Kahahdan hereille 8:45, kolme varttia tavallista myöhemmin. Elimistö vaatii aikaa uusiin uomiin asettuakseen, kun kellonviisareita muutellaan keväin syksyin. Vartti kerrallaan sisäinen rytmi hilautuu itsestään hitaasti paikoilleen, jos pakkovääntöä ei ole.

Tavallisesti pyrin sammuttamaan lukuvalon kahteentoista mennessä, mutta nyt menee yli, ei voi mitään. Vielä puoli yhdeltä olen liian virkeä. Kirja jatkuu, on mokoma niin mielenkiintoinenkin, ettei malttaisi ollenkaan sulkea.

Eihän tämä nyt eläkkeellä ollen voi mikään ongelma olla. Aikaa on ihan riittävästi kaikkeen tarpeelliseen. Puhelen itselleni: kellonaika on oma juttunsa ja sisäinen rytmi omansa. Ollakseen samassa tahdissa ympäröivän elämän kanssa, on vain synkronoiduttava uudelleen, oli kivaa tai ei. Saattaa olla ihmiselle hyödyksi, ettei uraudu liikaa.

   …ministeri Wallin olisi alun perin sanonut asian niin kuin se oli, koko tämä mediakouhotus, parlamentaalinen pullistelu ja katumusnäytelmä olisi jäänyt syntymättä. Asia olisi mennyt läpi sutjakkaasti opposition nirhimisen säestämänä ja ministeri säästynyt jatkuvalta tivaamiselta. Tämän jälkeen ei paluuta ole, ministeri löytää edestään vyörytyksessä muuntuneet selityksensä vielä monta kertaa.

   …puheenjohtaja Räty olisi toisenlainen mies, hän ei olisi tämän myrskyn silmässä. Hän olisi mennyt itseensä ja pyrkinyt kaikin keinoin selvittämään tulehtuneet välit alaisiin ja työtovereihin. Koska hän ei ole toisenlainen, hän on onnistunut jakamaan alaisensa ja työtoverinsa kahteen leiriin ja linnoittautunut itse poteroonsa. Tätä sotaa ei voita kukaan, kaikki osapuolet jäävät tappiolle.

   …toimitusjohtaja Vehviläinen ja moni muu isokenkäinen ei eläisi henkisesti omissa sfääreissään, hän olisi jo aikaa tajunnut, että se, mikä ei näytä hyvältä eikä rehelliseltä kansalaisten oikeustajun näkökulmasta, ei myöskään sitä ole.

   …tutkivaa journalismia ei olisi, hyvä-veli-järjestelmät kukoistaisivat kaikessa rauhassa demokratian kainalossa, sosiaalinen media kehuisi ja parjaisi vallanpitäjiä estottomasti ilman perusteita ja kaikki jatkuisi kuten on tapana ollut.   

”Jos positiivisuus tarkoittaa tekopirteyttä ja mekaanista leikkisyyttä, antaa olla. Tuollaisen positiivisuuden saa tunkea ydinjäteluolaan säteilemään.
Arvostamani positiivisuus tarkoittaa iloisen sinnikästä asennetta, kykyä siirtyä nopesti voivottelusta ongelmanratkaisuun ja löytää järjellisiä vaihtoehtoja.
Positiivisuus voi tarkoittaa myös pelottomuutta käydä päin vaikeita ja ikäviä asioita, jotka tekisi mieli lykätä tai salata.”

-Reetta Meriläinen, HeSa:n kolumnissaan 20.3.20012

Lumivyöryyn päättyi taas viiden uskalikon elämä. Riskin otto on viisaan laji. On turhia varoituksia, turhia pelkoja ja pelokkuutta. On myös vaarallista rohkeutta, varoituksista piittaamatonta uhoa ja sinisilmäistä luottamista hyvään onneen ja omaan kykyyn selviytyä.

Luonnolla on lakinsa. Todennäköisyydet kannattaa laskea ja ottaa huomioon. Äitivainaja lausahti lapsilleen riskitilanteessa: onko pakko mennä kässäämään. Se merkitsee suunnilleen: kannattaako ottaa riski. Jos hyötynä on hetken huvi ja panoksena elämä, ei ehkä kannata. 

