Syksyinen arkipäivä sävähtää odottamatta täyteen energiaa, kun aurinko paljastaa loistavat kasvonsa. Oi, nyt on lähdettävä hengittämään metsää, ajattelen. Koriin kamera ja kännykkä, pari muovipussukkaa ja sieniveitsi sekä evässämpylä ja pikkupullo tuoremehua, muuta ei tarvita.

Kotikadun toisessa päässä pujahdan polulle ja metsä on siinä. Ensin aistin polun pehmeyden askelten alla asfaltin jälkeen, sitten viileyden poskilla ja auringon lämmön selässä. Mikä sävyjen sinfonia kaikkialla, missä katse viivähtää! Kohta havaitsen haapojen helinän tuulessa, jään kuuntelemaan lehtien laulua. Tuoksuja hiipii tajuntaan: raikasta, maatuvaa, hiven kirpeää. Kostea ruoho kiiltelee auringonsäteissä.

Polku vie kallioiselle aukealle, jossa on harvaan jätettyjä mäntyjä, jotkut niistä juurineen kaatuneina. Kumarrun poimimaan kanervia polun syrjästä ja kun siitä oikaisen, kohdalle pysähtyy mies, kartta kädessä. – Olen tässä katselemassa suunnistuskilpailuun rastipaikkoja, sanoo mies. Löytyykö sieniä? – En tiedä vielä, kanervakimppu ainakin, hymyilen. – Tuonnempana on suo, jatkaa mies, siellä kannattaa käydä. On hienot maisemat kuin Kainuussa olisi.

Kun mies on mennyt, mietin miten luontevaa on kohdata ihminen, joka on sinut luonnon ja itsensä kanssa. Ei tarvita esittelyjä, kättelyjä eikä muutakaan kanssakäymisen koukeroa, oleellinen riittää. Ja että kohtaaminen syntyy pienestä toisen huomaamisesta, olisihan tuo voinut kulkea ohi mitään virkkamattakin.

Olinko unohtanut, miten hyvältä maistuu yksinkertainen eväsleipä kannonnokassa istuen. Aterioidessa katse löytää lukemattomia pieniä yksityiskohtia lähimaastossa. Kuusessa askartelee pienen pieni lintu, kun en liiku, se ei osaa pelätä. Syksyllä linnut eivät enää laula, ne piiskuvat.

Kallioisen mäen reunamilta löytyy leppärouskuja. Silmät haravoivat maastosta sienien punervanruskeita lakkeja. Äkkiä hätkähdän rajusti: käteni vieressä lepäilee pieni kyy kerällä. Vaistomaisesti lennähdän taammas. Sydän hakkaa vielä, kun kaivan korista kameraa ja palaan paikalle kuvaamaan. Huh. Miksiköhän ihminen kavahtaa käärmettä, vaikka tämäkin oli ilmeisen vaaraton syyskohmeisena.

Risteilevien polkujen verkostossa koetan säilyttää suuntavaiston ilman karttaa ja kompassia. Korissa tuoksuvia kanervia ja pussillinen somia sieniä osun pahemmin harhailematta kotikadun päähän. Mikä ihana päivä metsässä!

Illalla on kyllä pakko lämmittää kipuilevaa selkää sähkötyynyllä ja ottaa buranaa. Sienillä on hintansa.