Joo, taas on päivä mennyt tässä ihan itekseen, ihmetellessä. Juutuin joulukorttitalkoisiini, joka sinänsä on ihan mieluisaa puuhaa, mutta miten se nyt alkoi sekä loppui tunaroinnin merkeissä. Milloin oli sakset tai liima hukassa, milloin lipsahti jouluiseen tekstiin kirjoitusvirhe tai osoitetarra suttaantui. Kun kaikki oli viimein niiltä osin kondiksessa, ei postimerkkiarkkia enää löytynyt mistään. Ihan varmasti olin sen ostanut, voi onneton taaskin.

Ihmisen kyky keskittyä vain ja ainoastaan yhteen asiaan kerrallaan on joskus uskomaton. Merkit olivat korteissa ja kuorissa valmiiksi liimattuina odotelleet jo viikon päivät.

Seurailimme teeveestä Linnan juhlijoita illan kynttilähämärässä. Kiinnitin huomioni mahdollisesti vääriin asioihin, niin kuin siihen, ketä kulttuuri-ihmisiä oli kutsuttu tasavallan presidentin vieraaksi – ja siis eräällä tavalla nostettu kansakunnan kaapin päälle. No, esimerkiksi Idols-voittajatyttö ja elähtänyt iskelmälaulaja osui näkökenttään, heitä oikein haastateltiin. Vaan oliko heillä sanottavaa…

Kyllä väliin saa ihmetellä mitkä asiat näyttäytyvät tärkeinä. Presidenttiparin käsien kautta marssi mitalit rintapielessä ansioituneita kansalaisia, joista selostajilla ei nimeäkään kerrottavana, vaan annas kun tuli joku, jonka puku oli haettu suoraan Pariisista tai teetetty Marimekon vanhoista verhoista, sepä herätti toimittajan eloon.

Kutsuille oli kehitetty teemaksi Itämeri. Aiheesta kuultiin järkipuhettakin, kalastajalta, jolta haastattelija vetäisi mikrofonin nenän alta kesken kiinnostavan lauseen. Oli kiire päästä näyttämään tanssijoita, jotka velloivat kuin kalaparvi sumpussa. Toisaalla tungeksivat köyhät lihakeittoa särpien torilla. Televisiossa käytiin taas talvisotaa, kun meillä jo nukuttiin. Ei tätä jaksa.

Olisi tietysti jo aikaa pitänyt mennä isoon leffateatteriin, kun jo kaikki ovat sen käyneet näkemässä, itkemässä, ulvomassa naurusta ja laulamassa mukana. En oikeastaan kaivannut tuontapaista yhteisöllisyyttä juuri nyt, joten en ollut pahoillani, kun Toinen kantoi tuoreen blu-rayn kotiin.

Soitto ystävälle, että josko katsottais yhdessä meillä. Minä leivoin kakun ja keitin kahvit. Sohvan tuntumaan pikku lasilliset madeiraa, suolakeksejä, pipareita ja paperinenäliinoja. Abba-soundit jytkyttivät ämyreissä ja äärimmilleen viritetty riehakas hulabaloo täytti kotiteatterin ruudun.

Voin kuvitella, että tämä on menestys. Ihan kuin joskus 60-luvun lopulla käytiin moneen kertaan itkemässä Sound of Musicin ihana rakkaustarina ja ne laulut jäivät elämään. Mamma mia ei kuitenkaan sytyttänyt ihan semmoisia fiiliksiä kuin kuvittelin. Ehkä Meryl Streep ei ollut paras valinta tähän, hän tuntui kompensoivan väsähtäneisyyttään yrittämällä liikaa. Pierce Brosnan oli löytänyt Bond-ilmeensä lisäksi pari muutakin, mutta ei pääparin kemia oikein sähähtänyt.

Viihtyisää silti! Erittäinkin nuorten energia, svengaava musiikki tansseineen ja se hurmaava välimerellinen maisema puraisee ihanasti joulukuun hämäräpäivässä, kun ikkunan takana sataa räntää.

Se on silleen, että tähän aikaan vuodesta ajatus kulkee kokkareissa – siis paakkuuntuu – vaikka voipihan se liikuskella pikkumustissa ja korkokengissäkin senpuoleen. Kuuluu vuodenaikaan, jota etelässä ei kai saisi kutsua kaamokseksi, kun oikeakin sellainen on tuonnempana olemassa. Mikä olisi hyvä nimi tälle ilmastonmuutoksen salakavalasti tuunaamalle vuodenajalle, joka ei ole talvi näillä main, vaikka saattaa hetkittäin melkein muistuttaa sitä.

