Selkäongelmaisen puutarhurin syksyinen suurponnistus pihamaalla on taas kerran ohi. Alkuviikosta kätkimme kukkasipuleita perennojen väliin: aikaisia, keskiaikaisia (!) ja myöhäisiä eri värisiä tulppaaneja, narsisseja ja krookuksia.

Kokeilimme istutusvehjettä, jolla voi kairata sipulinmentävän ja syvyydeltään valmiiksi mitatun kolon maahan ja tipauttaa sitten multapaakun sipulin niskaan. Kätevää. Kairaaminen näytti vaativan Toiselta voimaa ja selkäni suuttui taas sipuleiden kera kyykistelystä, mutta yhteispelillä homma hoitui.

Oi näitä ihastuttavia aurinkopäiviä! Aamun kirpeydessä kimaltaa kaste, päivällä väreilee lämmin. Katua kulkee kuin värikästä mattoa, tuuli pöyhii ja lennättelee lehtiä. Ilta punertaa taivaanrannan ja puiden latvat. Syksyyn kätketty ilo.

  • Kiitos taas kauniista toimen ja tuokion kuvauksesta, ajatuksesta!

    Hiljentyminen on niin paljon mieluisampaa, kun se kevään siemen ja kukkaloisto on kylvettynä.

    Iloisia!

    Kommentin jätti Haavetar · lauantaina 27. syyskuuta @ 12:14

  • Ellinoora, oletko syksyihmisiä? Juuri nyt tuntuu että ilo läikkkyy jokaisessa puussa ja pensaassa. Kohta se on ohi. Mutta että sen voi istuttaa, kylvää mustaan ja multaa ja sieltä se keväällä nousee, se on suurti ilo. Ilo ja ihme täällä kuoleman varjon maassa.

    Kommentin jätti mehtäsielu · lauantaina 27. syyskuuta @ 18:17

  • Tänään olin päivän rakukurssilla ja poltimme ulkona pari viikkoa sitten tekemämme työt. Kamera oli mukana ja oli pakko ikuistaa kauniita puita ja puiden lehtiä jotka lentelivät ympärillä. Luonto ilotulittaa nyt ennen kuolemaa, näin joku sanoi blogissani. Nautitaan nyt ennen kuin tämä on taas ohi.

    Kommentin jätti savisuti · lauantaina 27. syyskuuta @ 23:03

  • Haavetar, sipuleiden istutus on eräänlainen uskon ilmaus, eikö? Luotan, että niistä nousee se kevätilo aikanaan. Ja ilon odotuskin on iloa! (Sinulla on aina niin lämpimiä toivotuksia, tiedätkö, ne ravitsevat!)
    Mehtäsielu, olen syysihminen, olen! Vuodenaikojen lipuminen toiseen on aina uudelleen hämmästyttävä ja vaikuttava kokemus, mutta kun tullaan syksyyn, sisälläni sykähtää erityisesti! Ilon salaisuus, luulen, on siinä että se – kuten sanot – läikkyy. Tavallaan se aina yllättää kuin ensimmäinen verso, joka keväällä sipulista nousee. Voisiko ajatella, että suru on kuin sipuli, jonka kätket sydämeesi ja sydämen keväänä siitä puhkeaa uusi verso, nuppu, kukka…
    Savitsuti, tuntuu, että olet oppinut sen ihmeen vaikean asian: käsillä olevassa hetkessä elämisen. Nimenomaan, nyt! Sinulla savitöiden tekijänä on tuo konkreettinen kosketus luomisihmeeseen: materiasta syntyy luojan käsien kautta jotain ihan uutta..

    Kommentin jätti Ellinoora · sunnuntaina 28. syyskuuta @ 12:37

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.