Lienen äänestänyt melkein kaikissa elämäni aikana eteen tulleissa valtiollisissa ja useissa kunnallisissa vaaleissa sitten täysi-ikäistymisen. Jos kaikkien vaalien kaikki yhteenlasketut lupaukset olisi myös toteutettu, ei enää tarvitsisi äänestää. Vaan kun ei. Likipitäenkään. Poliittiset puhurit pöllyttävät hyviä ja kauniita aikomuksia pursuavia edustajiamme Arkadianmäellä.

Pidän kuitenkin sekä oikeutenani että velvollisuutenani käydä jättämässä numeron muodossa kommenttini siitä suunnasta, mihin arvoisat edustajat aikovat maan asioita reivata. Varsinaisella vaalipäivällä ei ole meikäläisten elämässä mimmoistakaan hohtoa. Kahteen kuoreen suljettu numero ja allekirjoituksella kuitattu ääni on nytkin jätetty ennakkoon. Käsitys viiteryhmästä on ollut vakaa.  

Kävipä eka kertaa elämässä siten, että huitaisin numerot liian huolettomasti. Piti kysyä varmuuden vuoksi uusi lappu, kun arvelin, ettei eräs numeroista tarpeeksi muistuttanut kopissa näkyvillä olevaa mallia. Asia järjestyi ilman mutinoita vain repimällä ensimmäinen lappu itse virkailijan edessä ja täyttämällä uusi kopissa vähän huolellisemmin. 

Ainoa vaikeus äänestyksessä on löytää aatteellisesta viiteryhmästä sopiva yksilö, kun juuri ketään ei tunne. Lehtien ja tienvarsien mainoksista ei ole siihen mitään apua. Netistä löysin sellaisen ehdokaslistan, jossa oli koulutus/ammatti ja ikä, mitkä tiedot ovat mielestäni tärkeitä. Myös kuvasta pystyy arvioimaan henkilöä. Otin kolmen ehdokkaan numeron muistiin ja päätin yön nukuttuani valita heistä jonkun intuitiolla vasta äänestyskopissa. Toisella oli oma listansa ja systeeminsä. Äänestäjinä ei ole tiliä tehty toisillemme, kehen on päädytty, mutta kyllähän ne aatteelliset sympatiat ovat vuosikymmenten saatossa ilmenneet.

Eilen hipsin metsäpolun vieriä mäkeä ylös ja toista alas niin varovasti kuin taisin. Polut ovat vielä aivan jäässä, vaikka lumet ympäriltä ovat jo sulaneet. Tarkoitus oli tutkia joko sinne pääsisi lenkille. Ei ihan vielä. Mutta ehkä pääsiäisen aikaan.
Palasin sitten runsas kimppu pajunkissaoksia repussa. Koulun ohi kävellessä sain alakoululaistytöltä ihanan hymyn kera ’moin’, kun hän viiletti ohi pyörällä. Teki mieli huikata perään, että kaunis kypärä sulla, kelpais pitää päässäkin!
Tänään kävimme kaupassa, jossa oli ihan eri tunnelma kuin perjantaina, jolloin yleensä käymme viikonloppuostoksilla – ja moni muukin – parkkihallissa on täpötäyttä ja kassoilla jonoa. Tiistaina on väljää, ilmankos Toinenkin niin mielellään menee silloin ostoksille.
Suvun nuorimmainen, Pikkufriidu täytti tänään puoli vuotta. Hän on meidän sydänkäpysemme!

Eilinen allakkapäivä muistutti ihanasti, että kyllä, kyllä kevät etenee. Yö antaa tilaa päivälle, pimeä valolle. Talven selkä taittuu, lumen ja jään valta luovuttaa otettaan. Eteläisessä ja lounaisessa osassa maata kevään tulo on jo vauhdissa, mutta ensimmäiset merkit luonnonystävä pohjoisempanakin on varmasti havainnut.

Jokainen kevät on uusi kevät. Se kertoo, että taas saamme ottaa valosta ja kasvuihmeestä voimaa ihmiseloomme. Ihminen iloitsee ja kiittää.

 Tästä aamusta alkoi arkiviikko, jossa ei ole toisaalle luvattua ennen torstaita. Sanon näitä eläkeläisen vapaapäiviksi. On vain niin sanomattoman ihanaa työvuosien jälkeen voida elää vapaita vuosia, joissa se, mitä tapahtuu, on itse valittua. Ja siitäkin, voi pitää vapaata.

