Selkäongelmaisen puutarhurin syksyinen suurponnistus pihamaalla on taas kerran ohi. Alkuviikosta kätkimme kukkasipuleita perennojen väliin: aikaisia, keskiaikaisia (!) ja myöhäisiä eri värisiä tulppaaneja, narsisseja ja krookuksia.
Kokeilimme istutusvehjettä, jolla voi kairata sipulinmentävän ja syvyydeltään valmiiksi mitatun kolon maahan ja tipauttaa sitten multapaakun sipulin niskaan. Kätevää. Kairaaminen näytti vaativan Toiselta voimaa ja selkäni suuttui taas sipuleiden kera kyykistelystä, mutta yhteispelillä homma hoitui.
Oi näitä ihastuttavia aurinkopäiviä! Aamun kirpeydessä kimaltaa kaste, päivällä väreilee lämmin. Katua kulkee kuin värikästä mattoa, tuuli pöyhii ja lennättelee lehtiä. Ilta punertaa taivaanrannan ja puiden latvat. Syksyyn kätketty ilo.
Pitkän yhteiselomme ajan olen saanut aika ajoin mykistyneenä seurata, miten tekniset vempaimet tuunataan osittain tai vaihdetaan uusiin näppärästi. Toinen tulee asiantuntijaliikkeestä mukanaan paketti, askartelee aikansa ruuvimeisselien ja muiden näpöttimien kanssa ja voilà! siinäpä se.
Tässä iltana muutamana sain ihailla tietokoneen emolevyn vaihtamista uuteen. – Onko tuo jotenkin rikki, kysyin entisestä. – No ei, se on ollut mulla vuoden verran käytössä, mutta ajattelin kierrättää sen sun koneeseesi. – Aha. Arvattavasti siinä on nykyistäni enemmän ominaisuuksia, eihän vaihdossa muuten ole mieltä. – Joo, ominaisuuksia on. Ajattelin asentaa sulle siihen Vistan.
Niin että ennen kuin ominaisuudet edes auttavasti ovat hallussa, voipi olla, että olen pakotettu tarttumaan manuaaliin (johon siis kukaan kuolevainen ei tartu kuin viimeisessä katastrofaalisessa hädässä). Meillä manuaali toimii niin, että minä huudan koneen äärestä: heeei, tuuksä auttamaan! Ja Toinen murahtaa: mitä nyt taas?
Vuorokausirytmini on hiukan nyrjähtänyt, ehkä tilapäisesti. Taas kävi kello kahta, kun sammutin television ja mitä siitä seurasi, sen arvaa. Aamu herätti pienen juhlijan vasta puoli kymmeneltä. Toinen oli ajat sitten ponnistautunut töihinsä, flunssaisena.
Mitäpä tuosta, tänään on sama missä aikataulussa mikäkin tapahtuu tai ei ollenkaan. Pilviharmaa päivä ei kutsu minnekään, tekemättömät työt ovat kärsivällisiä kanssani. On aikaa ihmetellä näkemiään kuvia, unia sekä elämää.
Katsoin toistamiseen eilen elokuvan, sen, missä poikaystävä hylkää raskaana olevan tytön tavaratalon parkkipaikalle. Tytöllä on jalassaan juuri ostetut varvassandaalit ja kädessä tyhjä kassi. Tarina voisi olla totta kaikkine surrealistisine käänteineenkin. Jotenkin elokuva onnistuu välttämään patetiaan putoamisen ja naivismiin hukkumisen, vaikka taiteilee rajalla koko ajan. Pääosan esittäjästä ei väännetty tähteä, koko ensemble sai loistaa. Oikeastaan elokuvan vahvuus oli juuri herkullisten sivuroolinäyttelijöiden ja viattomuutta säteilevän pääosan esittäjän mutkattomassa yhteistyössä. Tarina päättyi onnellisesti, ei siis tarvinnut pelätä kauhukuvien hiipivän uneen.
Viattomuus, hyvyys ja onnelliset loput ovat aliarvostettua elokuvamaailmassa nykyään. Elokuvamaailman rahantekijät ehkä ovat, mutta ovatko katsojatkin kadottaneet kyvyn nähdä pienessä kaunista. Miksi tarina – ehkä elämäkin – tuntuu elämältä vain jännityksen, raakuuden ja tappamisen tehostamana? Tätähän joutuu pohtimaan joka kerran television elokuvatarjonnan äärellä tai kauppojen ja vuokraamojen dvd-valikoimaa selatessaan.
