…käydä Systeemissä tarkastuttamassa veriarvoista luettavissa olevaa terveyden tilaa. Se tapahtuu meillä nykyään näin: soitan omahoitajan numeroon minä aamuna tahansa 9-12. Sieltä vastaa automaatti ’jos sitä paina tätä’ -systeemillä. Valitsen 4 ja 1. Puolen tunnin päästä soittaa ystävällinen miesääni, joka kysyy mitä minulla on mielessäni. Kerron, että on se aika vuodesta, jolloin laboratoriokutsu on ennen tullut.  – Se pitääkin nyt itse huolehtia. Mikä onkaan henkilötunnuksesi? Käy ensin laboratoriossa – muista olla ravinnotta 10 tuntia, vain aamulääkkeet saat ottaa – varataan saman tien tästä aika omahoitajalle ja lääkärille. Sinne ota mukaan verenpaineen mittauslukemat ja verensokerin seuranta-arvot. Hyvää päivänjatkoa, rouva, hei hei. – Ooh, kehitys on kehittynyt, tuumin.

Katselin eilen A-studiokeskustelua, jota jälleen luotsasi suvereenisti sympaattinen toimittaja Jan. Keskustelu alkoi erään potilaan esiin nostamasta kohtelusta Malmin sairaalan terveyskeskuspäivystyksessä. Keskustelun aikana kävi ilmi, että tylyä kohtelua terveydenhoitohenkilökunnan taholta on valitettu yleisemminkin, jopa potilaiden pahoinpitelyä on raportoitu. Siinä nousivat puheisiin resurssit, mutta myös talon sisäinen hoitokulttuuri ja työjärjestelyt ajoittain pahasti ruuhkautuvissa päivystyksissä. Tuli puheeksi akuuttihoitoon perehtyneiden lääkärien tarve, niitä koulutetaan jo, mutta määrä on vielä vähäinen. Erityisesti Tuula Haatainen toi keskusteluun teräviä ja fiksuja näkökulmia ja ratkaisuehdotuksia aikanaan päivystyksessä työskennelleenä hoitajana ja monipuolista johtotason kokemusta omaavana poliitikkona.

Jos lukee nettiä ja yleisönosastoja sekä kuuntelee ihmisten kokemuksia, voi vain ihmetellä: mitä on tapahtunut ’maailman parhaaksi’ kehutulle terveydenhuoltosysteemille. Vanhustenhuolto on kestovalitusaihe, nyt valittavat jo työikäiset veronmaksajatkin huonosta kohtelusta ja hoitovirheistä. Eikä vuosisadan sote-uudistus näytä tulevan valmiiksi lähivuosinakaan.

Viikko on lopuillaan, sanon perjantaina, koska minulle lauantai ja sunnuntai ovat aika spesifejä päiviä. Huomenna tulevat Muru ja Ritaripoika (joka ei enää ole ’pikku’). Saa nähdä mitähän kivaa tällä kertaa keksitään yhdessä niiksi tunneiksi, kun isi ja äiti ovat soittotöissään. 

Naapurin pihassa seisoo iso muuttoauto. Se tuo mieleen oman tilanteen yllätyskiemuroineen. Koska lienemme tuossa pisteessä. Kärsivällisyyttämme koetellaan.

Olen puhunut ystäville ’välitilaolosta’, jota olemme nyt eläneet mielestäni melkein kohtuuttoman kauan. Joskus vain on niin, että myynnit ja ostot eivät osu kohdalleen tai jompi kumpi kaupan osapuoli on epävarmaa sorttia ja haluaa varmistella päätöstään. Inhimillistä sekin.

Myös kauppa, jossa käymme viikonloppuostoksilla on ’välitilassa’. Kauppa laajenee. Hyllyjä uusitaan. Tavarat vaeltelevat. Vain hedelmä- ja vihannesosasto pysyy paikallaan. Tänään liha- ja kalatiski oli kadonnut kokonaan. Kalapäivämme ateria muuttui lohipastaksi eineshyllystä.

Mikään ei ole ikuista. Paitsi välitila, aina jossain.

Se tapahtuu sittenkin – lähtö, kodin muutto toisaalle. Myyntiaika oli jo umpeutumassa, kun vielä tuli tarjous. Hintaa palloteltiin, lopulta päästiin sopuun. Nämä ovat niitä päiviä, kun ikävä ja luopumisen suru hiipii mieleen tuon tuostakin. Kuljen kameran kanssa pihassa ja huoneissa. Mietin kauhuissani kaikkea ponnistusta, mitä muutto merkitsee. Emme vielä edes tiedä minne muutamme. On vähän sellainen kuolemanfiilis, kuin benji-hyppy tyhjään. Positiivista on se, että aikaa on, muutamia kuukausia.

Yritän sanoa sisäiselle huolenkantajalleni: ole kärsivällinen, kaikki järjestyy ajallaan.

