti klarinettimusiikkia ja nuoret houkuttelivat mummeleita laulamaan kanssaan Satumaata ja Emmaa. Oli organisoitu myös pieni tietokilpailu, jonka kysymyksiin annettiin ABC-vaihtoehdot. Kätevää, että saattoi arvata, jos ei tiennyt. Kysymykset olivat sopivan vaikeita, tuntui mukavalta, ettei vanhojen tietämystä aliarvioitu. Aika mukavasti pisteitä keräsivät mummelit.
Mukavasti siinä hurahti mummeleilta poikkeuksellinen aamupäivä. Opiskelijat olivat kyllä nähneet kovasti vaivaa ohjelman vuoksi, mutta kyllä juttelu jäi kävijöiden itsensä varaan. Sosiaalisia taitoja ei opi kuin harjoittelemalla ja siihen oli hyvä tilaisuus. Ensi kerralla!
Pääkaupunkiin menevä aamujuna oli tavalliseen tapaan täysi, seisojia riitti käytäville ja eteisiin. Vastapäätä istuva nuorimies antoi paikan vanhalle herralle, joka istuutui tyytyväisenä kiitellen. – Onneksi olkoon, sanoi seisomaan jäänyt ikätoveri.
Keskustelu herrojen välillä jatkui. – Matkalle menossa? – Juu, kahdeksi viikoksi Sanghain lähistölle, meillä on rouvan kanssa siellä mukava huoneisto odottamassa, ei tarvitse hotelleissa kärvistellä.. – Eikö se ole aika rankka matka, kahden viikon takia, viisumit hankittava ja kaikki? – No, onhan se, tavallaan. Yhdeksän tunnin suora lento ja siitä automatka vielä. Mutta on siellä niin mielenkiintoista, että se kannattaa.
Varttitunnin junamatkan aikana herrat käsittelivät asiantuntevasti Pekingin Olympialaiset, Kiinan ihmisoikeudet, kulttuurivallankumouksen, Tian-an-menin opiskelijan tragedian, länsimaistumiskehityksen ja kaupallisen mahdin nousun. Kiinan muurilla oli käyty sekä Kielletyssä kaupungissa ja muilla keisarillisilla muistopaikoilla. R-junan vieriessä pääteasemalle herrat olivat jo puhumassa edellisiltaisesta Hitler-elokuvasta ja toisen maailmansodan loppunäytöksistä.
Vanha herra yritti kolme kertaa ennen kuin pääsi ylös junan penkiltä. Liikkuminen saattaa olla kankeaa, mutta pyrkimys voittaa kitkan eikä ajatus sammaloidu. Hyvää matkaa!
Linnanmäen Peacock-teatterissa on esitetty High School Musicalia elo-syyskuussa. Kyseessä on nuorisomusikaali, jonka upeat laulu- ja tanssinumerot ovat saaneet kerta toisensa jälkeen viimeistä sijaa myöten täyttyneen katsomon hurmoksiin.
Sain Toisen tilaamaan liput syyskuun viimeiseen päivänäytökseen. Päivä oli mitä kaunein ja puiston puut hehkuivat syysväreissä. Huvimaailma oli jo hiljennyt talvilepoon, mutta Sea Life taitaa olla auki läpi vuoden.
Aikuiset olivat yleisössä vähemmistönä, teinimusikaali näytti olevan erityisesti varhaisnuorison suosikki. Laumoittain pieniä ja vähän isompia tyttöjä ja poikia oli huokailemassa ihailemiensa teinitähtien perään.
Me iäkkäätkin hurmaannuimme! Pääosien esittäjät olivat häkellyttävän taitavia, laulujen sanat puhuttelevia, suurten tanssikohtausten koreografia raikas. Nuorten energia suorastaan säihkyi. Rakastuneiden horjuminen kaveriporukan painostuksessa ja uuden tunteen vastustamaton vetovoima esitettiin valloittavasti.
