Olen todella kärmeissäni, pihisen ja leimahtelen. Välittömänä syynä on tilanne: olen kenkkukoipeni vankina kotona, yö oli taas pitkä ja monivaiheinen ja nyt vielä kurkussani tuntuu olevan kaktus. Mutta taustalla on isompi harmitussyy: Akateeminen. Siis se kirjakauppa pääkaupungissa, joka on pettänyt pitkäaikaiset asiakkaansa pahan kerran.

Monituiset kerrat vuosien mittaan kävelin sinne sisään ja katukerroksen uutuushyllyltä löysin etsimäni, yläkerran pöydiltä ja hyllyiltä harvinaisemmat asiateokset. Korttihullunkin vaatimukset täyttävä, laaja-alainen valikoima tarjosi taidetta ehtymättömät määrät. Alakerrasta löysi aina ihania tyhjiä kirjoja, jotka voi täyttää omin sanoin ja kaikkea muuta kirjoittajan rekvisiittaa. – Nyt tämä kaikki on muisto vain.

Syksyllä viimeksi kävin siellä. Olen jo oppinut, että paras mennä palvelutiskin jonon päähän ja kysyä vuorollaan onko sitä ja sitä kirjaa. Liian monta kertaa on vastaus sitten ollut, ei ole enää – kun premiäärikausi on jo ohi – tai – painos on lopussa. Voidaan tilata, se tulee viikoissa kyllä – tai – etsikää jostain muualta, ehkä löytyy. – Samana vuonna ilmestynyt kirjakin! Mitä ihmeen palvelua. –

Onneksi Aalto Café on vielä – tai oli ainakin syksyllä – entisellään. Pöytiin tarjoiltiin ja kirjojen ystävä sai edes kahvinsa design-atmosfäärissä. Kerran erinomaista kahvia nautiskellessa päätin, että tänne en enää tule kirjojen vuoksi. (Pitäkää tunkkinne.)

Ja tällä kertaa harmi lauhtui, kun Toinen sanoi lempeästi voivansa tilata syvästi inhoamastani nettikaupasta kirjat, jotka halusin. Ne tulevat kuulemma muutamassa päivässä. Juu, varmaan. Siis jos posti.

Leffakerhon näytäntö, 45 vuotta, antoi eräänlaisen tulevaisuusnäkymän vanhan avioparin  arkeen ja juhlaan. Pari oli aikonut juhlia 40 yhteistä vuotta (ne rubiinihäät), mutta mies joutui ohitusleikkaukseen, joten juhlat siirtyivät viidellä vuodella. Vähitellen juhlaintokin hiipui, mutta ystävät vaativat heitä toteuttamaan alkuperäisen ajatuksen.

Vanhan parin arkea sävytti miehen masennus (tavallista sydänleikkauksen jälkeen) ja sen myötä  vaimon melkein liioitteleva huolehtiminen. Eräänä päivänä mies sai kirjeen, jonka myötä miehen salattu nuoruuden aikainen, traagisesti päättynyt suhde ennen nykyistä avioliittoa, astui lapsettoman parin nykypäivää varjostamaan. Vaimo provosoitui salaamisesta.

Elokuva oli viipyilevä ja näytti runsaasti vanhan parin arkea. Kaipasin kieltämättä kuvaukseen vähän vauhdikkaampia kohtiakin (kuvitellen, että semmoistakin on), ja mietin tuollaiseltako nelikymppisen elokuvaohjaajan silmissä näyttää pitkäaikaisen pariskunnan elämä. Vaikka parin vuoden päästä tulee meillekin tuo päivä, en ihan osannut samaistua, kuvittelin, että joskus kymmenen vuoden päästä elämä olisi noin verkkaista…

Andrew Haigh: 45 Years (Britannia 2015), pääosissa Charlotte Rampling ja Tom Courtenay.

Senioritanssiporukka oli saanut vuoron kaupunkimme jäähallin kuntosalista. Sinne suunnistimme yhdessä. Hauska oli havaita: ennen meitä sieltä purkautui ulos rivitanssijat, eläkeläisiä hekin ja meidän jälkeemme sisälle änkesi seniorijumppalaiset. Kyllä iättömät ihmiset harrastavat liikkumista niin innokkaasti, ettei tilat riitä. Poistuessa kannustimme jääkaukalossa pelaavia kiekkotyttöjä.

Tunnen kyllä luissani (lue kenkkukoipi sähköttää), että tunnin ja vartin tanssisessio tuli ihan suorituskyvyn ylärimaa hipoen suoritettua. Mahdanko päästä aamulla petistä ylös, hirvittää jo.

