AKT- ammattiliitto on kunnostautunut medianäkyvyydessä viime aikoina. Päivä päivältä putkahtelee uusia ihmisiä katkerine kokemuksineen julkisuuteen, rikosilmoituksia satelee ristiin rastiin, kiusatut parkuvat kohtaloaan ja väitetty kiusaaja hämmästelee, ettei tunnista itseään. Tämmöistä siis on miehisen alan ammattiyhdistystoiminta.

Kävin eilen lähikaupassa. Äijäkulttuurinen henkilö tukki ahtaan pikkukaupan käytävän kärryineen, levitteli kourissaan iltapäivälehteä. – Kaamea akka, tokaisi raivatessaan minulle tietä kassalle. En ehtinyt harmistua, kun jo tajusin, että kyse ei ollut minusta; lehden etusivulla komeili Hilkka Ahteen kuva. En jatkanut juttua, arvelin, ettei taida maksaa vaivaa.

Media myllyttää ja yleisö valitsee puolensa, kuka milläkin perusteella. Faktoja harvoin tunnetaan, eivät ne aina edes kiinnosta, kyse tuntuu olevan useinkin mielikuvista, joita julkisuus on luonut. Hilkka Ahde on saanut kestää tämänkin myllytyksen sen lisäksi mitä on kokenut työpaikallaan. Myös puolisonsa menneet synnit on kaivettu esiin jälleen kerran.

Mätäpaise on puhkaistava, että tulehdus pääsee paranemaan.    

Säteilevän kirkkaita aamuja on ollut monta ihmisen iloksi. Yöpakkanen pitää nyt tiet ja metsäpolut jäisinä, joten kovin reipasta vauhtia ei käy ulkoilu. Se harmittaa, vaikka muuten ei.

Linnut ovat alkaneet tiiskahdella, urbaanitintit tityään ja maalaisserkut titityytä. Ilmaa halkomassa näkee lintupareja, toinen toistaan lennättävät. Kevättähän se meinaa.

Asfaltille ovat ilmestyneet jo skeittaripojat ja sulapihoille pikkutyttöparvi hyppynaruineen. Ei aikaakaan, niin moporalli alkaa. Ja sitä sitten on kestettävä seuraavan puoli vuotta.

Muutama viikko sitten Keski- ja Etelä-Eurooppa kärvisteli lumipyryissä, nyt siellä mantelipuut ja mangoldiat puhkeavat kukkiin ja Hollanti pian hehkuu tulppaanimerenä. Linnut lähtevät sieltä kohti pohjoista pesimään, ihmisen tekisi mieli etelään hakemaan kukkien kevättä.

Viime viikko on mennyt aivastellen, niistellen ja pientä tautiin kuuluvaa lämmönnousua pitäen. Pöpö lienee tarttunut ystävänpäivän kemuista Pikkuritarin päiväkodissa. Olen joutunut luopumaan muutamasta sovitusta tapaamisesta ja kiinnostavasta menosta. Heti kun vointi alkaa kohentua tekee jo kovasti mieli ulos. Tänään!

Tähän aikaan vuodesta valitellaan yleisesti flunssan inhuutta. Kurjuuden maksimi tuntuu monella olevan siinä. Jos on jotain vieläkin kurjempaa kokenut, tietää, ettei elämä tähän kaadu. Kaksi viikkoa menee pian, kun vain malttaa olla riehumatta, että elimistö saa mahdollisuuden korjata häiriötilaa. Vaan mikäs meillä – sen sijaan pienten lasten vanhemmille perheessä kiertelevä tauti tuottaa monenmoista järjestelyä ja harmia ja oma jaksaminen on kovilla. 

