Nyt on se vaihe syksyä, kun tuuli riisuu puut. Sade huuhtoo paljaita oksia ja kaupungin kattoja. Poluille, teille ja kaduille kasvaa lätäköitä. Pohjoisempaan on moneen otteeseen jo satanut lunta. Tähtiöinä jotkut katselevat revontulia, toiset uniaan, ja aamuisin töihinlähtijät karskuttelevat autojensa ikkunoita.

Kansakunnan keskimääräinen mieliala laskee talviasentoonsa. Ne meistä, jotka pimeyttä pelkäävät, alkavat syödä vitamiineja ja kaivavat kirkasvalolamput yläkaapista esiin. Joutoväki pakenee eteläisille rannoille auringon perään. Ne, jotka eivät jaksa nousta pimeän sylistä muuten, elvyttävät serotoniinitasoaan masennuslääkkeillä.

En nyt ala neuvoa ketään, miten tästä kaamoisesta ajasta voi selvitä ’kuivin jaloin’. Jokaisella lienee jo omat konstinsa kokeiltuna. Minä meinaan, että jos kastuu, vaihdetaan kuivaa ylle. Kumisaapasta kehiin, sadeviitta niskaan ja baanalle. Kotikoloon palattua sytytellään tulia, lueskellaan lempeitä kirjoja, katsotaan romanttisia komedioita ja haaveillaan. Myötäillään väistämätöntä.

Kävimme hankkimassa uuden lintulaudan. Pikkusiipiset ovat jo palanneet metsästä pihoille ja käyneet jo koputtelemassa ikkunaan. Ei marraskuu mörkö ole, se vain moodaa arkea talviasentoon.

PS. Ja tänään satoi ensimmäisen lumiharson pihaan kukkivan pensaan ylle.

Kummipoika hurautti Lapsuusmailta joukkueensa kera Stadiin syyslomaviikolle. Käyntipaikat valittiin kolmasluokkalaisen ja ekaluokkalaisen ehdoilla isukkia ja äitiä unohtamatta. Heureka, Suomen suurin lelukauppa ja Ikea, tottakai. Uimaankin piti päästä ja Esikoisen talorempan tulos käydä katsastamassa. Kummitädin onneksi aikaa riitti täälläkin poiketa. Ylpeinä koululaiset esittelivät radio-ohjattavia autoja, omilla säästörahoilla hankittuja.   

Entinen työtoveri soitti. Tapaamisestamme on kulunut vuosia. Silloin puhuttiin optimistisesti, että käydään ystävyysaterialla edes kerran vuodessa. Hän kyseli kuulumisia, minä kerroin ja hän kuunteli. Kysyin minäkin, hän kertoi ja minä kuuntelin. Niinpä se on,  kalenteri määräilee ja painostaa, päivät venyvät, iltoihin kaatuu väsymys. Muistanhan yhä mitä se oli. Mutta isoäitiyttä, sitä me molemmat ylistimme, ja vähän haikeana hän kuunteli kertomisteni levollisuutta.

Ja huomenna tulevat Muru ja Pikkuritari oikein kahden-yön-kylään. Mitähän hassua me nyt keksitään…

Erään päivän lehti-ilmoitus kutsui sydänkouluun. Voin kuvitella mitä se sisältää: terveellisiin elämäntapoihin ohjaamista, ravintoneuvontaa, sopivaan liikuntaan ohjaamista, tietoa sydämen häiriötiloista ja lääkkeistä, leikkauksista, terapioista. Bo-o-ring. Kohta meillä on liuta hyvin koulutettuja sydänpotilaita.

Sain vuosi sitten omalääkäriltä lähetteen selkäkouluun. Voitte arvata mitä se sisälsi: luisen lannerangan ja yläselän nikamien toiminnan havainnollistamista, erilaisten selkävaivojen oireiden ja syiden selvittelyä ja jumppaohjeita selän liikkuvuuden ja lihasten kunnon parantamiseksi. Tylsintä ikinä. Koulutus ei parantanut selkää, antoi kyllä muutaman vihjeen itsehoitoon.

Toistakymmentä vuotta sitten mielenterveysalalla keksittiin depressiokoulu. Koska masennus on yksi kansantaudeistamme, oli pakko kehittää jonkinlainen itsehoitosysteemi. Pelkkä lääkehoito kun ei aina paranna eikä psykoterapia ole läheskään kaikkien ulottuvilla ja tulee sitä paitsi sekä potilaalle että yhteiskunnalle kovin kalliiksi. Masentavaa. Depressiokoulu -nimi jo herättää enemmänkin mielikuvan masennuksen ylläpidosta kuin hoidosta.