Kuka keksii mitäkin selvitäkseen tästä as-if-talvesta, kun ei oikein ole valoisaa eikä kaiken aikaa pimeääkään ja kun on satavinaan lunta, joka kohtsillään onkin vettä. Älkää moittiko meitä, jotka sytytämme jouluiset valot pihaan jo adventiksi, kun se lumi, jota niin kovasti odotettiin ja jota niin kauhiasti tulikin, on sulanut ja vesi lillii taas kaikkialla. Lyhtykynttilöitä kuluu ja takkapuita vaikka hiilidioksidijalanjäljellä meitä ahdistellaan.

Muuan eteläisen Euroopan mies sanoi, että heikäläiset tulisivat hulluiksi, jolleivät näkisi kahteen päivään aurinkoa. Ilmankos meitä täällä pohjolassa on niin moneksi, kun emme näe aurinkoa viikkokausiin. Kellään muilla maailmassa ei ole niin paljon irtosuhteita kuin suomalaisilla, kiljui iltalööppi taannoin. Minkähän tutkimuslaitoksen pikkujoulukokkareisen aherruksen tulos tämä tieto mahtaa olla?

Huokaus. Täytyy vain sanoa puuttuvan auringon syyksi, kun talvikin pettää vuosi toisensa perään.

HS on pitänyt viime viikon esillä eri hoitolaitoksiin sijoitetun iäkkään pariskunnan tapausta. Hyvä, että on pitänyt. Sillä on ollut yllättävä vaikutus kahtaalla: lukijat ovat reagoineet sankoin joukoin, mutta ihmeen nopeasti on reagoinut myös sijoittamisesta vastuussa oleva taho, eli kaupungin sosiaali- ja terveysvirasto. Viranomaisvastine antoi ymmärtää, että on sijoitusasiassa on toimittu yhteisymmärryksessä omaisten kanssa. Lehtijutussa omaiset valittivat, että lupauksia on kyllä saatu, mutta asia ei ole edennyt.

Kokemusta viranomaisten suhtautumisesta vanhusten omaisiin on kertynyt monelle. Hoito- ja sosiaalialan koulutuksissa puhutaan kyllä kauniisti yhteistyöstä omaisten kanssa hoidon suunnittelussa ja toteutuksessa. Missä näin todella tehdään? Omaiset valittavat, ettei heidän kokemustaan tai näkemyksiään edes kuunnella, puhumattakaan, että suunniteltaisiin yhdessä. Oma kokemukseni äidin hoitopaikka-asiassa oli, että viranomaispäätöksiä voidaan tehdä kylmän kaavamaisesti omaisia kuulematta. Tuloksena on paljon turhaa murhetta, joka voitaisiin välttää, jos inhimillisyyttä löytyisi.

Asuminen sinänsä ei aina ole iäkkään suurin ongelma vaan hoivan ja avun tarve elämäntien loppupäässä. Kotihoidosta puhutaan pääratkaisuna, mutta eihän sitä ole, jos ei ole omaisia. Jo nyt kodeissaan viruu vanhoja ja vammaisia, joille kunnan tarjoama kotihoito tarkoittaa käytännössä kymmenen minuutin piipahdusta kerran pari viikossa. Onko tämmöinen piipahdus mitään hoitoa? Miksi omaisten on käytettävä julkisuutta apuna ennen kuin asiat viranomaisviidakossa etenevät?

Kävimme eilen vapaaehtoisten porukalla eduskuntatalossa. Arkkitehti J.S. Sirénin suunnittelema ja 1931 käyttöön otettu talo on perinteikkäällä tavalla juhlava; on italialaista marmoria portaikoissa, pitkiä käytäviä ja korkeita huoneita. Mielenkiintoista oli tutkia pienoismallista miten iso kompleksi onkaan kyseessä. Alkuperäisen talon rakentaminen oli kestänyt peräti viisi vuotta. Vuonna 1978 valmistui kolmiosainen lisärakennus, kaareva osa talon taakse ja molemmille sivuille matalat osat. Harmi, että uusimpaan osaan, ns. Pikkuparlamenttiin ei viedä ryhmiä, sekin olisi ollut hienoa nähdä, kun avointen ovien päivä pääsi lipsahtamaan ohi valmistumisvuonna 2004.

