Tämä oli ilmeisen tarpeen. Kävimme katsomassa toisen ihmisen kotia, koska hän oli päättänyt muuttaa siitä pois, ja me taas mietimme pitäisikö meidän muuttaa.

Tämä selvisi, että meidän ei ole pakko nyt muuttaa, ellei moni asia olisi toisessa paikassa yhtä hyvin tai paremmin. Ja sitten kun on pakko, pitäisi tuntea, että uusi paikka ottaa vastaan.

Herätessä ajattelin, millaista olisi nousta uuteen päivään niissä huoneissa. Mitä katselisi ikkunasta aamuteellä; ei lintua pihasyreenin oksilla, ei oravaa loikkimassa. (Joku onkin sanonut keittiön ikkunaa ”kaipauksen portiksi”.) Ajattelin päiviä kodissa, josta ei voi astua ulos pihaan. Vaeltelisiko siellä ikkunasta toiseen ja parvekkeelle talon ääniä kuunnellen. Löytäisikö omanoloisensa nurkan, jossa viihtyisi.

Ja tämäkin kirkastui, että yli neljännesvuosisata elämää jossakin osoitteessa tekee ihmiselle asunnosta kodin, josta on vaikea lähteä. Irti päästäminen on oma prosessinsa ja toiseen paikkaan asettuminen toinen.  

Minun kohtalokseni näillä myöhäisemmillä ikävuosilla ovat tulleet paitsi sekä yllätyksenä ja pyytämättä että fyysisten töiden jälkiseurauksena ilmaantuvat kiputilat, myös kahdenviikon matalamieli marraskuussa.

Olen tosi kiitollinen kohtalolleni, että matalamieli kestää vain kaksi viikkoa ja helpottaa itsekseen vaikka pimeä aika jatkuu ja syvenee. Vaan se kaksiviikkoinen on kyllä tympeää aikaa. Mikään ei oikein kiinnosta, mihinkään ei jaksa tarttua, kaikki on niin syvänharmaata kuin olla ja voi.

Mysteeriksi jää, miten se sitten itsekseen hellittää. Jotenkin sitä vain sopeutuu valon vähyyteen, toimintahalu palautuu ja mieliala kohenee. Palautuminen alkaa harmitus-itkulla. Sen jälkeen elämä valostuu. Alan odottaa adventtia, pihakatajan valojen sytyttämistä ja hoosiannakirkkoa.

Tulen sisään ensimmäistä kertaa, mutta tunne on kuin tulisi tuttuun paikkaan, joka jo pitkään on minua odottanut. Kaikki on toisin, mutta mikään ei työnnä luotaan. Seinillä on pastellitöitä, muutama vahvempikin. Peilit ja mukava tuoli, naulakko. Ja ihminen, jonka kohtasin vuosia sitten.

Olen monen muun tapaan uskollinen asiakas. Suhde voi syntyä hitaasti tai nopeasti, mutta kun se on syntynyt se kestää. Viisikymmenvuotiskesänäni istahdin Katin tuoliin ja pyysin häntä suunnittelemaan tukkani  tulossa olevaa juhlaa varten. Siitä lähtien olen kulkenut Katin mukana viisi kertaa kampaamosta toiseen, kaupungistakin toiseen. Joskus kun tulin uupuneena töistä, suljin vain silmät ja melkein nukahdin päänhierontaan. Katilla on hyvät kädet. Sanoin hänelle : sinä osaat ammattisi, laita niin kuin näet hyväksi. Se oli luottamusta.  

Sitten sattui kerran, että terkkarin labraan odotellessa viereeni istahti nainen, jonka puheenparressa vilahti se yksi tuttu sana, joka heti kertoo, mistä ollaan. Siitä alkoi pitkä keskustelu, jonka päätteeksi pyysin käyntikortin. Kerroin sanoneeni Katille, jos hän vielä muuttaa kauemmaksi, en enää tule perästä. Tiedän, että hän muuttaa, sillä hän on sillä tavalla eläväinen, että tarvitsee vaihtelua. Sitten minä etsin sinut.

Tänään oli se päivä. – Nyt minä sitten tulin, sanoin. Ja Siru otti vastaan kuin ystävän, kertoi kirjoittaneensa aamulla runon, luki sen minulle. Kertoi taulujensa tarinan. Ja minä kerroin kampaamohistoriani ja jotain muutakin. Tykkään tyylistä, että kampaaja tutustuu tukkaan, ajattelee ääneen, miten laittaisi sen ja ryhtyy toimeen. Tulos on erilainen kuin ennen, hyvällä tavalla niin, että totun pian. Ja mikä parasta: luottamus on syntynyt.