Kevät etenee ja kaappiprojektini on edennyt vaiheeseen, jossa kaappi on tyhjä, mutta sänky täynnä. Roskikseen on viety isoja muovikassillisia ja takassa poltettavien koppa täyttymässä. Toistaiseksi kaaos on vain siirtynyt ulos kaapista, varsinainen järjestäminen on vielä edessä. Kaapin sisältö on myös yllättänyt.

Aika ajoin elämässäni olen maalannut abstraktisia kuvia, pääasiassa vesivärein, myös muutama vahaliitutyö löytyi. Viimeisistä maalauksista näkee, että silloin olen työstänyt kriisiä. Onnellisiakin kuvia on. Työt eivät ole ihan huonojakaan, terapiamaalarin töiksi.

Jossain jatko-opintojen vaiheessa olen tehnyt isokokoisen suhdekartan suvusta kolme sukupolvea taaksepäin. Oman elämän kuvia on monta eri kausilta. Muutama tulevaisuusvisiokin on, niistä näkee jo mikä on toteutunut, mikä tulee jäämään unelmaksi.

Mihin voisi käyttää taidejäljennöksiä eri näyttelyistä, vanhoja ikoni- ja taidekalentereja tai suurennettuja taidevalokuvia. Mitä tehdä kauniille joulu- ym. korteille, niitä olisi sääli heittää takkaan. Kannattaako vanhojen valokuvien negatiiveja enää säilyttää? Monta on päätöstä puntaroitavana.

Tänään alan järjestää albumeita aikajärjestykseen kaapin ylähyllyille – varsinainen muistojen arkisto!

Pääsin alkuun viimein. Aika kauan olen ollut kiusallisen tietoinen, että eräs tietty vierashuoneen komero vaatisi toimenpiteitä. Tilanne on käynyt vuosi vuodelta tukalammaksi. Jos oven on saanut jotenkin kiinni ja avaa varomattomasti, saa syliinsä kasojen päällimmäisenä ajelehtivat paperit.

Ihminen on kummallinen. Tietää, että pitäisi vain ryhtyä, mutta milloin. Kun ei ole ihan yhden iltapäivän juttu käydä läpi vuosikymmenien kuluessa talletettuja muistoja; lehtileikkeitä, irrallisia valokuvia, poikien jättämää lapsuussälää, konsertti-, teatteri- ja taidenäyttelyelämysten dokumentteja, kaikenkirjavia muistoja matkoilta. Tietää senkin, että muille niillä ei ole merkitystä, itse se luopuminen on tehtävä.

Peruskysymys on edelleen sama: mihin minä näitä vielä tarvitsen? Tietysti voi kysyä niinkin, että mihin sitten tarvitsen tyhjentyvän komeron. Yksi omituisimpia tallenteita on kassillinen kalentereita, itse asiassa kaikki työkalenterit aina 70-luvun alusta lähtien. Pelkään pahoin, että niitä ei voi vieläkään hävittää. Viimeksi eilen etsin sieltä ajoitusta erään ystävyyssuhteen alulle. Ja löysin.

Päätin, etten ala valokuviin ennen kuin inventaario on muilta osin tehty. Ehkä vielä joskus voin rauhassa uppoutua omaan kuvahistoriaani, mutta ei nyt. Tämä vaihe on raivausta, silkkaa sotaa rojuuntumista vastaan.

                             ”Kukaan ei myönnä olevansa keskiluokkainen, vaikka ihan tilastollisesta pakosta suurin osa meistä sitä on. Kaikki haluavat olla erikoisia, mutta ovat sitä tismalleen samalla tavalla. Oman keskiluokkaisuutensa voi myöntää korkeintaan asiaan ironisesti etäisyyttä ottaen.

                             Keskiluokkaiset maksavat sen, että talous pyörii. Huomasin viime vuoden verotilastoista, että oma veroprosenttini on korkeampi kuin Aatos Erkolla. Maailman kolmanneksi rikkain mies Warren Buffet kertoi juuri maksaneensa viime vuonna tuloistaan 17,4 prosenttia veroa. Hänen firmansa ylempää keskiluokkaa olevat työntekijät taas maksoivat keskimäärin 36 prosenttia. ”

(Tuomas Enbuske kolumnissaan Ajassa-lehdessä 3 /2011)

AKT- ammattiliitto on kunnostautunut medianäkyvyydessä viime aikoina. Päivä päivältä putkahtelee uusia ihmisiä katkerine kokemuksineen julkisuuteen, rikosilmoituksia satelee ristiin rastiin, kiusatut parkuvat kohtaloaan ja väitetty kiusaaja hämmästelee, ettei tunnista itseään. Tämmöistä siis on miehisen alan ammattiyhdistystoiminta.