Ryhmämme oli saanut kutsun edustaja Tarja Tallqvistin vieraaksi. Tarja halusi kuulla miten vanhusprojekti etenee, sillä hän oli ennen vaaleja vapaaehtoiskeskuksemme projektia ideoimassa. Hän kertoi mielenkiintoisia yksityiskohtia työstään kansanedustajana. Paljon on kokouksia ja hirvittävät määrät paperia. Maanantaisin edustajilla on maakuntapäivä. Tarja kertoi oivaltaneensa, että kukin edustaja käyttää osaamistaan ja asiantuntemustaan yhteiseksi hyväksi, kaikkien ei tarvitse hallita kaikkea, se olisikin sula mahdottomuus.

Turhan usein ei tule monellakaan käytyä eduskuntatalossa, vaikka sinne voisi mennä vapaasti kaikkina täysistuntopäivinä (tiistai, keskiviikko ja torstai) lehtereille kuuntelemaan. Laukut tietysti katsotaan, kännykät jätetään lokeroon ja metallinpaljastimen läpi on käytävä. Istuntosali on täysin pyöreä ja näyttää lehteriltä katsoen yllättävän pieneltä, televisio luo optisen harhan koosta. Kupolimainen keltainen sisäkatto on tehty sokerista (!) akustisista syistä (Sirénin idea), niin meille kerrottiin. Istuntosalin jalopuiset kalusteet ovat jakarandaa.

Hyvin lehtereiltä tunnisti ministerit ja edustajat, joiden hahmon televisio on tehnyt tutuksi. Rivikansanedustajien suuri joukko jäi yhtä harmaaksi ja kasvottomaksi kuin tähänkin asti. Lainsäätäminen näytti puuduttavalta puuhalta. Hallituksen esitykset menevät tietysti enemmistön turvin läpi, vaikka oppositiopuolueet äänestyttävät jostain mielestään oleellisesta sanamuodon muutoksesta lukemattomat kerrat. Puhemies Niinistö napsi asiat melko tylyyn tahtiin pöytään. Keskustelu asiasta on päättynyt, siirrytään seuraavaan. Hohhoijaa.

Kommelluksiakin oli uudelle edustajalle sattunut. Tarja kertoi, ettei alkuun löytänyt talossa minnekään ilman henkilökuntaa, eksyi lukemattomat kerrat, yritti avata avoimia ovia väärään suuntaan luullen niitä lukituiksi ja vaikka mitä mielestään noloa. Nykyään Tarjan suunnistaminen jo sujuu: hänen saattaessaan meitä kahvilan puolelta alas tuloaulaan, eksyimme vain kerran.

Ruokapöytämme on vuosikaudet sijainnut lähellä ikkunaa, jolla ollut Paavalinkukkia eli Santpaulioita. Nuo ovat kukkineet lähes vuodet läpeensä. Olen melko mukavuuspainotteinen kukkaihminen ja paavalinkukka on kohtuullisen helppohoitoinen. Vuosien mittaan olen kokeillut erilaisia hoito-ohjeita: kastellut vain aluslautaselle tai juurelle, kasteluvesi niin kuumaa tai kylmää kuin raanasta tulee tai kannussa seisotettua, kahdesti viikossa, kolmesti viikossa, joka päivä pikkuisen – ihan sama. Olen kokeillut ravinnepuikot ja substralit ja vaihtanut mullat kevättalvella, jos olen muistanut. Hyvin ovat kukkineet. Mutta.

Syksyn mittaan aloin ihmetellä aamuista kurkun ärsytystä ja köhimistä, joka ei selvästikään ole johtunut mistään viruksesta. Tulin ajatelleeksi, että ärsytys tuntuu vain siinä, missä luen lehtiä, ratkon ristisanoja ja juon kahvia – joskus tuntikausia. Painomuste? Seuraavaksi tutkin suurennuslasilla paavalinkukat. Karvaisten lehtien pinnoilla oli pölyä ja joissakin tuskin havaittavaa hienonhienoa valkoista härmää. Muistin samassa, että kyseisen kukkalajin on todettu olevan allergisoivaa tyyppiä.