Kirkkokin on kautta aikain yrittänyt kouluttaa jäsenistöään: on pyhäkoulua, katekismuskoulua, kinkereitä, rippikouluja, raamattukoulua, virsikoulua. Voisi kuvitella, että seurakuntaelämä kukoistaisi. Vaan miten on – eikö kuulostakin aika entisvanhaiselta nämä?

Mikä on seuraava koulutus, jota meille tarjotaan elämämme laadun kohennukseksi?

Reiska petraa vauhtia, eilen, neljäntenä remonttipäivänä ovikello soi tasan 8:00. Kokoilin vielä viimeisiä tarvikkeita reppuuni ja päivitin blogin eilisen osalta. Sitten huikkasimme Reiskalle heiheit ja painuimme sateenvarjon suojissa autolle. Evakkoretki suuntautui tällä kertaa Järvenpäähän, jonka kirjaston lukusali avataan yhdeksältä.

Kirjasto naapurissa on laaja, mutta lukusali on luvalla sanoen koko Keski-Uudenmaan pienin ja epäviihtyisin. Lukutilan pöydät ovat likaisenharmaat ja riveissä kuin koululuokassa. (Ilmankos täällä kaikki lukijat olivat miehiä.) Ovensuunurkassa oli pieni ympyrä pehmustettuja, mutta kulahtaneita ja epämukavia tuoleja. Siellä oli sentään yksi nainen aikakauslehteä selaamassa. Toinen tutkaili Tietoturvaa ja Digikameraa. Minä selailin tällä kertaa kulttuurilehtiä, joita oli ihan kohtuullinen valikoima. Jopa Tuli ja Savu löytyi.

Olin vihjaillut Toiselle, että alakerrassa on taidemuseokin, jonka hieno näyttely Eero Järnefeltin ja Venny Soldan-Brofeldtin suosituimmista teoksista on vielä sunnuntaihin asti avoinna. Toinen ei innostunut, totesi vain: Alan saada tarpeekseni evakkoretkistä. Johon minä: Niinpä, minä sain jo eilen tarpeekseni. Jäken Wanhan apteekintalon viihtyisä kahvila oli kadonnut ja paikalle oli muutama kuukausi sitten avattu tummanpuhuvasti sisustettu ravintola Huvila. Niinpä välipalan sijasta söin tukevan maalaissalaatin ja Toinen annoksen silakkapihvejä.

Varhainen herätys tuntui. Ajelimme Rantatietä ja Tuusulan kauniita sivuteitä, kun huomasimme rauhallisen venesatamarannan, jossa oli vain torkkuvia soutuveneitä kymmenittäin. Sinne! Auton takapenkillä oli tyyny ja punainen huopakin. Ojentausin vaakasuoraan ja nukahdin samantien. Toinen jäi kuuntelemaan autoradion uutismutinaa. Rannassa oli nukkuessani käynyt nainen koiransa kanssa. Mitä lie miettinyt huuruikkunaisesta autosta lehtipuiden katveessa.

Kotiuduimme sopivasti kahden jälkeen. Reiska keräsi jo roskia listoitettuaan ovenpielet valmiiksi, ja suoriutui siitä tiehensä. Illalla istuimme Musiikkitalossa kuuntelemassa Elina Vähälän tulkintaa Alban Bergin viulukonsertosta ja Mahlerin upeaa viidettä sinfoniaa. 

Tää alkaa mennä jo rutiinilla. Reiska liittyi kolmiodraamaan viisi yli kahdeksan, kun olin vielä pesuhuoneen peilin edessä viimeistelemässä kaupungille-lähtö-lookiani. No tietysti hän tuli hakemaan sieltä jotain työkaluaan ja hätkähti vähän. Totesin vain: mua ei haittaa, olen valmis parissa minuutissa. Ja olinkin.

Olimme taas lähdössä omaan kirjastoon, jonka uutistori eli lehtien lukusali avataan kahdeksalta. Toinen syventyi Scientific Americaniin, minä tutkin kotihesarin luettuani Hoitotiede-lehteä, jossa oli mm. psykiatrisen potilaan kohtaamiseen liittyvä artikkeli. Sen viesti oli: hoitajan on pidettävä huolta oman toivonsa säilyttämisestä, sillä hän välittää toivoa potilaalleen. Toivon ylläpitäminen on masentuneen elinehto.

Olimme varanneet vapaaehtoisvuoron Katupappilasta ja siellä meni enemmän tai vähemmän rattoisasti päiväsydämen neljä tuntia uskon, toivon ja lähimmäisrakkauden ’välittämisessä’. Varttia ennen paikan sulkemista tupaan pelmahti tuttu alakoululaispoikien sakki , joka usein kurvaa pappilan kautta koulun jälkeen. Saavatpa mukillisen kuumaa kaakaota ja keksejä. Kysyin miten koulupäivä meni ja vastaus aidonkuuloisesti: ihan mukavasti. Pojat jatkoivat matkaa kentälle futismatsaamaan, me kaupan kautta kotiosoitteeseen, jossa Reiska jo keräili roskasaalistaan jätesäkkiin. Loput ovet oli saatu paikoilleen.