 Elämä on noutopöytä, josta voi valita mieleisensä – tai olla valitsematta. Elämän rikkauteen kuuluu sekin, että vapaat vuodet täyttyvät sekä onnesta että luopumisen kivusta. Ei ole vain toista tai toista, on molemmat. Onnelle on mahdollisuus antaa aikaa, luopumisen merkitys aukenee sekin hiljalleen.

Tunnen työorientoituneita ihmisiä, joille on ollut kerta kaikkiaan mahdotonta ottaa olemisen vapaus omiin käsiin eläkeajan koitettua. Papille on mahdollista jatkaa virasta luovuttuaan seurakunnallisia tehtäviä monin tavoin. Tiedän tasan yhden entisen työtoverin, joka päätti pitää eläköidyttyään papintöistä intervallivuoden. Jos näkisimme tulevaisuuteen, uskon, että meitä olisi enemmän. 

Kadut ovat karseassa kunnossa. Autot jytisevät polanteissa, hulevedet loiskuvat. Kävelyteille ei mummoväki edes uskaltaudu. Tämä on myös talvea ja tiesimme tulevaksi, kun taannoin iloitsimme hiljaisista lumisade- ja energisistä pyrypäivistä.

Katselin vanhaa dokkaria ’vuosisadan pakkastalvesta’, jollainen sanottiin olleen 1985-1986. Olen ollut tuolloin työelämässä, ja perheen aika on ollut kiihkeimmillään. Dokkarin näkökulma oli miesten – miten ulkotöissä, rakennuksilla, satamissa, meriliikenteessä sekä ihmisten ja tavaroiden kuljetusalalla pärjättiin pakkasen kanssa. Ongelmana olivat jäätyvät vesi- ja lämpöputket. Omaan muistiin ei ole tallentunut erityisiä jälkiä tuosta talvesta. Tässä on eletty nyt pakkaslukemin yhtä rankkaa talvea, ainakin pohjoisessa. Ehkä moni rakennustekninen asia on myös paremmalla tolalla kuin tuolloin. Mutta silloin ei puolestaan uutisoitu lumituhoista ja pitkistä sähkökatkoista. Myytti kovaa pakkastalvea seuraavasta kuumasta kesästä romutettiin tilastojen valossa. 

Sään ääri-ilmiöiden yleistyminen on jo ennustettu, ja meneillään oleva vuosikymmen todistaa sen pitävän paikkansa. Kaikenlaisia talvia ja kesiä on siis tiedossa. Kekseliäisyys ja selviämiskeinot arjessa nousevat vielä arvoon arvaamattomaan.

Ohhoh ja kuperikeikkis, mihin ihmeessä tämän viikon päivät ovat kadonneet! Ei paljon mitään erityistä, tätä ihan tavallista vain: sopimisia, tapaamisia, somepäivitystä, lukemista, jutustelua Toisen kanssa, kuoroharjoitus, kotiaskareita, kauppareissu ja vapaakävelyä yksin lumivuorien keskellä aurinkoisena talvipäivänä. Jos olisin niitä, jotka mittaavat olemisen oikeuttaan aikaansaannoksilla, saattaisin olla tyytymätön. Vaan minäpä olenkin tyytyväinen. Aika ei käy pitkäksi eikä ole koskaan kiire minnekään.

Sitä se onni on, ettei hetkeen katso taakseen eikä eteen.       -Tommy Tabermann
 

Oli sovittu, että tulemme yhdessä puolen päivän tietämissä tädin luo, ja meillä olisi asiaa. Suureksi yllätykseksemme täti oli puuhaamassa kahvia, oli jo käynyt lähikaupasta tuoreet viineritkin. Aloitimme siis kahvijutteluilla.

Varsinainen asiamme oli hoitotahdon kirjaaminen. Puhuttiin, että siitä olisi apua siinä tilanteessa, jos tarvittaisiin lääkäriä tai sairaalaa hoitoasioissa.  Kävimme Muistiliiton sivuilta tulostetun hoitotahtonivaskan läpi ja rastitimme oikealta ja hyvältä tuntuvat vaihtoehdot. Muutama sanallinen toivekin kirjattiin. Paperit jäivät tädille, että hän voi palata niihin omassa rauhassaan, tehdä tarvittaessa muutoksiakin ennen myöhempää allekirjoitusta.

