Seurakunnan senioritiistaissa kuulin eilen mainion esitelmän otsikolla Suomi 100 vuotta – Reformaation merkitys Suomen historiassa. Teologian tohtori ja kirkkohistorian dosentti Timo Junkkaalan esitys oli yllättävän mielenkiintoinen, onnistui pitämään minut täysin hereillä ja vakuuttumaan. Olen kymmenet vuodet aikuisen elämästäni suhtautunut historiaan tyyliin ’ei taas, en jaksa’.  Asenne perustuu aataminaikaiseen rutikuivaan historianopetukseen, jossa sotien ja rauhansopimusten vuosiluvut olivat tärkeintä muistettavaa ja jäivät sekavana röykkiönä jonnekin mielen uumeniin liittymättä mihinkään. Junkkaala herätti kuulijat tajuamaan miten historiasta tehdään mielenkiintoista: kerrotaan mitä tapahtuu milloinkin, mikä tapahtumissa johtuu mistäkin, millä tavalla vaikuttaa mihinkin. Tehdään asiakeskeinen jatkumo, jossa kulkee punaisena lankana ajankohtainen näkymä.  – Parempi myöhäänkin kuin koskaan.

***

(Ps. 29.3.2007 kirjoitin blogiin pyyhittyäni pölyjä Kansojen historian rivistöltä hyllykössä: ”Saa nähdä milloin innostun historiasta. Se tuoksuu pölyltä ja unohtuneilta myllerryksiltä.”)

Taidemuseo on maisemallisesti hienolla paikalla, mutta järjettömän vaikea sinne on muualta tulijan löytää, kun harvahkoon käy. Särkänniemi on se mihin suunnistaa, mutta kun opastekyltit katoavat yhtäkkiä ja edessä on risteys eikä navigaattorin karttaa ole päivitetty, vaatii eestaas sompailua ja kysymisen, että lopulta osuu sujahtamaan oikeasta välistä Näsinneulan kupeelta ja talviuntaan nukkuvan tivolin läpi Näsinneulan kupeelle ja siitä Sara Hildénin museon pihaan.

Jarmo Mäkilän (s.1952) retrospektiivi tarjoaa huikeita välähdyksiä tuotteliaan taiteilijan tärkeimmiltä kausilta. Vaeltelemme vaitonaisina saleissa ja aulatiloissa kahdessa kerroksessa. Teokset ovat yhtä sarjaa lukuunottamatta valtavia, pelkkä koko jo mykistää. Tauluissa on poikia miehen ruumiissa ja miehiä pojan ruumiissa, Punkkarikasvojen kollaasi, graffitinomaisia kuvia täynnä väkivaltaa, sarja postmoderneja vanhan taiteen toisintoja, installaatioita, seittiin peitetty kotitalon rekonstruktio. Lapsen yksinäisyys ja häpeä installaationa, jossa yksi lapsi seisoo omilla jaloillaan viidenkymmenen laatikoihin hylätyn lapsen pään keskellä.  ”Teokseni syntyvät idyllin ja uhan välisestä jännitteestä”, sanoo taiteilija esittelyvideossa.

Kuvat ja niiden herättämät tunnelmat ajelehtivat mielessä pitkin iltaa. Puramme niitä illallisella. Kuuntelen tarkkaan Toisen vaikutelmia ja kuvien aktivoimia lapsuusmuistoja. Mietin ääneen omiakin tunteitani, sillä kylmäksi kuvien äärellä ei voinut jäädä. Tutussa pikku hotellissa nukutun yön ja runsaan aamiaisen jälkeen ajelemme kolmostietä kotiin päin auringon pilkahdellessa ja pian solahdamme takaisin kotoisiin lauantaipuuhiimme. 

Heräsin aamuun kevyellä mielellä nukuttuani hyvin ja omia unia nähden. Tunnen miten voimaa nousee minuun kuin mahlaa kevätkoivuun. Jaksan taas lukea, kiinnostua tapahtumista, lähteä melomaan elämän virtaa pelkän lipumisen sijaan.

Unien näkemisen tiedetään olevan tärkeää  aivojen huoltoa, roskan suodatusta pois uusien ajatusten tieltä. Lääkitty nukkuminen on tainnuttavaa, ei hyvää, elvyttävää unta. Kuuden viikon mittaisen vahvan kipulääkityksen vaikutuksen poistuminen kokonaan elimistöstä vie näköjään viikkoja näillä kymmenillä.

Merkityspäiviä on tässä vuodenajassa muutamia lyhyellä aikavälillä. Syntymät ja kuolemat, elämän rajapyykit ovat tärkeitä muistettavia. Veljeni syntymäpäivä ja isän kuoleman muistopäivä, samana päivänä molemmat. Minä ajattelen lämmöllä veljeä, hän muistelee nyt enemmän isää. On ystävien syntymäpäiviä. Toisen syntymäpäiväkin lähestyy ja se tietää hyvää syytä poiketa arkirutiineista.