Tuli mieleen omalta muinaiselta oppikouluajalta satumusikaali Pienet sydämet, jota esitimme eka- ja tokaluokkalaisten voimin. Se oli hauskaa! Paitsi laulukuoroon pääsin myös tanssiryhmään. Osaan vieläkin kaikki ne ihanat laulut ja muistan sen sinisen tanssihameen, jonka helmapäärme piti itse ommella.
High School Musicalin tarina vivahti amerikkalaisittain ruusunpunaiseen, kovin oli kaikki herttaista ja viatonta. Kuitenkin yhteisöllisyyden teema; erilaisuuden hyväksyminen ja kaverien tuki toisilleen on oikea sanoma lapsillemme näinä kovina aikoina.
Selkäongelmaisen puutarhurin syksyinen suurponnistus pihamaalla on taas kerran ohi. Alkuviikosta kätkimme kukkasipuleita perennojen väliin: aikaisia, keskiaikaisia (!) ja myöhäisiä eri värisiä tulppaaneja, narsisseja ja krookuksia.
Kokeilimme istutusvehjettä, jolla voi kairata sipulinmentävän ja syvyydeltään valmiiksi mitatun kolon maahan ja tipauttaa sitten multapaakun sipulin niskaan. Kätevää. Kairaaminen näytti vaativan Toiselta voimaa ja selkäni suuttui taas sipuleiden kera kyykistelystä, mutta yhteispelillä homma hoitui.
Oi näitä ihastuttavia aurinkopäiviä! Aamun kirpeydessä kimaltaa kaste, päivällä väreilee lämmin. Katua kulkee kuin värikästä mattoa, tuuli pöyhii ja lennättelee lehtiä. Ilta punertaa taivaanrannan ja puiden latvat. Syksyyn kätketty ilo.
Pitkän yhteiselomme ajan olen saanut aika ajoin mykistyneenä seurata, miten tekniset vempaimet tuunataan osittain tai vaihdetaan uusiin näppärästi. Toinen tulee asiantuntijaliikkeestä mukanaan paketti, askartelee aikansa ruuvimeisselien ja muiden näpöttimien kanssa ja voilà! siinäpä se.
Tässä iltana muutamana sain ihailla tietokoneen emolevyn vaihtamista uuteen. – Onko tuo jotenkin rikki, kysyin entisestä. – No ei, se on ollut mulla vuoden verran käytössä, mutta ajattelin kierrättää sen sun koneeseesi. – Aha. Arvattavasti siinä on nykyistäni enemmän ominaisuuksia, eihän vaihdossa muuten ole mieltä. – Joo, ominaisuuksia on. Ajattelin asentaa sulle siihen Vistan.
Niin että ennen kuin ominaisuudet edes auttavasti ovat hallussa, voipi olla, että olen pakotettu tarttumaan manuaaliin (johon siis kukaan kuolevainen ei tartu kuin viimeisessä katastrofaalisessa hädässä). Meillä manuaali toimii niin, että minä huudan koneen äärestä: heeei, tuuksä auttamaan! Ja Toinen murahtaa: mitä nyt taas?
Vuorokausirytmini on hiukan nyrjähtänyt, ehkä tilapäisesti. Taas kävi kello kahta, kun sammutin television ja mitä siitä seurasi, sen arvaa. Aamu herätti pienen juhlijan vasta puoli kymmeneltä. Toinen oli ajat sitten ponnistautunut töihinsä, flunssaisena.
Mitäpä tuosta, tänään on sama missä aikataulussa mikäkin tapahtuu tai ei ollenkaan. Pilviharmaa päivä ei kutsu minnekään, tekemättömät työt ovat kärsivällisiä kanssani. On aikaa ihmetellä näkemiään kuvia, unia sekä elämää.