Yllätyin, kun alueemme sairaala kutsuu jo tammikuun lopulla minut fysiatrian polille kenkkukoipineni. Olen hämmästynyt, että asia etenee näin vauhdikkaasti, kun lähete lähtee yksityiseltä ortopediltä eikä tk:n omalääkäriltä. Onko tämä siis tulevaisuutemme, eläkeläistoverit; kun valinnanvapaus tulee, on parasta valita yksityisen lääkäriketjun palvelut? Riittääkö eläke, jos valitsee yksityisen, eli tuleeko hintataso olemaan sama kuin kunnallisella puolella myös yleislääkäripalvelujen kohdalla? Jos nykyistä useampi valitsee sitten yksityisen, tuleeko sinne pitemmät jonotusajat ja sama tukkoisuus kuin terveyskeskussysteemissä on nyt? Niin, ja ovatko ne enää yksityisiäkään, kun ovat osa suurta aluepohjaista Sote-systeemiä?- Kyllä mietityttää.

Päivän fiilis: haikeutta.  Sitä voi hoitaa muistelemalla viime sunnuntain konserttia, jossa Janne-kanttori lauloi upeasti espanjaksi Astor Piazzollan Los pajaros perditos. Laulu on minulle tuttu Anneli Saariston levyltä, jossa hän lauloi saman suomeksi. Kuuntelin sitä paljon jossain keski-iän vaikeassa vaiheessa. Hain YouTubesta kaikki eri esittäjien tulkinnat tästä tangosta, useat esitykset olivat live-tallenteita lavaesityksistä ja äänityksen laatu siten mitä milloinkin. Parhaita tulkintoja olivat Milvan, Raúl Lavie’n, Erwin Schrottin ja Amelita Baltarin. Laulu  vaatii tummahkon äänen ja eletyn tulkinnan – sitten se menee syvälle ja sekä ruokkii että hoitaa haikeutta.

Taas näen linnut meren yllä, / ne lentää siivin valkoisin. /  Ne melkein tavoittavat taivaan / jota en enää voi tavoittaa.

Ja yhtä kevein siiveniskuin / luokseni palaavat / ja kalvakkaana niin kuin aaveet / palaavat haaveet, / menneet unelmat. / Nuo menneet haaveet, / jotka kadotimme / kun menetimme linnut merenkin.

Unelmain varjot, / peilin heijastukset, / mä tahdoin hetken henkiin herättää. / Mielestäin pois jo karkotin nuo toiset, / jätin julmasti myös hänetkin./ Kävin henkien taistelun/ sinusta rakkahin / ja sitten yksin sulkani suin.

Palaavat linnut meren yllä, / on yö kuin peili suunnaton / Ne sokein silmin tuulta halkoo, / on niiden kutsu lohduton. / Mä niiden kanssa lennän kauas, / mä lennän valtamerten taa. / Mä melkein saavutin jo taivaan / taas unelmiin voin sukeltaa.

Oven kulkuset helähtävät, kun kopisen sisään.

• Hei! (kukkakaupan tytöistä tummatukkainen ja herkkähymyinen on paikalla, sanon häntä Kukkatytöksi)
• No hei!

Edellisen asiakkaan pakettia kääritään, joku saa hänen valitsemansa kukat, sinistä ja punaista. Sillä välin katsastan tulppaaniniput, ruusut ja valitsen pikkukortin. Edellinen lähtee.

• Kuule, tahdon taas sen ilokimpun, jossa on monia värejä….semmoisen missä on myös auringonkeltaista, Toinen meillä tykkää erityisesti siitä….ja minä niin rakastan kaikkia tulppaaneja, ne ovat joulun ja talven kukkakynttilöitä. (Kukkatyttö hymyilee ja sitoo jo kimppua)
• Miten teillä on mennyt tässä viime vuosi, kysyn.
• Kiitos, ihan kohtuullisen hyvin, joulun aika varsinkin oli oikein vilkas.
• Minusta on niin mukava, kun melkein naapurissa on kukkakauppa, tuossa ulkona on aina kivoja kranssi-ideoita esillä ja tuo tosi-iso hellyttävä Nallekin! (Kukkatyttö hymyilee) Koko kaupungin kukkakaupoista tämä ja keskustan kävelykadun kukkapuoti ovat mielestäni parhaat.
• Voi kiitos, kiva kuulla! (Nyt hän on yhtä hymyä…) Me teemmekin yhteistyötä heidän kanssaan. Pikkujoulutkin pidettiin yhdessä.
• Ajattelen, että on ehkä mukava jutustella asiakkaiden kanssa, kun olet aika paljon yksin tässä. Ettei työ ole pelkkää paketin käärimistä, kun asiakas tulee.
• Tässä on vuosien myötä tullut tutuksi jo monen kanssa, vaikkei tiedä nimiäkään, on ihan mukava jutella työn lomassa. Tämä työ on tällaista, että ihmisten on helppo puhua.
• Nuo ruusut ovat menossa myöhemmin iltapäivällä konserttiin, laitatko niin, että kestävät muutaman tunnin ja kotimatkan tästä parisataa metriä eteenpäin. Kiitos.