Eilen Ritaripoika vakuutti, että on jo kevät, mutta Murun mielestä maaliskuu on vielä talvea. Minä elän kevättalvea yöpakkasineen ja sulavan lumen tuoksuineen.

Yöllä ja päivän mittaan on sadellut lunta. Piha on taas kerran puhtaan valkoinen. Toinen kraapustaa lapiolla pihapolkua. Tuulenhenki pudistelee kanervia ikkunalla. Maaliskuuta mennään ja taas toistaiseksi elämä kulkee vaivatonta uomaa.

Eilinen kuntavaalipaneeli oli kerrankin hyvin hoidettu toimittajien taholta. Eihän näistä osanottajista tahdo saada aitoa keskustelua irti, jähinää kyllä ja poliittisia litanioita. Päälle puhujia piti pariin otteeseen uhkailla mikrofonien sulkemisella. Kilpalaulanta näyttää ja kuulostaa typerältä, Sipilä ja Rinne onnistuivat parhaiten keskustelemaan herrasmiestyyliin. Andersson tuntui hiukan hukassa olevalta tässä joukossa. Orpo oli epätavallisen aggressiivinen ja Soini lillui omissa sfääreissään. Niinistö näytti väsähtäneeltä, Essayah ja Henriksson käyttivät tyylikkäästi puheaikansa. Ainoa asia, mistä katsoja sai jotain hyödyllistä konkretiaa irti, oli kunkin puolueen valinta rahankäytön prioriteeteista.  – Argumentointi ylimalkaan tuntui kovin tutulta. Eikö nämä vuorosanat ole kuultu suurinpiirtein joka vaalien alla? Milloin ja kenellä poliitikoista olisi jotain tuoretta ja innostavaa sanottavaa?

On katsottu Lahden MM-kisoja vaihtelevasti. Toinen on silmäillyt pitkin päivää, ainakin pätkittäin ja huudellut minua paikalle kun suomalaisilla on sauma.  Aika pian olen ärsyyntynyt tv-selostajan kauheasta kohkaamisesta (Tapio Suominen). Jos radioselostaja fiilistelee innostuneesti tapahtumia, sen ymmärtää, mutta kun ruudussa näkyviä tapahtumia selostetaan tyyliin ”katsokaa miten…” tai jos selostaja hoputtaa hiihtäjää ja neuvoo miten suoritus pitäisi hoitaa, se alkaa olla sietämätöntä. Niinhän siinä kävi, että meillä siirryttiin Ruotsin tv:n asiallisen selostuksen pariin.

Katsoja ilahtuu, kun suomalaisurheilija pärjää, mutta surku on katsella karseaa pettymystä, kun jotain täysin odottamatonta tapahtuu maalisuoralla. Urheilijalla ei ole aina paras päivänsä, eikä onni ole aina myötä. Selittelyäkin löytyy: kuntoajoitus ei osunut kohdalleen,  suksihuolto ei onnistunut, sää ei ollut mieleinen, joku toinen yllätti vahvuudellaan tai kaatumiset tuovat dramatiikkaa peliin. Kokenut urheilija totesi, että joskus ei vain kulje, vaikka kaikki pitäisi olla kohdallaan.

Junassa. Goottityyliin meikatun naisen luuri vilkkuu. Nainen pyörittää silmiään toiselle: – Faija taas. Luuriin (kovaäänisesti):  – ..ttuuks sä mulle, ku mä sanoin, et mä tuun, ni mä tuun sit ku mä tuun. Klik.

Silloin tällöin käy mielessä mihin länsimaissa oikeastaan ollaan menossa. Tietyt tilastolliset tosiseikat ja uutisvirrasta merkille panemani huomiot saavat ajattelemaan, onko miessukupuoli rappeutumassa, naissukupuolen ominaisuudet monipuolistuneet vai tasa-arvoko on liian pitkälle edennyt.

Olen nyt nukkunut muutaman yön ilman särkykapseleita ja nähnyt taas uniakin. Olo tuntuu päivä päivältä normaalimmalta. Olen tosi kiitollinen kipulääkkeestä, sillä pahimmillaan nukkuminen oli melko mahdotonta ilman tainnutusta, mutta nyt on aika purkaa kapselipuudutus. Toivottavasti en innostu liikkumisesta liikaa, kokemusta takaiskuistakin on.

Tänään uskaltauduin pitkästä aikaa pääkaupunkiin tapaamaan ystävää. Puhelimet ja sähköpostit ovat kyllä käteviä yhteyden pitämiseen, mutta henkilökohtaista tapaamista ne eivät korvaa. Tässä asiassa tunnustan olevani old-fashioned. Koska ystäviä asuu eri puolilla eteläistä Suomea, saattaa olla, että iän myötä tämä yhteydenpitomuoto harvenee luonnollisista syistä. Aika kankeasti köpöttelin ekalla kaupunkireissulla siksikin, että mm. Espalla oli paikoin jäisiä kohtia.