Katsoin toistamiseen eilen elokuvan, sen, missä poikaystävä hylkää raskaana olevan tytön tavaratalon parkkipaikalle. Tytöllä on jalassaan juuri ostetut varvassandaalit ja kädessä tyhjä kassi. Tarina voisi olla totta kaikkine surrealistisine käänteineenkin. Jotenkin elokuva onnistuu välttämään patetiaan putoamisen ja naivismiin hukkumisen, vaikka taiteilee rajalla koko ajan. Pääosan esittäjästä ei väännetty tähteä, koko ensemble sai loistaa. Oikeastaan elokuvan vahvuus oli juuri herkullisten sivuroolinäyttelijöiden ja viattomuutta säteilevän pääosan esittäjän mutkattomassa yhteistyössä. Tarina päättyi onnellisesti, ei siis tarvinnut pelätä kauhukuvien hiipivän uneen.
Viattomuus, hyvyys ja onnelliset loput ovat aliarvostettua elokuvamaailmassa nykyään. Elokuvamaailman rahantekijät ehkä ovat, mutta ovatko katsojatkin kadottaneet kyvyn nähdä pienessä kaunista. Miksi tarina – ehkä elämäkin – tuntuu elämältä vain jännityksen, raakuuden ja tappamisen tehostamana? Tätähän joutuu pohtimaan joka kerran television elokuvatarjonnan äärellä tai kauppojen ja vuokraamojen dvd-valikoimaa selatessaan.
Naapuri on alkanut vimmatun matonpiiskauksen, mikä seikka palauttaa mietteet arkiseen kontekstiin. On taas perjantai.
Syksyinen arkipäivä sävähtää odottamatta täyteen energiaa, kun aurinko paljastaa loistavat kasvonsa. Oi, nyt on lähdettävä hengittämään metsää, ajattelen. Koriin kamera ja kännykkä, pari muovipussukkaa ja sieniveitsi sekä evässämpylä ja pikkupullo tuoremehua, muuta ei tarvita.
Kotikadun toisessa päässä pujahdan polulle ja metsä on siinä. Ensin aistin polun pehmeyden askelten alla asfaltin jälkeen, sitten viileyden poskilla ja auringon lämmön selässä. Mikä sävyjen sinfonia kaikkialla, missä katse viivähtää! Kohta havaitsen haapojen helinän tuulessa, jään kuuntelemaan lehtien laulua. Tuoksuja hiipii tajuntaan: raikasta, maatuvaa, hiven kirpeää. Kostea ruoho kiiltelee auringonsäteissä.
Polku vie kallioiselle aukealle, jossa on harvaan jätettyjä mäntyjä, jotkut niistä juurineen kaatuneina. Kumarrun poimimaan kanervia polun syrjästä ja kun siitä oikaisen, kohdalle pysähtyy mies, kartta kädessä. – Olen tässä katselemassa suunnistuskilpailuun rastipaikkoja, sanoo mies. Löytyykö sieniä? – En tiedä vielä, kanervakimppu ainakin, hymyilen. – Tuonnempana on suo, jatkaa mies, siellä kannattaa käydä. On hienot maisemat kuin Kainuussa olisi.
Kun mies on mennyt, mietin miten luontevaa on kohdata ihminen, joka on sinut luonnon ja itsensä kanssa. Ei tarvita esittelyjä, kättelyjä eikä muutakaan kanssakäymisen koukeroa, oleellinen riittää. Ja että kohtaaminen syntyy pienestä toisen huomaamisesta, olisihan tuo voinut kulkea ohi mitään virkkamattakin.
Olinko unohtanut, miten hyvältä maistuu yksinkertainen eväsleipä kannonnokassa istuen. Aterioidessa katse löytää lukemattomia pieniä yksityiskohtia lähimaastossa. Kuusessa askartelee pienen pieni lintu, kun en liiku, se ei osaa pelätä. Syksyllä linnut eivät enää laula, ne piiskuvat.