Flunssan poteminen sopii hyvin paastonaikaan. Se rauhoittaa kummasti ja panee asioita tärkeysjärjestykseen. Viime vuoden koettelemusten jälkeen olen lääkityksineni tilanteessa, jossa aterioiden laatu ja ruokailuajat on tärkeä pitää säännöllisenä. Se merkitsee, ettei sillä rintamalla voi paastota. Voihan myös ajatella, ettei pääsiäisen iloa tarvitsekaan lunastaa. Pääsiäinen itsessään on kristitylle viesti siitä, että kaikki on jo sovitettu. Saa iloita!

Kävelen huikean kirkkaana kevättalven päivänä tuttuja reittejä kotikaupungin kirjastosta kävelykeskustaan lumikasoja kierrellen ja askeleitani varoen. Hämmästyn: ihmiset hymyilevät! Haen leipomon myymälästä tuoksuvan rapeakuorisen ruisleivän ja sujautan sen reppuuni. Vastaantuleva nuori mies tervehtii vieraankuuloisella aksentilla: terveterve. Vastaan hymyyn. Ehkä hän on se, joka usein marketin kulmalla seisoo haitarinsa kera ja soittelee surumielisiä sävelmiä. Lienen joskus lantin hattuunsa tipauttanut. Tänään kävelykadulla ei ole soittajaa, on vain orpo kenkäpari, joista omistaja on astunut ulos ja poistunut ilmeisesti sukkajaloin. Ohikulkijat katsovat kenkiä, miettivät mitä miettivät. Tulee naapurin rouva vastaan, hätkähtää kohdalla ja sanoo iloisesti: olemmeko niin muuttuneet, ettemme enää tunne! Ehkä sitäkin – tai olemme vain häikäistyneet taivaan kevätsinestä ja auringosta.

”Tiesin jo heti, että jos sinä minut jättäisit, niin kuin Nokia hylkäsi Symbianin, en voisi unohtaa sinua niin kuin Facebook ei unohda mitään sinne kerran kirjoitettua tekstiä tai tiedostoa ja hakisin sinua vaikka maailman ääristä niin kuin Google…”

*Nörtti-Pertin rakkausrunosta helmikuun Tietoviikko-lehdessä 17.02.2012

”Nykyinen yhteiskunta on entistä enemmän muuttumassa yhteiskunnaksi, jossa mahdollisimman monien palvelujen halutaan olevan saatavilla kaikkina päivinä kellon ympäri. Luullaan, että ympäri vuorokauden toimimisen kulttuuri vähentää kiirettä, koska ihmiset voivat työskennellä ja hoitaa asioita milloin tahansa, mutta en usko niin tapahtuvan.

Elämän rauhaa ja turvallisia rajoja on entistä vähemmän, koska rajat ovat pyyhkiytymässä olemattomiin. Lepo ja työ, pyhä ja arki ovat yhtä ja samaa aikaa. Tällä on vaikutusta sielun hyvinvoinnille, koska on entistä vaikeampaa luoda itselleen tila, jolloin pysähtyy, hiljentyy ja kuuntelee sielunsa tarpeita.”

*Kaija Maria Junkkari kirjassa Sielukas nainen (Kirjapaja 2012)

Kaupunkimme nuorisotalon pihassa on luvallinen maalausseinä. Siinä näkyy välähdyksiä nuorten väri- ja ajatusmaailmasta. Kadun varren sähkönjakokaappi on myös saanut uuden ilmeen.  Nuorissa on tulevaisuutemme, hyvässä sekä pahassa.

Ihmisten porukat tunkevat juniin suksineen ja valmistautuvat ajamaan henkensä kaupalla pyryssä porojen sekaan. Kuorma-autojen penkkariajelusesonki on huipussaan ja ensi vuoden abipolvi tanssii kohta kotiljongia ja menuetteja lämpimikseen. Leipomot ja kaupat pursuvat laskiaispullia ja varhaismämmituokkoset hiipivät hyllyille vaivaihkaa. Lunta on ja lisää tulee, riesaksi asti.

Helmikuu on cool.