Ilta kotona on rauhaisa, mutta ulkona pyryttää siihen malliin, että se tietää Toiselle hommia aamulla.

Jalan hermopinne tuntuu ihmeenomaisesti lauenneen ja särky hävinneen. Olen niin kiitollinen! Kotikirkossa käynti on sielua hoitavaa, tapaa tuttuja messu-uskollisia, jotka ovat siellä varmaan joka sunnuntai. Aina on siis joku, jonka kanssa voi jakaa ilonsa tai surunsa, jos haluaa.

Markus-pappi puhui saarnassaan pitkään presbyteeri Samuel Smiley’sta, jota hän oli jo alkutervehdyksessään lainannut tähän tapaan: ”Ajatus synnyttää teon, teot synnyttävät muutoksen”. Smiley tuntuu eläneen oivalluksensa mukaisesti. Arvaan, että saarnaajan paneutuessa perusteellisesti Smileyn elämään ja aikaansaannoksiin, joku kaltaiseni kuulija saattoi miettiä, milloin päästään sunnuntain evankeliumitekstiin vaiko ollenkaan. Vaikka Samuel S:n elämästä on paljon opittavaa, maailman pelastajaksi hänestä ei ole.

Siunattujen vainajien muistokynttilöitä sytytettiin kahdeksan, kastettujen lasten kaksi eikä avioliittoon kuulutettuja ollut. Näin nykytrendit kirkossa näkyvät. Keskeisessä asemassa seurakunnassa ollut entinen työtoveri oli tullut kuulemaan puolisonsa kuoleman ilmoitusta, kuten yhä on tapana. Menin halaamaan messun jälkeen. Yksi toisensa jälkeen tulemme siihen kohtaan elämää, jossa luopumisen kipu on kohdattava.

Esikoisen porukka on hiihtolomallaan mökillä, meilläkin on siis loma. Täällä ei kyllä paljon hiihdellä. Mökiltä tulleessa kuvassa Muru istuu lumen peittämän sorakasan päällä. Lausahdan spontaanisti: – Kas, Kukkulan kuningatar! (Isäänsä kutsuttiin saman ikäisenä ’Kukkulan kuninkaaksi’, koska hän halusi aina kiivetä korkeimmalle.)

Könysimme yhdessä eilisiltana musiikkiopiston viulistien ystävänpäiväkonserttiin. Sali oli täpö täynnä vanhempia, lapsia ja isovanhempia. Esiintyjien pukukoodi on, kuten soittajilla ainakin, musta-valkoinen. Murulla oli soma valkoinen mekko, mustat legginsit ja kengät. Tummat hiukset oli kammattu ylös nutturalle. Yhteissoiton jälkeen Muru pääsi esittämään Weberin Metsästäjien kuoro -kappaleen, josta opettaja sanoi jälkeen päin: Hyvin soitit.  

Mitä olen n i i n kaivannut – kävelyä pakkasraikkaassa aurinkoisessa säässä kaupungin aamuruuhkan hiljennyttyä. Kaksi ja puoli kuukautta on mennyt kenkkukoiven kanssa kärvistellessä, kepin kanssa tai ilman. Pahimmillaan puoliksi linkussa Toisen käsipuolessa ovelta autoon, autosta apteekkiin tai johonkin muuhun asiointipaikkaan ja takaisin kotiovelle. Määränsä kutakin ihminen sietää, olen huomannut, että on alkanut ärsyttää.

Viikon verran olen nyt nukkunut paremmin, kävellyt suorassa kuin ihminen. Uskaltaudun pienelle lenkille lähikatuja pitkin sauvat tukena ja Toinen mukana. Jäisille metsäpoluille en tohdi lähteä seikkailemaan. Loppusuoralla lonkka alkaa jo viestittää.  Miten muutamassa kuukaudessa ehtii tulla näin kankeaksi? Tajuan, että vaikka jalkahermo rauhoittuu, edessä on vielä sisua vaativa lihaskunnon palautusurakka.

Nythän on niin, että, jos leffakerhossa takanasi istuva (mies) aivastaa keuhkot ryskyen ja sylki roiskuen, on satavarma, että vähintään viisi lähintä edessä, takana ja vierellä saa tartunnan viruksesta. Eikä virus ole mikään söpö pöpö, vaan kunnon suomalainen flunssavirus, joka kouraisee syvältä.

Niin että kiitos vain sulle isotörppö miesihminen, olen flunssassa ja nettiraivoan. Ja olen katkera sulle, koska menetin yhden ihanan isovanhempien iltapäivän Murun päiväkodissa ja ennen muuta Murun esittämän revontulitanssin. En tietenkään lähde tungokseen aivastelemaan ja levittelemään virustasi. Olisit pitänyt suusi kiinni. Ja tiedoksi: nenäliinojakin on olemassa.

Helpotti. Hiukan.