Toinen oli tilannut pihaan säkillisen koivuklapeja. Ne tulivat tänään. Siinäpä olikin oivaa puuhaa pariksi tunniksi kunnes puut olivat pinossa vajassa. Toinen sen askaroi ihan mielikseen. Minä iloitsen: syksyn ja talven takkaillat on pelastettu! Emme tarvitse takkaa lämmitykseen, luksusta ja mielihyvää se vain on, elävän tulen katselu. Ja vielä on siinä ohessa mahdollisuus polttaa turhaksi käynyttä paperia, joka ei tunnu kaapeista loppuvan.

Kävin ostamassa uuden ulkoiluasun. Se valakoon toivoa, että jalka sallii luontoretkiä jatkossakin. Kävely ei enää tuota kipua, mutta unen laatu kärsii ajoittaisesta särystä.

Tänään taas ihmettelin elämän aaltoilua. Monen hiljaisen päivän jälkeen tulee oikein ryöppy sähköpostia, puheluja ja postista kirje ekaluokkalaiseltamme, joka viettää perheensä kanssa syyslomaa mökillä. Ihan kuin raikas tuuli olisi puhaltanut hiljaiseen syysarkeemme sykettä!

Auringonläikät vaeltavat lattialla, seinillä, katossa syksyisiä reittejään. Ne ovat eri kohdassa kuin elokuussa. Maisemassakin valo viistoaa, siirtyilee, etääntyy toisin kuin kesäpäivinä.
Metsäpolulla tuoksuu syksy. Askel tuntuu kevyemmältä kuin kuukausiin. Vähän on väkeä liikkeellä vaikka kouluissa on syysloma. Ehkä perheet ovat matkanneet viikoksi muuttolintujen perään – tai vanhemmat ahertavat arjessaan ja nuoriso nukkuu pitkään.
Pihatyöt on tehty talven tulla. Vain lehtien haravointia riittää.

Kolmas yö on jättänyt kuvansa piharuohoon: huurteisen kimalluksen. Viimeiset kukat sinnittelevät. Yö yöltä, päivä päivältä piha peittyy, puut luovuttavat. Portin pielessä pitenee rivi mustia säkkejä täynnä menneen kesän elämää. Hivuttaudutaan talven suuntaan.

Tasaista on meillä: lastenlasten päivä, jalkaterapian päivä, kirjastopäivä, konsertti-ilta, kauppareissuperjantai ja leffakerholauantai. Jotkut viettävät vanhusten viikkoa. Minusta tuntuu, ettei se koske minua. Vilkaisen ohi mennessäni, kun kirjastossa tanssitaan. Tästäkö vanhuksena on ilahduttava?

Käsittämättömän lämpimiä päiviä on ollut. Pihanurmi on kirjavanaan tammen lehtiä, syreenin, vaahteran ja tuulen aidan takaa viskomia koivun lehtiäkin. Myöhäisen pensaan keltakukat, varjoliljan kauniit siemenkodat huojahtelevat ilmavirroissa. Verenpisarassa viimeiset nuput, jotka eivät ehkä ehdi aueta.

Kuunliljat on leikattu. Etanat olivat syöneet rehevöityneet lehdet rei’ille. Juurakot on pakko jakaa ensi keväänä. Revin naapurin tontilta levittäytyneitä nokkosia, ohdakkeita, valkojuuria ja horsmaa. Kolme mustaa muovisäkillistä – ja nyt on joka-paikka-niin-kipeä, ettei itse saa saapasta jalastaan.

Ehkä tämä on taas yksi niistä vihonviimeisistä syksyistä, jolloin vannon: ei tätä enää, minä en enää jaksa. Vaikka Toinen jaksaisikin. Vaikka lehtien haravointi aurinkoisena päivänä on mukavaa. Vaikka huhtikuulta lähtien kuljen ihastelemassa mistä milloinkin putkahtavia kevätkukkia. Ja vaikka..

Lokakuu alkaa luovuttamisen ajatuksin.

Taas alkoi uusi viikko. Syysaurinkoa päivisin ja superkuuta öisin. Maalla puidaan viimeisiä viljoja,  nostetaan perunoita ja keräillään omenoita. Me kaksi kävimme Rantatiellä ihailemassa puiden syysvärejä ja Halosen Maijan kasvitarhan satoa. Syksy on fantastisen ihana ja monin tavoin rikas vuodenaika!

