Toinen tulee kauppareissultaan hyväntuulisesti hyräillen: vettä tulvillaan on raikas talvisää… Ikkunasta näkyy tod. surkeusmaksimi: sadevettä tulee jo räystään yli. Milloinkahan joulukorttimaisemat olisivat totta pääkaupunkiseudullakin?

Joulukorteista puheen ollen. Meiltä lähtee yleensä minun valitsemiani ja kirjoittamiani kortteja. Toinen osallistuu osoitelistan tulostukseen ja raapustaa puumerkkinsä toivotusten alle. Kerran hän joutui valitsemaan muutaman kortin. Siitä riitti hupia pitkäksi aikaa.

Havaintoni mukaan vuosi vuodelta vähenevät joulukorteissa perinteiset seimiaiheet ja rekiajelut joulukirkkoon. Sen sijaan lumimaisemia riittää sekä tonttuja ja enkeleitä. Yhä vaikeampaa on löytää modernia joulunviettäjää puhuttelevia tunnelmallisia kuvia.

Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka saavat aikaan omataidekortteja. Niiden ääressä toistaitoinen mykistyy. Saatan kyllä käväistä joulun alla Sinoperissa, mutta siperrysrompe nostaa aina tuskan hien otsaan. Aikaahan olisi, mutta taitoakin tarvittaisiin. Palaan suosiolla valmiiden pariin.

Eilen käytiin kauppakeskuksessa etsimässä lasten paketteihin yllärit ja Pikkuritarille perinteinen sukkanivaska. (Sukkia kuluu vauhdilla, tuon tuostakin pojan varvas tai kantapää pilkistää esiin.)

Tänään kirjoittelin joulukortteja, tekstiä pitää miettiä saajan mukaan. Joulukirjeen pohjateksti on vasta aluillaan, mutta täältä se tulee taas aikanaan. Taatelikakkuja on nyt leivottu kaksi – oi sitä tuoksua, se on suloinen kuin kotitontun suukko.

Me keskusteltiin milloin alkoi nykyinen tapa panna aattoaamuna varhain naapurien postilaatikkoon hyvän joulun toivotus. Ei oikein selvinnyt milloin, mutta aloitteellinen oli yksin asuva naapurinmies. Hänen kädenojennukseensa moni muu sitten tarttui.  Arvelin (omasta lapsuuskokemuksesta), että tapa on maalaiskyliltä kotoisin, mutta näyttää tuo toimivan kaupungissakin. Kaikkia naapureitahan ei välttämättä kohtaa viikkokausiin pihapolulla. Perimmäinen idea lienee olla hyvän tahdon ilmaus. Siitäkö johtunee vai mistä, että meillä ei ole yhtään ikävää naapuria. Sekin poika, joka ei vastaa tervehdykseen, on varmaan vain ujo.

Viikonloppuna oli myrskyisää ja vettä tuli rankastikin. Jäljet näkyvät. Naapurin pihakatajan toinen runko on taipunut luokille. Meillä putosi kanervaruukku ikkunalta sirpaleiksi pihakiveykselle. Kynttiläkin sammui lyhdyssä vähän väliä, lopulta jätin sen tuulen valtaan.

Katselimme laiskahkosti Linnan juhlia. Naisväki laahusteli punaista mattoa värikkäine helmoineen, miehet mustissaan.  Presidenttipari otti vastaan tuhannen kädenpuristusta ja sitä samaa toivotusta. Jenni-rouva näyttää vuosi vuodelta aikuisemmalta.  

Totesimme, että glögeissä on muutakin eroa kuin hinta. Tämänkertainen pahvitölkkiversio ei maistunut oikein miltään. Pyykkikone hyrisee, venytykset on tehty ja lehti luettu. Illalla on lapsi-iloa. Ulkona ei sada vettä. Arki alkaa hyvin.

Tänään kaupassa sanoi tuttu iäkäs herrasmies joulutavarahyllyjen äärellä tervehtiessämme: ”Joulu se tulee vähän väliä”. Niinpä se on, taas ollaan tässä pisteessä, minkä mahtaa. Meillä on kinattu monen joulun alla led-valo-kranssista. Olen jostain saanut päähäni, että se sopisi meidän ulko-oveen. Ei ole ikinä ollut ihan semmoista minkä tahtoisi, mutta lopulta otettiin kumminkin yksi.