Naapuri on alkanut vimmatun matonpiiskauksen, mikä seikka palauttaa mietteet arkiseen kontekstiin. On taas perjantai.
Syksyinen arkipäivä sävähtää odottamatta täyteen energiaa, kun aurinko paljastaa loistavat kasvonsa. Oi, nyt on lähdettävä hengittämään metsää, ajattelen. Koriin kamera ja kännykkä, pari muovipussukkaa ja sieniveitsi sekä evässämpylä ja pikkupullo tuoremehua, muuta ei tarvita.
Kotikadun toisessa päässä pujahdan polulle ja metsä on siinä. Ensin aistin polun pehmeyden askelten alla asfaltin jälkeen, sitten viileyden poskilla ja auringon lämmön selässä. Mikä sävyjen sinfonia kaikkialla, missä katse viivähtää! Kohta havaitsen haapojen helinän tuulessa, jään kuuntelemaan lehtien laulua. Tuoksuja hiipii tajuntaan: raikasta, maatuvaa, hiven kirpeää. Kostea ruoho kiiltelee auringonsäteissä.
Polku vie kallioiselle aukealle, jossa on harvaan jätettyjä mäntyjä, jotkut niistä juurineen kaatuneina. Kumarrun poimimaan kanervia polun syrjästä ja kun siitä oikaisen, kohdalle pysähtyy mies, kartta kädessä. – Olen tässä katselemassa suunnistuskilpailuun rastipaikkoja, sanoo mies. Löytyykö sieniä? – En tiedä vielä, kanervakimppu ainakin, hymyilen. – Tuonnempana on suo, jatkaa mies, siellä kannattaa käydä. On hienot maisemat kuin Kainuussa olisi.
Kun mies on mennyt, mietin miten luontevaa on kohdata ihminen, joka on sinut luonnon ja itsensä kanssa. Ei tarvita esittelyjä, kättelyjä eikä muutakaan kanssakäymisen koukeroa, oleellinen riittää. Ja että kohtaaminen syntyy pienestä toisen huomaamisesta, olisihan tuo voinut kulkea ohi mitään virkkamattakin.
Olinko unohtanut, miten hyvältä maistuu yksinkertainen eväsleipä kannonnokassa istuen. Aterioidessa katse löytää lukemattomia pieniä yksityiskohtia lähimaastossa. Kuusessa askartelee pienen pieni lintu, kun en liiku, se ei osaa pelätä. Syksyllä linnut eivät enää laula, ne piiskuvat.
Kallioisen mäen reunamilta löytyy leppärouskuja. Silmät haravoivat maastosta sienien punervanruskeita lakkeja. Äkkiä hätkähdän rajusti: käteni vieressä lepäilee pieni kyy kerällä. Vaistomaisesti lennähdän taammas. Sydän hakkaa vielä, kun kaivan korista kameraa ja palaan paikalle kuvaamaan. Huh. Miksiköhän ihminen kavahtaa käärmettä, vaikka tämäkin oli ilmeisen vaaraton syyskohmeisena.
Risteilevien polkujen verkostossa koetan säilyttää suuntavaiston ilman karttaa ja kompassia. Korissa tuoksuvia kanervia ja pussillinen somia sieniä osun pahemmin harhailematta kotikadun päähän. Mikä ihana päivä metsässä!
Illalla on kyllä pakko lämmittää kipuilevaa selkää sähkötyynyllä ja ottaa buranaa. Sienillä on hintansa.
Inhimillinen tekijä, TV2:n keskusteluohjelma, tarjosi viimeksi riipaisevia ja huikeita hetkiä Liimataisen poikien tarinan äärellä. Pojat eivät olekaan mikä tahansa tupuhupujalupu -veljessarja. Ankeista ja surullisista lähtökohdista kukin on sinnitellyt omalle oksalleen – toistensa tuella, kun ei vanhemmista tueksi ollut.
Poikien tarina kelpaa esimerkiksi siitä, miten nuoresta iästä ja rajuista taustoista huolimatta voi ponnistella eteen päin. Pojat tuntuivat oppineen ymmärtämään elämää, suhtautumaan rehellisesti ja itsesäälittä heikkouksiinsa ja myöntämään mokailunsa.
