Minun kohtalokseni näillä myöhäisemmillä ikävuosilla ovat tulleet paitsi sekä yllätyksenä ja pyytämättä että fyysisten töiden jälkiseurauksena ilmaantuvat kiputilat, myös kahdenviikon matalamieli marraskuussa.

Olen tosi kiitollinen kohtalolleni, että matalamieli kestää vain kaksi viikkoa ja helpottaa itsekseen vaikka pimeä aika jatkuu ja syvenee. Vaan se kaksiviikkoinen on kyllä tympeää aikaa. Mikään ei oikein kiinnosta, mihinkään ei jaksa tarttua, kaikki on niin syvänharmaata kuin olla ja voi.

Mysteeriksi jää, miten se sitten itsekseen hellittää. Jotenkin sitä vain sopeutuu valon vähyyteen, toimintahalu palautuu ja mieliala kohenee. Palautuminen alkaa harmitus-itkulla. Sen jälkeen elämä valostuu. Alan odottaa adventtia, pihakatajan valojen sytyttämistä ja hoosiannakirkkoa.

 

 

 

  • Lohdullista, että voi antautua kaamosajan pimeän valtaan ja sitten saa mieli itseksensä koota arktiset selviytymiskeinonsa!

    Kommentin jätti Annikki · lauantaina 14. marraskuuta @ 13:30

  • Niin, ehkä tuo onkin minun yksilöllinen versioni karhujen talviunesta!

    Kommentin jätti Ellinoora · lauantaina 14. marraskuuta @ 19:35

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.