Kallioisen mäen reunamilta löytyy leppärouskuja. Silmät haravoivat maastosta sienien punervanruskeita lakkeja. Äkkiä hätkähdän rajusti: käteni vieressä lepäilee pieni kyy kerällä. Vaistomaisesti lennähdän taammas. Sydän hakkaa vielä, kun kaivan korista kameraa ja palaan paikalle kuvaamaan. Huh. Miksiköhän ihminen kavahtaa käärmettä, vaikka tämäkin oli ilmeisen vaaraton syyskohmeisena.
Risteilevien polkujen verkostossa koetan säilyttää suuntavaiston ilman karttaa ja kompassia. Korissa tuoksuvia kanervia ja pussillinen somia sieniä osun pahemmin harhailematta kotikadun päähän. Mikä ihana päivä metsässä!
Illalla on kyllä pakko lämmittää kipuilevaa selkää sähkötyynyllä ja ottaa buranaa. Sienillä on hintansa.
Inhimillinen tekijä, TV2:n keskusteluohjelma, tarjosi viimeksi riipaisevia ja huikeita hetkiä Liimataisen poikien tarinan äärellä. Pojat eivät olekaan mikä tahansa tupuhupujalupu -veljessarja. Ankeista ja surullisista lähtökohdista kukin on sinnitellyt omalle oksalleen – toistensa tuella, kun ei vanhemmista tueksi ollut.
Poikien tarina kelpaa esimerkiksi siitä, miten nuoresta iästä ja rajuista taustoista huolimatta voi ponnistella eteen päin. Pojat tuntuivat oppineen ymmärtämään elämää, suhtautumaan rehellisesti ja itsesäälittä heikkouksiinsa ja myöntämään mokailunsa.
Jotenkin minua liikutti miten 25-vuotias rokkari Jonne Aaron (Liimatainen) kuvasi kutsumustaan lauluntekijäksi. Hän kertoi kohtaamisesta ensimmäisen kitaransa kanssa 12-vuotiaana ja unelmastaan esiintyä vielä joskus yhtyeineen stadioneilla. Negativen tarina on keskushenkilönsä näköinen: matkalla kohti unelmaansa.
**
PS. Ohjelma uusitaan tiistaina klo 15.25 Tv-kakkosella.
Eläköityneen Henkilön sanotaan tulleen kiikkustuoli-ikään. Silloinko vasta? Ainoako olen, jota jo kapalovauvana keinuteltiin kehdossa. Taaperokesinä leikittiin kaksipuolisessa pihakeinussa junaa ja linja-autoa ison veljen kanssa.
Lapsuuskodissa sai ainakin sunnuntaiaamuisin kiivetä syliin, kun isä ehti istahtaa keinutuoliin kirkonmenoja kuuntelemaan. Siinä verkkaisesti keinahdellen oli lapsen hyvä vaikka nukahtaa virren hyrinään.
Hurjimmat kiikkukilvat käytiin kouluvuosina kavereiden kanssa. Silloin oli pääosassa vauhti ja uskallus. Yhdenistuttavista riimukeinuista sai aikamoiset kyydit – tai veriset naarmut, jos sattui mätkähtämään hiekkapihalle.
Kodinperustamisvaiheessa hankittiin perheeseemme keinutuoli. Siinä istuen oli mainio vauvaa ruokkia ja nukutella, samalla sai lepohetken äiti tai isäkin. Myöhemmin keinusyliin kiipesi innokkaita sadunkuuntelijoita.
Oman pihan myötä tuli kuvaan puutarhakeinu. Viimeisinä työvuosina suorastaan odotin kesää ja pihakeinua. Siihen sai työstä tultua laskea väsymyksensä, sulkea silmät ja unohtaa ihmisten huolet.
Riimukeinut ovat käyneet ahtaiksi, lapsuuskodin kaksipuoleinen sammaloituu itsekseen. Kotipihan kesäkeinu on edelleen suosittu paikka. Mummelin ja vaarin syli odottelee jo pientä keinujaa.
|
|