Jotenkin minua liikutti miten 25-vuotias rokkari Jonne Aaron (Liimatainen) kuvasi kutsumustaan lauluntekijäksi. Hän kertoi kohtaamisesta ensimmäisen kitaransa kanssa 12-vuotiaana ja unelmastaan esiintyä vielä joskus yhtyeineen stadioneilla. Negativen tarina on keskushenkilönsä näköinen: matkalla kohti unelmaansa.
**
PS. Ohjelma uusitaan tiistaina klo 15.25 Tv-kakkosella.
Eläköityneen Henkilön sanotaan tulleen kiikkustuoli-ikään. Silloinko vasta? Ainoako olen, jota jo kapalovauvana keinuteltiin kehdossa. Taaperokesinä leikittiin kaksipuolisessa pihakeinussa junaa ja linja-autoa ison veljen kanssa.
Lapsuuskodissa sai ainakin sunnuntaiaamuisin kiivetä syliin, kun isä ehti istahtaa keinutuoliin kirkonmenoja kuuntelemaan. Siinä verkkaisesti keinahdellen oli lapsen hyvä vaikka nukahtaa virren hyrinään.
Hurjimmat kiikkukilvat käytiin kouluvuosina kavereiden kanssa. Silloin oli pääosassa vauhti ja uskallus. Yhdenistuttavista riimukeinuista sai aikamoiset kyydit – tai veriset naarmut, jos sattui mätkähtämään hiekkapihalle.
Kodinperustamisvaiheessa hankittiin perheeseemme keinutuoli. Siinä istuen oli mainio vauvaa ruokkia ja nukutella, samalla sai lepohetken äiti tai isäkin. Myöhemmin keinusyliin kiipesi innokkaita sadunkuuntelijoita.
Oman pihan myötä tuli kuvaan puutarhakeinu. Viimeisinä työvuosina suorastaan odotin kesää ja pihakeinua. Siihen sai työstä tultua laskea väsymyksensä, sulkea silmät ja unohtaa ihmisten huolet.
Riimukeinut ovat käyneet ahtaiksi, lapsuuskodin kaksipuoleinen sammaloituu itsekseen. Kotipihan kesäkeinu on edelleen suosittu paikka. Mummelin ja vaarin syli odottelee jo pientä keinujaa.
Esikoinen ja Nuorikko elävät liittonsa ihaninta ja mullistavinta vaihetta. Masussa sykkii pieni sydän villiä tahtia, pienet jalat potkiskelevat tarmokkaasti alkukotinsa seinämiä. Esikoisen silmät loistavat isänodotusta, Nuorikon silmissä on hellää utua, kun hän kuulostelee olotiloja masussa.
Kun kahdesta tulee kolme, nuoren parin arki muuttuu. Perheterapeutit tapaavat sanoa, että isän ja äidin parisuhde on lapsen koti. Äidin sydämen syke on vauvalle ensin tutuin. Jaksaakseen pienen kaikinpuolisen tarvitsevuuden, äiti tarvitsee isän tukea sekä hoitovastuun jakamista.
Äiti ja isä ovat lapsensa perusturvan rakentajat, heitä molempia siinä tarvitaan. Isä ei ole sivullinen, vaikka joskus siltä tuntuisi. Alusta asti vauvan hoitoon osallistuva isä luo lujan siteen lapseen. Viisaat vanhemmat valmistavat myös sisaruksia, jos heitä on, uuden perheenjäsen vastaanottamiseen.
Ja sitten vielä on suvun suuri tai pieni syli, mummit ja vaarit, tädit ja sedät. Nuoret tuskin tajuavatkaan, miten tärkeä elämänvaihe isovanhemmuus voi olla heidän vanhemmilleen. Niin paljon rakkautta ja hellyyttä, iloa ja onnellisia hetkiä on odottamassa uutta pientä ihmistä.
Tietokone-lehden mainio pakinoitsija Johanna Korhonen kirjoitti taannoin jutun puhelimesta. Siihen asti, kun perheen isoäidillä oli ns. lankapuhelin, kukaan ei huolestunut, jos puhelimeen ei vastattu. Mummohan saattoi olla pihalla, kaupassa, kirkkokuoron harjoituksissa tai kyläilemässä. Kun lankapuhelin vaihdettiin kännykkään, lapset ovat heti huolissaan, jos mummo ei vastaa, kirjoittaa Korhonen.