Iltapuhteella silitin uutta valoverhoa ja Toinen asensi kaihdinta Ruusuhuoneeni ikkunaan. Kaunista!

Nousen ajoissa, että ehdin käydä suihkussa, pukeutua ja siistiä yösijat päiväkuntoon. Koti tuntuu avaralta ja samalla jotenkin suojattomalta, kun sisäovia ei ole. Reiska sanoi tulevansa yhdeksään mennessä ja tuleekin. Ulkona on hyytävää, joudun palaamaan hakeakseni lisävaatetta ja sateenvarjon.

Tänään suuntasimme Tuusulan kirjastoon, jossa emme ole käyneetkään, vaikka olemme asuneet näillä main jo 35 vuotta. Oma kirjastomme tekee naapuriyhteistyötä niin, että jos tilattu kirja löytyy lähikirjastosta, se toimitetaan tilauspaikkaan seuraavaksi päiväksi. Tämä kirjasto on tilana, miten sanoisi, ehkä konservatiivisempi kuin meidän, mutta sijainti on hyvä ja ikkunoista näkyy sekä keskustaliikennettä että luontoa.

Eilen silmäilin oman kirjastomme lukusalissa Voi hyvin -lehteä parin sanomalehden lisäksi, tänään lueskelin Duodecimia ja selailin Ydintä. Vanhastaan tuttuja ja kiinnostavia molemmat. Naapurikylän keskustan kahvila Elinasta saimme herkulliset leivät kahvin kanssa, kun alkoi hiukoa. Olisimme käyneet vielä Kasarmi-taidemuseossakin, mutta se ilmoitti olevansa auki vain ke-su. Tylyn huono tuuri.  

Suunnistimme sitten Sinkkaan, Keravan Sampolassa sijaitsevaan kaupungin uudehkoon taidemuseoon, jonka nimellä on kaupungin historiaan liittyvä tarina. Kalle Hammin näyttely Vieraalla maalla (2.11. saakka) on viritetty kolmeen kerrokseen. Piirustukset, maalaukset videoinstallaatiot ja veistokset 20 vuoden ajalta käsittelevät toiseutta ja ulkopuolisuutta ihmisten maailmassa myös kasvi- ja eläinaiheisten metaforien kautta. Veikko Halmetojan kuratoima näyttely herätti monenlaisia tunteita, kuvat jäivät askarruttamaan.

Iltapäivällä palattuamme kaupan kautta kotiin, Reiska oli putsaamassa paikkoja ja lopettelemassa tältä päivältä. Neljä uutta ovea kahdeksasta oli jo paikoillaan. Hän on pannut töpinäksi!

Poikkeusviikon maanantaiaamu, pilviharmaata. Ei sada. Vielä. Unohdin illalla laittaa herätyskellon, Toinen on kuitenkin herännyt ajoissa. Remppareiskan kanssa on sovittu, että tulee yhdeksältä. Pakkailen päiväksi reppua. Pitää lähteä muualle, kun homma käynnistyy. Reiska tulee, esittäytyy kädestä tervehtien, katsoo silmiin. Ruskeat on, hänen. Kello on 9:20.

Illalla olemme tyhjennelleet strategiset paikat ovien tuntumassa, että remppaaja pääsee esteettä töihin. Eteisen ja käytävän matot korjataan vielä aamulla pois, lattialle tulee suojamuovit. Tiedustelen ruokatuntiaikaa, ei kuulemma ole niin tarkkaa, ”autossa mä sitte yleensä jotain syön”. Tänään Reiska sanoo lähtevänsä puoli kaksi, pitää hakea vaimo lentokentältä. No, me sitten palaamme silloin syömään kotiin. Avaimesta puhetta vielä, sitten painumme teillemme muutamaksi tunniksi.

Tämä kotipakolaisuus on jo tuttua. Muutaman vuoden takainen keittiöremppa ajoi meidät viikon ajan muualle syömään. Lähiseudun abc:t, kahvilat ja ruokapaikat murkinoineen tulivat tutuksi, vain aamukahvi ja iltatee keiteltiin kotona. Seuraavana vuonna parketin alapohjan tasoitusvaiheessa pakenimme Lapsuusmaalle. Tämä remppa ei luojankiitos koske keittiöön muuten kuin oven osalta, voimme syödä oman lieden ja jääkaapin tuntumassa.