Olenko jo kertonut, että Toisen täytyy saada tarkistaa merkkisarjansa uusin kännykkämalli, kun semmoinen ilmestyy kauppaan. Kuinkas se nyt tulikin sopivasti ennen joulua, hän sai siitä itselleen mieluisan joululahjan. Seuraa aika, jolloin hän tutustuu sen kaikkiin ominaisuuksiin. Siinä puuhassa hän näyttää yhtä hellyttävän innokkaalta kuin pojanpoikansa 7 v. Minulla olisi tietysti hänelle muutakin puuhaa.

Eilen tapasimme Leidiporukalla ison kaupungin sykkeessä. Sinebrykoffin satavuotiaaseen taidemuseoon on lisätty henkilökuntaa ja lipun hintakin on noussut sitten viime käynnin. Puodissa oli tarjolla vaikka mitä ihanaa ja jouluista. Kaupungilla tuuli tuiversi tukkaa, ja Hietalahden hallin soppakeittiö tarjosi kympillä lounaaksi maittavaa keittoa. Muutaman kadunkulman päässä laskeuduttiin pari rappusta katutasolta Kakkugalleriaan kahville. Syömisten äärellä päivitettiin niin maailman tapahtumat, kotimaan poliittinen tilanne kuin yksityisemmätkin kuulumiset. Kullakin on huolensa, mutta yhteys on säilynyt ja jatkuu ensi vuonnakin.

Aamu valkeni seesteisenä. Kalpea siivu aurinkoakin ilmaantui pihaan. Eilen illalla sain viestin, että hammashoitaja oli sairastunut, joten tämän päivän tapaamisemme siirtyy viikolla eikä tänään siis ole ’pakollista’ ohjelmaa. Saa nähdä mihin nyt inspiroidun.

*Kenkkukoipeni, ne molemmat, ovat kuntoutuessaan herättäneet varovaista toiveikkuutta josko jonkinmittainen metsälenkki …

*Keittiön ikkunan voisi vielä pestä ulkoa jouluksi, koska mittari on kaksi astetta plussalla …

*Taatelikakun ja piparkakkutaikinan ainekset on tuotu kaupasta, joten …

Kun kalenteri näytti eilen viikon ensimmäistä ohjelmatonta päivää eikä satanut, inspiroiduimme pihatöihin. Isommat oli jo tehty, jäljellä oli viimeisten lehtien haravointi sisäpihalta, rapunpielistä ja talon päädystä. Toinen myös sahaili vaahterasta aiemmin katkaistut alaoksat takkaan mahtuviksi. No, hommat tuli tehtyä. Saimme raikasta syysilmaa ja tyytyväisen olon. Arvattavasti minä sain myös ne tavanomaiset jälkisäryt tänään.

Olemme huomanneet, että yksi meno tai kotityö päivää kohti on sopiva tässä iässä. On myös tärkeää, että vanheneva ymmärtää jättää – mahdollisuuksien mukaan – vapaita päiviä. Ei olisi ollut yhtään niin inspiroivaa, jos kalenterissa olisi lukenut: haravoi piha.

Kävimme Järvenpäätalon isossa salissa nauttimassa Club for Five-yhtyeen joulukiertueen alkajaiskonsertista. Sali oli täynnä kanssakuulijoita. Kokemus oli energisoiva, sillä yleisö oli esiintyjien kanssa samaa ikäluokkaa (alle 40 v).

A cappella-laulu on vaativa laji, se edellyttää paitsi sointuvia ja notkeita lauluääniä, myös erittäin tarkkaa korvaa ja erehtymätöntä rytmitajua. Onnistuessaan ihmisäänellä tuotettu musiikki antaa kuulijalle syvän tyydytyksen ja harmonian kokemuksen, erilaisen kuin instrumentein tuotettu musiikki. Esityksiä rikasti hillitty koreografia ja upeat valotehosteet. Koska kyseessä oli joulukiertue, kuulimme raikkaasti sovitettuja joululauluklassikkoja, kimaran kevyttä jouluhilettä sekä yhtyeelle varta vasten sävellettyjä uusia. Kukin laulajista sai myös vuorollaan juontaa kappaleet. Juonto on aina riski, mutta tässä se toimi. Yhtyeelle sovittu kevätkiertue alkaa Järvenpäästä 2. maaliskuuta.