Samassa yhteydessä kysyimme ne muutamat kuolemaan liittyvät kysymykset, jotka jokaisen on syytä selvittää lähiomaisten tueksi hyvissä ajoin. Mihin toivoo tulevansa haudatuksi, ketä toivoo siunaamaan ja ketä haluaa saattamaan. Täti totesi oma-aloitteisesti, että hänelle on sama haudataanko hänet arkussa vai uurnassa.

Yllätyimme, miten asiallisesti täti kävi kanssamme kaiken läpi, miten selkeät hänen tahdonilmaisunsa olivat. Ja sekin tavallaan yllätti, miten paljon kaikki tämä huojensi meitä lähiomaisina. Nyt tiedämme, miten täti haluaa viimeiset aikansa elää, miten kuolla. Niin tapahtukoon. 

Talvella murheita muisteta ei,
talvella paljon on lunta,
muistoja kauniita katsellaan,
riemuja vanhoja riemuitaan,
nähdähän kesästä unta.     (Eino Leino)

Kysypä tutulta tai tuntemattomalta mikä on hänen lempivuodenaikansa. Aika monesta suusta tulee heti: kevät tai kesä. Syysfaneja on vähemmän, kuuluinpa niihin itsekin pitkän aikaa. Mitä onkaan tapahtunut, kun nykyään vain toteaa, että paras vuodenaika on aina se, mikä on meneillään?

Ainakin se on tapahtunut, että kokemusta on karttunut. Tietää, että keväässäkin on rumat hetkensä, kun talvi väistyy, mutta vielä ei näy lehtiä, kukkia tai tunnu lämmin kevättuuli. Tietää, että kesä voi olla helvetillisen kuuma tai kertakaikkiaan sateinen ja kylmä. On nähnyt pilvimattojen peittämiä syksyjä, joissa pimeys koettelee ihmisen elämäniloa. On sinnitellyt läpi monen monta talvea, joita ei oikeastaan ollutkaan, ei muuta kuin kylmää, märkää ja pimeää.

Ja sitten on tässä tämä oikea talvi – ihana puhtaan lumen paljous – myös etelässä asuville. Tulee raikkaita, häikäisevän kirkkaita pakkaspäiviä, jotka suorastaan tempaavat ihmisen ladulle ja laskettelemaan. Tällaisina päivinä kevättä ei haikailla, kesää ei jännitetä eikä syyspimeän ajatukset vielä ahdista. On kylmää, raikasta ja lumen valo täyttää ihmisen sielun ja koko maailman.

Ihmettelen, miksi osa ihmisistä on kaiken aikaa raivoissaan. Liikenneraivoa näkee harva se kerta, kun on moottoritien päällä matkalla jonnekin. Jos ajat tasaista vauhtia suunnilleen rajoitusten mukaan ja eteesi alkaa muodostua turvallinen ajoväli, silmänräpäyksessä siihen kaasuttaa joku ja läväyttää tietysti jarruvalot silmillesi. Kaista rynkkyyntyy, ja kaikkien meno hidastuu. Poukkoilijankaan meno ei edisty kovin kummoisesti.

Taannoin haimme pojantytärtä koulun ip-kerhosta. Muuan isä istui autossa koulun pihalla, mutta nousi siitä puhkumaan, miten hänen kulkuaan olivat viivyttäneet kehätiellä ’neljää kymppiä’ ajaneet ’taukit’ – oli näet pyry. Kun asia ei liittynyt meihin mitenkään, totesin vain viileästi: voi sentään. Mies tuskin tajusi mitä itse asiassa voivottelin, niin tohkeissaan oli vieläkin.

Nyt on uutisoitu pääkaupunkiseudun ulkoilualueilla esiintyvästä laturaivosta. Ilmeisesti on kysymys samasta asiasta kuin liikenteessä. Aina on joku hidas tien tukkeena, kun himohiihtäjä etenee kuntolatua ’pois alta risut ja männynkävyt’ -mentaliteetilla.

Keskisormi pystyssä ja naama raivonpunaisena kulkeva kertoo näin olevansa omasta mielestään muita tärkeämpi. Raivon osoittaminen toimii lauhdukkeena asianomaiselle itselleen, kunnes kohdalle osuu toinen samanlainen kukkulan kuningas. Sitten tuleekin jo pahaa jälkeä.