Eurooppa lainehtii yhä. Tänään kuulimme seurakunnan senioritiistaissa erään Omarin kertovan itse tarinaansa matkalta Syyrian Damaskuksen tienoilta Turkin kautta Kreikkaan, Makedonian, Serbian, Unkarin ja Itävällan kautta Saksaan, sieltä Tanskan ja Ruotsin kautta Suomeen. Osa matkaa oli ostettu salakuljettajalta, osa tultu rautateitse ja osa kävelty. – Miksi lähdit, kysyttiin. – Olisin joutunut Syyriassa armeijaan, en halunnut tappamaan oman maan kansalaisia. – Miksi Suomeen asti? – Olen ollut 15-vuotiaasta asti kiinnostunut Suomesta ja kun lähdin pakoon, halusin tänne. Haluan kiittää suomalaisia, että olette ottanut meitä vastaan.
Viikko sitten Omar on vihitty tulkkinaan toimineen Heidin kanssa. Kotoutuminen on jo alkanut.

Aamuteen jälkeen otin sauvat ja kännykän. Tänään kävelen kolme kilometriä, oli miten oli, ajattelin. Ilma oli niin suloisen pehmeä ja lämmin. Jalka muistuttelee, mutta nautin leppeästä aamusta metsäpolulla.

Olen ollut kotona viitisen minuuttia, kun salama räsähti, ukkonen äityi reuhastamaan täysillä ja vyörytti pilvipalvelujen vesivarastot alas. Hyvä ajoitus kävelyllä.  Suihkun jälkeen aamun lehti.

Kokeilin, miten uutukaisella keraamisella pannulla kypsyy kananpojan paistileike. Erinomaisen hyvin.  Seuraksi kesäkurpitsaviipaleita ja halloumijuustoa sekä keitettyä basmatiriisiä ja salaattia.

Iltapäivällä Netflixin Narcos-sarjan 1.kauden jaksot saatiin loppuun. Olemme seuranneet todenperäistä kertomusta huumekartellien verisistä valtataisteluista Kolumbiassa. Siinä on valjennut totaalinen pahuuden valtakunta, jolle mikään oikeuden puolella oleva taho, hallitus, armeija, poliisi eikä diplomatia näytä mahtavan mitään. Joka taholla on niitä, jotka ovat ostettavissa. Pahinta on se, että tämä ei ole fiktiota. Tämä tapahtuu.

Iltatee on päivän rauhainen päätös. On aika katsoa uutiset, joita on hallinnut toista viikkoa jatkuva pakolaisten tulva. Suomalaiset palkansaajat osoittavat mieltään hallituksen toimista. Meillä elämä tuntuu olevan kiinni saavutettujen etujen nipistyksistä samaan aikaan, kun terroria ja sotaa pakenevat ihmisten laumat etsivät turvallista maankolkkaa, mihin päänsä kallistaa.

Tajuan kirkkaasti eläväni historiaa.

Maanantai-illat on varattu Pikkuritarille. Haemme hänet koulusta, lämmitämme yhdessä ruokaa, kuuntelemme soittoläksyt. Koulusta ei ole vielä läksyjä, mutta viimeksi Pikkuritari halusi tehdä kuitenkin yhden sivun matematiikkatehtäviä. Hyvin ne sujuivat. Lukemisen vauhtihan hänellä on melkoinen ja ihan ilman takeltelua.

Viimeksi Vaari ja Pikkuritari ehtivät pelata futismatsin, jota Mummeli videoi kännykällä. Vaari puolusti urheasti maaliaan ja Pikkuritari juonitteli pallon perille aika hurjan monta kertaa. Kun äiti tai isi toi töistä tullessaan Murun päiväkodista, näimme myös hänen ensimmäisen soittotuntinsa läksyn: miten kumarretaan ja miten viulu asetetaan leuan ja olkapään väliin. Siitä se alkaa.  

Löysin fysioterapeutin, joka kuuntelee tarkkaan ja ottaa asiakkaan yksilönä. Tunnen, että ymmärrämme toisiamme. Hän vie jalkani toistuvasti liikeratojen rajoille tavalla, joka tuntuu napakasti, mutta ei ylitä sietokykyä. Ensi käynnistä jo syntyi luottamus: täällä tiedetään mitä tehdään. Liikerata laajenee kerta kerralta.  

Kävely tuntuu kyllä edelleen hankalalta ja vauhti hitaalta. Aamuvenytykset kotona helpottavat liikkumista pitkälle päivään. Löysin päiväkirjoistani kuvauksen vastaavasta tilanteesta 2008. Silloin vaiva kesti viikkoja, kun ortopedin avulla löytyi hyvä tulehduskipulääke. Ilman lääkitystä tämä näyttää kestävän kuukausia.