Pissismummolassa on yksi ihmettelyn kestoaihe: Kela. Siis ei silleen, että siitä puhuttaisiin joka viikkokaan, mutta aika ajoin. Lafka näyttäytyy kuulopuheissa elämää suuremmalta byrokratialinnakkeelta, joka syö anomuksia ja tuottaa enimmäkseen kielteisiä päätöksiä.

 (Ihmettelymme liittyy siihen ilmeiseksi käyneeseen seikkaan, että poliittisen uran loppusuoralla olevat  sosiaali- ja terveysministerit päätyvät yleensä pääjohtajiksi Kelaan. Onkos tämä kestävää kehitystä, mitähäh! Poikakaverin mielestä tämä nimenomainen seikka selittää lafkan homeisen maineen.)

Mummo sai viimetteeksi hoidetun vaivansa tiimoilta lääkärinlausunnon, jonka perusteella hän tulisi saamaan sydänlääkettä apteekista hiukka halvemmalla kuin muuten saisi. Sitä varten ohjeistettiin menemään Kelan toimistoon anomusta tekemään. Mainittakoon, että Pissismummo oli viimeksi astunut Kelan kynnyksen yli viisi vuotta sitten. Ei tule käytyä joka viikko, kun tarpeelliset lääke- ja lääkärinpalkkiokorvaukset ovat hoituneet  suoraan. 

Kelatoimiston ovi lennähti auki ittestään, mikä onkin hyvä ele. Punainen matto kyllä puuttui ja torvisoittokunnan virkaa hoiti vanha Salora-merkkinen telkkari, jossa pelattiin jääpalloa.  Oven pielessä könötti innokas lippuautomaatti, joka sylkäisi Mummolle kidastaan numeron 146. Kahdessa luukussa istui kelantäti, kolmas oli vissiin kahvilla. Aulassa istui kuusi ihmistä, joista kaksi höösäsi kiljuvan lapsosen kimpussa ja muut pitelivät korviaan.

Pissismummo meditoi ovensuuhyllykön ääressä. Siinä oli 59 eri lomaketta ja hyllyn reunassa luki mitä kullakin anotaan. Mummo ei löytänyt tapaukseensa sopivaa lomaketta, joten hän istui joukon jatkoksi odottamaan. Vuorollaan Mummo esitti asiansa ja sai äimistyksekseen kuulla ettei etuutta tarvitse anoa, jättää vain paperit sisään ja menee kotiosoitteeseen odottamaan, että asia saadaan käsiteltyä. Käsittely kestää noin kuukauden, sanoi virkailija. Aikanaan Itella kantaa postilaatikkoon päätöksen ja uuden sv-kortin.

Kehitys kehittyy sittenkin! Jopa Kelassa. Varmuuden vuoksi Mummo pyysi kuitin siitä, että paperi jäi byrokratian käsiteltäväksi. Jos vaikka hukkaavat , kun siellä on paljon paperia pinossa ja vähän väkeä töissä.

PS. EU-kelpoinen sv-kortti netin kautta anottuna tuli jopa viikossa.  

Aukaise toosa. Sitä sieltä tulee, jompaa kumpaa tai molempia. Aukaise lehti. Siellä ovat taas, kokovartalokuvin mielipiteineen. Nämä. Toimittajahenkilöt pyrkivät ahdistelemaan ihmistä äänestyskoppiin, uhkailevat ehdokasparkoja menneillä synneillä ja pelottelevat tulevilla. Sosiaalinen media hyrskyää ja pärskeet lentävät päin näköä sinne ken naamansa tunkee.

Kahden draamahuipun väliseen koomaan ei ole lääkettä. Tasan ei. Se vain pittää oottaa, että saavat pressan valittua, jotta mummokansalaiset ja muut ihmiset pääsee jatkamaan tylsää elämäänsä, johon ei kummiskaan tule parannusta kumpi ikinä perille asti pääseekin. Muistakaa Mummon sanoneen, että ei tule.  Parannusta.

Ei tätä jaksa. Paras kurvata kopin kautta kotiin ja asettautua oikosikseen nukkuvien puolueeseen.