Olen nopealiikkeinen, jos on niikseen. Toinen huomasi heti tyhjän kukkalaudan rantauduttuaan töistään kotipöydän ääreen ja kommentoi: mitä ihmettä täällä on tapahtunut? – No, kukat alkoivat ärsyttää minua.

Aamuinen köhiminen on loppunut kuin seinään.

Joku kirjoituskurssilaisistamme tiesi kertoa, että Ikäihmisten Yliopistoa ollaan lopettamassa . Olimme jo ääneen ihmetelleet, miksi kurssitarjonta niukkenee ja tiedotus on vaisua. Kun ei tiedoteta, kurssit jäävät täyttymättä ja sillähän voi taas perustella alasajoa. Toinen vastaansanomattoman hyvä syy on resurssipula.     

Suuret ikäluokat ovat eläköitymässä näinä vuosina. Sotien jälkeen syntyneinä he saivat ponnistella mahtuakseen oppikouluun, ammattiopintoihin, yliopistoon. Työpaikoista ja jatko-opintopaikoista oli kova kilpailu. Moni aloitti tyhjästä, perusti perheen ja koulutti lapsensa. Etuuksia, joista itse jäivät paitsi, he taistelivat seuraaville sukupolville.
 
Yhteiskunnan taholta meille tarjotaan tulevaisuusskenaariota, jonka mukaan ikääntyvien tulee pysyä työssä mahdollisimman pitkään ja vielä työelämän jälkeen olla käytettävissä vapaaehtoisena varatyövoimana. Hyvä ajatus, kertokaapa se työnantajille. Kannattaakohan yrittää valjastaa terveyspulmiensa kanssa tuskailevia eläkeikäisiäkään jatkamaan yli ajan.

Iästä riippumaton opiskeluoikeus on etu, jota ei saa viedä. Tulee aina olemaan ikääntyneitä, joille eläkeläiskerhot ja päivätanssit eivät riitä elämänsisällöksi. Tietojen päivitys ja uuden oppiminen on yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti osallistuvan eläkeväestön arjen aromisuola.
  
 

Neljä opiskeluun hurahtanutta ja työelämästä vapautunutta senioritaa muodostavat rekisteröimättömän rouvasväen yhdistyksen, jonka tarkoituksena on puhtaasti sosiaalinen kanssakäyminen ja jäsenten kaikinpuolisen hyvinvoinnin tukeminen. Alkuun leidit jäivät silloin tällöin opiskelusessioiden päätteeksi pitkille kahveille. Nykyään he lounastavat yhdessä. 

Viime kerralla ratkottiin kreikkalaisten lihapullien arvoitusta. – Mmm, luulenpa, että tässä on lammasta; ehdottomasti ei pelkkää possua, jos ollenkaan, arvioi Seniorita E. – Ainakin valkosipulia on, tuumi Seniorita T. ? Oikein hyvää, mumisi Seniorita S lihapulla suussa. Seniorita K makusteli porkkanaraasteen erityismaustetta. Kolme perunankokoista, rapeapintaista, kiinteää ja lihaisaa pullaa riisikeon katveessa, toisella kupeellaan kasa öljyssä pehmitettyjä vihanneksia. Ei hullumpi annos, kahdeksalla eurolla ja kahvit päälle.

Seniorita E oli saanut ylennyksen isoäidiksi sitten viime tapaamisen. Mummous on ehdottomasti positiivinen arvo, totesivat kaikki yksissä tuumin. Se kutittelee mukavasti sydämen kohdalta ja saa samanmielisten seurassa hehkumaan onnea. Ensimmäiset lapsenlapsivauvat aivan erityisesti saavat isoäidit hymyilemään säteilevin silmin. 

Leidiseurue söi tyytyväisenä lihapulla-annoksensa. Kahvivaiheessa Seniorita E muisti kysäistä, haluaako joku ehkä nähdä pari kuvaa tuoreesta maailmankansalaisesta. – Arvaa vain, pitikin juuri kysyä, että etkö ottanut yhtään kuvaa mukaan, hymyili Seniorita S ja toiset säestivät. Asiantuntevasti kerrattiin pituudet ja painot, ihasteltiin tummaa syntymätukkaa, silmiä, korvia, liikuttavia vauvannyrkkejä. Oli ihan unohtua seuraavan lounastapaamisen päivän sopiminen.