Maanantai-illat on varattu Pikkuritarille. Haemme hänet koulusta, lämmitämme yhdessä ruokaa, kuuntelemme soittoläksyt. Koulusta ei ole vielä läksyjä, mutta viimeksi Pikkuritari halusi tehdä kuitenkin yhden sivun matematiikkatehtäviä. Hyvin ne sujuivat. Lukemisen vauhtihan hänellä on melkoinen ja ihan ilman takeltelua.

Viimeksi Vaari ja Pikkuritari ehtivät pelata futismatsin, jota Mummeli videoi kännykällä. Vaari puolusti urheasti maaliaan ja Pikkuritari juonitteli pallon perille aika hurjan monta kertaa. Kun äiti tai isi toi töistä tullessaan Murun päiväkodista, näimme myös hänen ensimmäisen soittotuntinsa läksyn: miten kumarretaan ja miten viulu asetetaan leuan ja olkapään väliin. Siitä se alkaa.  

Löysin fysioterapeutin, joka kuuntelee tarkkaan ja ottaa asiakkaan yksilönä. Tunnen, että ymmärrämme toisiamme. Hän vie jalkani toistuvasti liikeratojen rajoille tavalla, joka tuntuu napakasti, mutta ei ylitä sietokykyä. Ensi käynnistä jo syntyi luottamus: täällä tiedetään mitä tehdään. Liikerata laajenee kerta kerralta.  

Kävely tuntuu kyllä edelleen hankalalta ja vauhti hitaalta. Aamuvenytykset kotona helpottavat liikkumista pitkälle päivään. Löysin päiväkirjoistani kuvauksen vastaavasta tilanteesta 2008. Silloin vaiva kesti viikkoja, kun ortopedin avulla löytyi hyvä tulehduskipulääke. Ilman lääkitystä tämä näyttää kestävän kuukausia.