Aurinko on loisteliaalla päällä. Syysvärejään maalaileva luonto on kuin kasvonsa pessyt eilisen rankkasateen jäjiltä. Hyvä aamu lähteä lenkille. Päivänkakkarapuu isossa ruukussa pihalla ja fuksia amppelissaan ovat kukkineet koko kesän ja kukkivat yhä. Ihmettelen kimalaista, joka aamusta iltaan jaksaa hääriä fuksian kukissa mettä keräämässä. Eikö se ikinä saa kyllikseen.

Illalla olimme taas lasten kanssa. Tapanamme on iltapalan jälkeen laulaa yhdessä vuodenaikalaulu ennen iltasatua. Laulun loppusäkeet lauletaan yhdessä: ’on syyskuu, on syyskuu’ ja alkusäkeen ’Kun…’ jokainen keksii vuorollaan, esimerkiksi Pikkuritari: ”Kun isillä on syntymäpäivä….” tai Muru: ”Kun pihlajanmarjat kypsyy….” Iltasatuna menee nyt Hyppelihiiri Myökkipyökkimetsässä. Kysäisin viisivuotiaalta Murulta mikä on ’laki’, kun se mainittiin tekstissä. – No se on semmoinen sääntö, jota kaikkien pitää totella. Tokaluokkalainen Pikkuritari lisäsi: – Jos rikkoo lakia, voi joutua vaikka vankilaan tai saada sakkoja. – Taidatkos sen selkeämmin sanoa.  

Aloitimme syyskuun ikkunoiden pesulla. Hiki siinä tuli. Eilen söimme kasvislasagnea, erinomaista. Sieni-juustomunakas ja puolukkapuuroa tuoreista marjoista olivat ruokalistalla tänään, huomenna ehkä kalaa. Kotikadun koivuissa on jo keltaista, ja pihlajat kantavat hurmaavan punaisia terttuja. Aamun valoisa raikkaus ja illan tyyni viileys koskettavat kasvoja, kun avaan oven pihaan. Kiitän maan antimista, elämän lahjoista.

Ystävä soitti, kertoi olleensa taideleirillä Pyhätunturin maisemissa. Minulla sattuu olemaan kolme ystävää, jotka nauttivat maalaamisesta, kaikki omalla tavallaan lahjakkaita. Sitä kai voi sanoa harrastukseksi, nautintoa, josta itse maksaa eikä ansaitse. Ehkä minä sitten ’harrastan’ kirjoittamista. Itse oikeastaan pidän kirjoittamistani eräänlaisena hengityksenä, keskusteluna itsen ja toistenkin kanssa. Ehkä koen olleeni tavallaan ’näkymätön lapsi’, sanoissa nyt näkyväksi tullut.  

Ämyrit ja ruutu tuuttaavat tajuntaan aamulla öiset, päivällä aamuiset, illalla päivälliset ponnistelut ja niiden tulokset. Tiedonvälitys toimii täysteholla aikaeroista huolimatta. HD-lähetys näyttää jokaisen hikipisaran, katkeran tappionkyyneleen ja voitonhuumaisen hymyn paljastaman valkaistun hammasrivin. Heitot, juoksut, hypyt, lyönnit ja veden pärskeet vyöryvät olohuoneeseen hidastuksina. Studioissa vedetään yhteen ja ennakoidaan, selostetaan sitä minkä kuva jo näyttää, hehkutellaan, kannustetaan ja surkutellaankin. Paikalla haastatellaan suomalaista, joka itkee surkeuttaan, ja ulkomaan voittajaa, joka on onnensa kukkuloilla. Vaan ei ole vielä nähty lippuseremonioita, kuultu kansallishymnejä, ihailtu maailman parhaita korokkeilla mitali kaulassa.

Oi tätä suurenmoista ja suurellista Olympos-näytelmää Rio de Janeiron näyttämöllä.

Kahdesti olemme tehneet saman virheen, lähteneet taidemuseoon tarkistamatta onko se avoinna. Eilen oli se toinen kerta. Jokohan me opittais? Taidehallin Tom of Finland-näyttely oli suljettu 7.8. ja uusi näyttely oli vasta rakenteilla. Eihän se muuten mitään, mutta kun Toinen meistä ei ole käyttänyt joululahjaksi saamaansa museokorttia vielä kertaakaan, onhan se vähän noloa, jotenkin.

Oltiin stadissa kotimme myyntiesittelyä hoitavan henkilön tehdessä työtään täällä. Harvoin tulee kesällä muutenkaan käytyä kaupungissa, kun ei ole kausikonsertteja. Ei me enää jakseta lähteä pelkästään hengailemaan. Niinpä taas oli moni asia yllättäen muuttunut edellisen käynnin jälkeen. Muutosrytmi on maailmassa kiivas.