No niin, calm down, lapset. Ajatelkaa, kännykkä ei välttämättä ole mukana, kun mummo on pihallaan, kaupassa jne. Akku voi olla latauksessa tai puhelin ihan muuten vaan kotona. Konsertissa tai kirkossa puhelin on pantu toissapäivänä äänettömälle ja unohtunut siihen säätöön. Saunan lauteille ja vessaankaan mummo ei mene kännykän kanssa eikä ota sitä yöksi tyynyn alle. Ei ole välttämättä kuolema käynyt, jos mummo ei heti vastaa.
Tilanne on tietty toinen, jos mummolla muisti pahasti pätkii tai on muu sairaus, joka saattaa aiheuttaa pulmatilanteita. Varasysteemi on hyvä miettiä valmiiksi, ei tarvitse panikoida sitten, kun jotain oikeasti tapahtuu. Vanhemmassa ikäpolvessa on monen ammattitaustan ihmisiä. Osa vasta opettelee elämään kännykän kanssa, toisilla työkännykkä vain vaihtuu omaan aikanaan.
Kännykkä ei ole mummon elämän keskipiste. Soitellaan silti. Annetaan tekstareiden viuhua suuntaan ja toiseen. Mummo ilahtuu aina, kun kuulee kullanmuruistaan.
Elokuun lopulla kävin viimeksi äidin luona. Hänet oli otettu avo-osastolle vanhainkotiin muutamaksi viikoksi seurantaan. Sitä edelsi levottomuutta, pahoja kaatumisia palvelutalossa yöaikaan ja taas yksi sairaalareissu.
Ystävällinen nuori lähihoitaja tulee vanhainkodin käytävällä vastaan. – Äitisi on sopeutunut hyvin, on sosiaalinen, juttelee toisten vanhusten kanssa, kävelee rollan kanssa käytävällä ja tuntuu viihtyvän. Pitäisimme hänet mieluusti täällä.
Äiti ilahtuu, kun tunnistaa minut. Kohta hän jo esittelee huonettaan, osastoa, paikkaansa ruokapöydässä. Istumme rinnakkain oleviin keinutuoleihin juttelemaan. Äiti on havaittavasti piristynyt osastolla, hän ei ole yksin.
Aamupäivällä istuskelemme ulkokeinussa. On lämmintä, kaunista. Äiti kehaisee hymyillen ohikulkeville: Miun tyttöin tul käymää.. Illalla autan äitiä pesuilla ja peittelen vuoteeseen. Jutellaan, kunnes äiti nukahtaa.
Puolitoista vuotta sitten, kun kartoitimme vaihtoehtoja äidin hoitopaikaksi, tämä vanhainkodin osasto tuntui meistä äidille sopivimmalta. Omaisia ei kuultu, äiti sijoitettiin palvelutaloon. Hän tunsi turvattomuutta eikä kotiutunut.
Veli lupasi vielä kerran vedota niihin, jotka päättävät äidin kohtalosta. Tänä aamuna veli soitti liikuttuneena: nyt se on totta, äiti saa jäädä vanhainkotiin! Mikä ikinä päättäjien päät käänsi, tärkeintä on, että pallottelu on vihdoin ohi.
Tässä on kiitosvirren paikka.
Ystäväsisko poikkesi ja toi pakastevalmista omenasosetta ja kassillisen pudokkaita. Hän tuskin tajuaa, miten merkityksellisiä nämä pienet eleet ovat meille, jotka olemme hedelmien, vihannesten ja marjojen suhteen torin ja kaupan antimien varassa. Keväällä hän poikkeaa raparperinvarsien kera. Jonakin runsasantisena kesänä olen saanut kutsun poimimaan satoa suoraan kirsikkapuusta, viinimarjapensaasta tai omenapuun alta.
Pohdimme yhdessä aikaa, jolloin puutarhurin on jätettävä rakkaudella vaalimansa puut, pensaat, kukat ja kasvimaa. Luopumisen ajatus raastaa häntä, jolle puutarhanhoito on ollut elämäntapa. Ystävän tuntien anteliaisuus löytää aina väylänsä ja tuottaa iloa ja siunausta antajalle itselleen sekä monelle saajalle. Uteliaana voi odottaa millaisia kukkia puhkeaakaan, kun tulee tilaa uusille asioille. Vanha sanonta elämä jatkuu, sisältää mahdollisuuden muuttua.
|
|