Vanhempi pariskunta tulee sisään, tervehditään kaikki. Minä maksan ja moikkaan hyvästit. Ajattelen miten onnellinen työmaa kukkakauppa on, on kukkailoa ja mukavat asiakkaat, jotka tulevat käymään iloissaan ja suruissaan. Kukkia elämän hyviin ja syviin hetkiin.

Oi uuden aamun ihanuutta: yöllä on satanut lunta! Pikkupiha on puhtaan valkeana, ja isolla pihalla Toinen oli kolannut jo ennen kuin edes heräsin.  Mieli on virkeämpi, sillä yöuni katkesi nyt vain kerran. Eilen olin ortopedin vastaanotolla ja sain sekä kahta lääkettä kenkkukoiven särkyyn että myös lähetteen fysiatrian poliklinikalle kivun syyn tutkimiseksi. – Miksi on näin, ihmettelen, että on aina lopulta mentävä yksityiselle lääkäriasemalle, että saisi oikeasti apua?

PS  Kuulin radiosta mielenkiintoisen keskustelun pahuudesta. Kirjailija, filosofi Torsti Lehtinen ja oikeuspsykiatri Allan Seppänen keskustelivat. Toimittaja oli ’Inhimillisestä tekijästä’ tuttu Sari Valto.

Joulukukista ensimmäiset ovat jo luovuttamassa hehkeyttään. Huikea amaryllis tarjosi parhaimmillaan kahdeksaa lumivalkeaa kukkaa yhtä aikaa. Joulukuun aamuissa on ollut liikaa vedenharmaita, päivät sammuneet hämärään kovin varhain. Vuosi on ollut pitkä. Miksi tuntuukin siltä, vaikka samat 365 päivää ja yötä siinä on ollut. Vuodenajat liukuvat toisiinsa täällä, ei ollut selkeää talvea kuin muutama tammi-helmikuun viikko, ei ollut kesäkään parhaimmillaan.

Vuodessa oli kohokohtansa: omat tasavuosipäivät, Kuopuksen kihlaus keväällä, Esikoisen kymmenvuotishääpäivä ja meidän Irlannin matka. Vahvoja ilon saarekkeita ovat olleet kevään ja syksyn maanantai-illat lasten kanssa ja kesän yökyläpäivät. Yhteys ystäviin ja läheisiin elää, siitä olen onnellinen. Arjessa on ollut riittävästi hyvää oloa ja onnen hetkiä. Pienet elonmurheet tulevat ja menevät. Maailmankokoiset huolet ovat alituisia, niitä voi kukin murehtia määränsä kerrallaan. Mietin, voiko todella mennä kokonainen ihmiselämä niin, ettei ole yhtään rauhan vuotta maailmassa? Jos ei oma kansa ole sodan silmässä, joku aina on.    

Niistä elonmurheista: kenkkukoipi on pahana taas. Toisinaan kipu viiltää yön viipaleiksi, joista koetan koota levon. Harvat edes välttävästi nukutut yöt tuntuvat lahjalta. Uusi vuosi alkaa ortopedin konsultaatiolla, ei tämä kotikonsteilla ja systeemin omalääkärin hyminällä tästä tokene.

PS  Marras-joulukuun pimeitä iltoja hauskuutti kolmen kauden verran Netflixin mainio tanskalaisope Rita.    

Siksikö, kun ei maassa ollut lunta, piti kotona olla valkeita joulukukkia ja kuusessa kimaltavia hiutaleita. Yhdenkin miinusasteen sää tuntuu ihanan raikkaalta vesisateen jälkeen, ja ohuenohut lumiharso on taas valostanut pihan ja kadut. Vuosi on loppumaisillaan. Ajattelen muureja ja piikkilanka-aitoja, joita on pystytetty rajoille tänä vuonna. Ajattelen maailman isoja murheita ja omia pieniä, mutta en jää suremaan. Haluan vaalia rakkauden, rauhan ja ilon mahdollisuutta.

Yöllä satanut ohut lumi kimaltelee auringossa. Pakkaslukemat olivat aamulla kymmenen tietämissä.  

Lapsosilla oli ollut sairastelua emmekä olleet nähneet pariin viikkoon. Oli suloista tavata taas. Rip niisteli nenäänsä eikä Murulle vieläkään ruoka entiseen malliin maistunut (paitsi tietysti herkut!). Tutut kuviot sisälsi maanantai-iltamme:  laulua, soittoa, ateriajutustelut, puoli tuntia tuhannen palan palapelin kokoamista yhdessä,  iltatoimet ja lopuksi Karhuherra Paddingtonin seikkailuja. Sen verran kaikki ihana touhuilu sitten tuntui, että torkahdin kotona iltauutisten ääreen.

Tänään Toinen on flunssainen ja jäimme suosiolla pois luennolta, jonne muuten olisimme menneet. Saattaa olla, että huominenkin ohjelma jää väliin. Parasta ottaa rauhallisesti.