Kirjaston lukusalissa meni kevyesti puolitoista tuntia ja kaupungilla tuttujen kanssa turinoiden toinen mokoma. Yhden jälkeen palaamme. Hävityksen kauhistus on vastassa. Kirskuntaa ja imurin ulvontaa jatkuu vielä tovin, kunnes Reiska lähtee ilmoittamaansa aikaan ja vie aikaansaamansa tuhon jäljet mennessään. ”Huomiseen”, huikkaa ovelta. Nyt jo sataa taivaan täydeltä.

Juna toi nopeasti päärautatieasemalle. Puolet matkasta sujui rattoisasti ajatusten ja tunnelmien vaihdossa entisen työtoverin kanssa, joka painii viimeisiä työvuosiaan projektin parissa. Perillä poikkesin lataamassa seutulippuun  ’lisäarvoa’, mikä käy kätevästi asematunnelin HSL-palvelupisteessä. Kävelyreittini kaupungin halki Hietaniemeen sujui turhan mutkaisesti, mutta suunnilleen ajoissa kuitenkin oli perillä sovitulla portilla.

Tällä kertaa kvartetistamme oli kohteessa kanssani vain leidi T. Kuljeskelimme tutkimassa Taiteilijakukkulan hautamuistomerkkejä. Moni niistä kuvasti kauniisti ja onnistuneesti henkilön elämäntyötä. Kunkin taiteilijan nimi ja elämäntehtävä oli meillä hyvin muistissa. Eräs muistomerkki tuntui olevan ihan väärässä paikassa taiteilijakukkulalla. Se sai meidät pohtimaan kuka päättää, ketä sinne haudataan.  Ihmettelin myös Mika Waltarin vaatimatonta ja hoitamatonta hautapaikkaa kukkulan sivustalla. Hän on sentään eräs maailmallakin tunnetuimmista viime vuosisadan kirjailijoistamme.  

Palasimme keskustaan Baanaa pitkin kävellen, joka onkin selkein ja suorin reitti keskustasta Hietaniemeen. Leidi K liittyi joukkoomme Narinkkatorin näyttelytilassa, jossa poikkesimme vielä ihastelemassa Helsinki Dressers- näyttelyä. Anne Mustarastaan taidokkaat puvut, joiden innoittajana oli kahdeksan Helsingin kauneinta rakennusta, olivat todella mykistävän upeita. Naisten tapaan toki valitsimme kukin mieluisimman. Minulle jäi mieleen yksinkertaisen kaunis keskiaikainen puku, jonka väri ja muotokieli nousi Perämiehenkatu 7:n rakennuksen hienosta fasadista.

Kolmestaan kävimme vielä kuulumiskeskustelua pizzaa syödessä Kampissa. Sieltä soitimme leidi S:lle, joka kärvisteli kotona flunssan kourissa. Ikäihmisten yliopiston kursseilta alkanut yhteytemme jatkuu jo seitsemättä vuotta.

Ihanan leppeä ja aurinkoinen sää vielä tänään. Toinen järjesti vajan ja korjasi pihakalusteet pois talveksi. Olin mukana tyhjäämässä ruukkuja ja kitkemässä kielot, jotka yrittävät joka kesä valloittaa puolet nurmikosta. Olemme molemmat vaivaisia nyt, Toinenkin valittaa selkäänsä. Huoneeni remontti on käynyt hänen voimilleen. Työn raskaus ehkä yllätti hiukan. Me emme ole nuoria enää, niin se on.  

Kaksi muuttolaatikollista kirjoja on imuroitu ja siirretty ’ruusuhuoneeni’ puhdistettuun hyllykköön. Eilen ja tänään kävin läpi kirjeitä. Tunnetyötä! Miksi olen nämä säilyttänyt, luulin jo hävittäneenikin? Illalla sytytän takkaan tulen. Tuli puhdistakoon sen, mitä en enää halua enkä jaksa muistella. Sielunraivausta, tilan tekoa ja tilin.

Huoneeni uusi ilme alkaa hahmottua. Tänään vielä parahtelee jiirisaha ja naulain paukkuu, mutta huomenna pääsevät hajasijoitetut huonekalut takaisin kotiinsa. Seinillä on jo himmeä ruusutapetti, uusi lattia vaahteranvaalea. Verho ja kaihdin valmistuvat ensi viikolla. Sisällön seulominen alkaa, kun hyllyt ja lipastot ovat paikoillaan.  

Välillä ajattelen, ettei tämä koti ja oma huoneeni täällä ehkä ole viimeiseni. Ajatus on levollinen eikä sisällä dramatiikkaa. Mikäpä ihmisen elämässä ikuista olisi. Jälkeemme tulevat asujat muuttavat kuitenkin huoneet mieleisikseen niin kuin mekin teimme.