Kävin eilen lähikaupassa. Äijäkulttuurinen henkilö tukki ahtaan pikkukaupan käytävän kärryineen, levitteli kourissaan iltapäivälehteä. – Kaamea akka, tokaisi raivatessaan minulle tietä kassalle. En ehtinyt harmistua, kun jo tajusin, että kyse ei ollut minusta; lehden etusivulla komeili Hilkka Ahteen kuva. En jatkanut juttua, arvelin, ettei taida maksaa vaivaa.

Media myllyttää ja yleisö valitsee puolensa, kuka milläkin perusteella. Faktoja harvoin tunnetaan, eivät ne aina edes kiinnosta, kyse tuntuu olevan useinkin mielikuvista, joita julkisuus on luonut. Hilkka Ahde on saanut kestää tämänkin myllytyksen sen lisäksi mitä on kokenut työpaikallaan. Myös puolisonsa menneet synnit on kaivettu esiin jälleen kerran.

Mätäpaise on puhkaistava, että tulehdus pääsee paranemaan.    

Säteilevän kirkkaita aamuja on ollut monta ihmisen iloksi. Yöpakkanen pitää nyt tiet ja metsäpolut jäisinä, joten kovin reipasta vauhtia ei käy ulkoilu. Se harmittaa, vaikka muuten ei.

Linnut ovat alkaneet tiiskahdella, urbaanitintit tityään ja maalaisserkut titityytä. Ilmaa halkomassa näkee lintupareja, toinen toistaan lennättävät. Kevättähän se meinaa.

Asfaltille ovat ilmestyneet jo skeittaripojat ja sulapihoille pikkutyttöparvi hyppynaruineen. Ei aikaakaan, niin moporalli alkaa. Ja sitä sitten on kestettävä seuraavan puoli vuotta.

Muutama viikko sitten Keski- ja Etelä-Eurooppa kärvisteli lumipyryissä, nyt siellä mantelipuut ja mangoldiat puhkeavat kukkiin ja Hollanti pian hehkuu tulppaanimerenä. Linnut lähtevät sieltä kohti pohjoista pesimään, ihmisen tekisi mieli etelään hakemaan kukkien kevättä.

Viime viikko on mennyt aivastellen, niistellen ja pientä tautiin kuuluvaa lämmönnousua pitäen. Pöpö lienee tarttunut ystävänpäivän kemuista Pikkuritarin päiväkodissa. Olen joutunut luopumaan muutamasta sovitusta tapaamisesta ja kiinnostavasta menosta. Heti kun vointi alkaa kohentua tekee jo kovasti mieli ulos. Tänään!

Tähän aikaan vuodesta valitellaan yleisesti flunssan inhuutta. Kurjuuden maksimi tuntuu monella olevan siinä. Jos on jotain vieläkin kurjempaa kokenut, tietää, ettei elämä tähän kaadu. Kaksi viikkoa menee pian, kun vain malttaa olla riehumatta, että elimistö saa mahdollisuuden korjata häiriötilaa. Vaan mikäs meillä – sen sijaan pienten lasten vanhemmille perheessä kiertelevä tauti tuottaa monenmoista järjestelyä ja harmia ja oma jaksaminen on kovilla. 

Flunssan poteminen sopii hyvin paastonaikaan. Se rauhoittaa kummasti ja panee asioita tärkeysjärjestykseen. Viime vuoden koettelemusten jälkeen olen lääkityksineni tilanteessa, jossa aterioiden laatu ja ruokailuajat on tärkeä pitää säännöllisenä. Se merkitsee, ettei sillä rintamalla voi paastota. Voihan myös ajatella, ettei pääsiäisen iloa tarvitsekaan lunastaa. Pääsiäinen itsessään on kristitylle viesti siitä, että kaikki on jo sovitettu. Saa iloita!