Kävelykadulla tuli vastaan Skattalla asuva ystävä ja siinä sitten vaihdettiin kuulumisista ne päällimmäiset, jotka jo tiesinkin muusta yhteydenpidosta, mutta Toinen ei. Osuimme sattumalta Akateemiseen, kun Jari Sillanpää oli siellä haastateltavana tarinastaan kertovan kirjan myyntiä buustatakseen. Niin vähän kuin ns. viihdemusiikkia kuuntelenkin, pidän Jaria poikkeuksellisen lahjakkaana estraditaiteilijana kotimaan ympyröissä. Kauppa oli täyteen ahtautunut, naisväkeä enimmäkseen. Artisti kertoi parhaillaan kesästään. Tilanne jäi menolleen, kun me jatkoimme matkaa.

Paitsi Espan puistonpenkillä istuskelua ja Stockalla haahuilemista, olimme syömässä Kappelissa sen kunniaksi, että sattui olemaan 43. hääpäivämme. Kotiovella tuli vastaan ihana ruusujen tuoksu – ja aurinko paljasti iloisesti ikkunoiden pölyisyyden, mikä tavallisesti kätkeytyy sälekaihtimien taa.  

Maanantaina kävimme ihailemassa tuoretta ja luvallista taidetta kaupungin purkuun määrätyistä kiinteistöistä. Seurasin graffititaiteilija Salla Ikosen työskentelyä. Jälki oli loistavaa. Salla kertoi, ettei tyttömaalareita ole monta Suomessa hänen lisäkseen.

Ja tänään sitten satoi, aamuyöstä lähtien, tämän tästä ja oikein kohisten. Oi miten ilma raikastui, kaupunki pesi kasvonsa, ja koko luonto sai elähdyttävän vesikasteen. Ehkä huomenna luonto saa lisää vettä janoonsa, toivon. Onneksi ukkospilvet kiersivät meidät kauempaa. En ole mitenkään urheimmillani ukkossäällä, Toinen taas seisoo mieluusti katsomassa salamoita kuin parastakin ilotulitusta.

Pyykkikone hyrisee jo aamusta, liinavaatteet siitä omaan pihaan narulle tuulen kuivattavaksi, pienemmät pesutilojen puolelle avoimen ikkunan tuntumaan. Illalla on mukava koota raikkaantuoksuiset vaatteet kaappeihin.

Eilen kävimme kaupungin yleisellä pesupaikalla  kahden maton verran askartelemassa. Tungosta ei ollut ja hyvä niin, eipä tarvinnut jonotella huuhtelutelineelle eikä mankeliinkaan.  Oli hauska siinä myös seurata sivusilmin, miten hyväntuulinen teini-ikäinen nuorukainen avusti mummoaan pesupuuhassa. Pestyt matot käärittiin mankelin jälkeen kääröiksi ja kuskattiin kotiin osa mummon rollaattorilla, osa polkupyörän tarakalla. Minäkin sen tiedän: mummot tykkäävät puhtaista matoista.

Jalkopalloshow pyörii lähes tauotta tv-ruudulla. Minulla on oivallinen mahdollisuus puuhastella kesäkukkien kanssa, lukea, kirjoitella, puhua ystävän kanssa pitkään ja maata pihakeinussa katselemassa poutapilviä. Kyllä, arjessa on lumonsa.

Pissismummola sattuu olemaan erään tarmokkaan sepelkyyhkyn reviirillä, mistä johtunee, että tuo kurluttaa kuuluvasti aamuin illoin ja puoliltapäivinkin mitä mieltä hän muiden lähiasujain touhuista on. Onneksi Mummo ei ymmärrä mitä se sanoo, mutta arvaahan tuon. Mummo rohkenee toisinaan sille huomauttaa, että me ja muut ihmisnaapurit ollaan kyllä asuttu tässä ensin, että jos tuo ottaisi sen huomioon eikä niin äänekkäästi ja yhtenään kailottaisi mielipiteitään.

Pissismummo ja Poikakaveri äkkäsivät Kyyhkyn vuosia sitten lähimetsässä. Siellä tämä eleli kuusten kätköissä hissukseen. Olisikin pysynyt siellä, mutta eihän tämä. On kyllä muuten ihan kelpo lintu, komean kokoinenkin, ei mitään, mutta annas olla, kun kurkkunsa aukaisee. Joskus tämä tulee ihan pihapuumme yläoksalle tarkkailemaan alapuolista elämää. Siinä tämä kyllä on hiljakseen, arvaa ehkä, että saisi tuliset hatkat, jos siinä alkaisi elämöidä. Rajansa kaikella. Nih.

Tulipa mieleen muuan keväinen lomaviikko, jonka P.Mummo muinoin vietti ystävänsä Kriikunan kera Yst. Sosiaalineuvoksen sukulaisen valkoisessa huvilassa Espanjan rannikolla. Kaunista oli ja lämmintä ja viihtyisä oli seura sekä elämänmuoto pohjoisesta viileydestä sinne lennähtäneille. Mutta jo viikon puolivälissä seurue alkoi kaivata takaisin Pohjolaan. Nääs aamun vaaletessa se alkoi ja illan pimenemisen tunteihin asti sitä kesti: puiden lehvästöihin majoittunut tosi pöllö lintu huusi kuin henkensä hädässä: HUHUU HUHUU HUHUU. Että tulipa tässä mieleen.