Suomi on kuorolaulun luvattu maa, mutta pieniä konsertoivia ja levyttäviä a cappella lauluyhtyeitä on tietääkseni vain kaksi, Club for Five ja se ensimmäinen, jonka tasoa on vaikea ylittää, Rajaton.

Viikko alkaa käsittämättömän ihanassa auringonpaisteessa. Lunta on täälläkin jo vähän, valo kipunoi kiteissä, ja ilma on miellyttävän raikasta. Talvi vilahtaa, tuskin vielä jää tänne.

Fysioterapeuttini soitti.  Hän oli satuttanut jalkansa, se on leikattu ja kipsissä. Loppuvuoden olen kollegansa hoidossa. Kurjaa hänelle, ja minunkin on totuteltava toisen tyyliin. Onneksi nuorten vammat paranevat paremmin ja nopeammin kuin ikäisteni.

Viikko on kalenterin mukaan täynnä elämää ja päättyy adventtisunnuntaihin. Kynttilä sytytetään kotona, hoosiannakirkossa käydään ja glögit juodaan takan ääressä.  Ah, niin perinteikästä.

Edelliseen liittyen, pyysimme elämämme ensimmäisen kerran kiinteistövälittäjän kotiimme. Aiemmat yhteisen elämämme muutot, myynnit ja ostot olemme järjestäneet itse. Muutaman prosentin välityspalkkio sisältää perustellusti  paljon työtä, johon ei sitten itse tarvitse puuttua. Eikä vielä ollut kyse toimeksiannosta, vaan vasta maksuttomasta arvioinnista.

Koska kyse on tunneasioista, kuulimme herkästi välittäjän pariin kertaan mainitseman ”teidän kaunis kotinne”. Arvattavasti ammattilainen tiedostaa nämä tunneseikat ja puhuu sen mukaan. Olemme hänen kanssaan samaa mieltä huoneiston eduista, myös myyntinäkökulmasta mahdollisista pulmista, joista pahin on ajankohta. Hinta-arvio perustui vastaavien asuntojen toteutuneisiin kauppoihin tältä ja viime vuodelta tällä alueella, siitäkin olemme yllättävän yksimielisiä.

Ehkä prosessia helpottaa alkaa puhua huoneistosta tai asunnosta kodin sijaan, mutta vasta sitten kun pyörät pannaan pyörimään. Nyt meillä on vielä koti.  

Tämä oli ilmeisen tarpeen. Kävimme katsomassa toisen ihmisen kotia, koska hän oli päättänyt muuttaa siitä pois, ja me taas mietimme pitäisikö meidän muuttaa.

Tämä selvisi, että meidän ei ole pakko nyt muuttaa, ellei moni asia olisi toisessa paikassa yhtä hyvin tai paremmin. Ja sitten kun on pakko, pitäisi tuntea, että uusi paikka ottaa vastaan.

Herätessä ajattelin, millaista olisi nousta uuteen päivään niissä huoneissa. Mitä katselisi ikkunasta aamuteellä; ei lintua pihasyreenin oksilla, ei oravaa loikkimassa. (Joku onkin sanonut keittiön ikkunaa ”kaipauksen portiksi”.) Ajattelin päiviä kodissa, josta ei voi astua ulos pihaan. Vaeltelisiko siellä ikkunasta toiseen ja parvekkeelle talon ääniä kuunnellen. Löytäisikö omanoloisensa nurkan, jossa viihtyisi.

Ja tämäkin kirkastui, että yli neljännesvuosisata elämää jossakin osoitteessa tekee ihmiselle asunnosta kodin, josta on vaikea lähteä. Irti päästäminen on oma prosessinsa ja toiseen paikkaan asettuminen toinen.