Osastolla syötiin päivällistä, puolenkymmentä mummoa päivähuoneen pöydän ääressä, loput omissa huoneissaan, ehkä, jos joku ennätti syöttämään. Aterioituaan Täti tuli käytävää reipasta vauhtia rollaattorin kanssa, mutta meni ohi huoneensa, jossa istuimme odottamassa. Hän oli kyllä tunnistanut meidät, mutta keskustelun edetessä tuntui siltä, että välillä hän ei ollut ihan varma keitä olimme. Kysäisin mitä hän nyt muistaa sairaalaan tulostaan. Kävi ilmi, ettei mitään. Ajankohdasta puheenollen hänellä oli menossa vuoden 2018 helmikuu. Kerroimme taas, että on kesäkuu ja hänet tuotiin sairaalaan kuukausi sitten, kun Toinen löysi hänet kotoa lattialta. Kodin osoite oli kadonnut Tädin muistista. – Ei miulla ole kotiin ikävä, täällä hoidetaan hyvin.
Muisteltiin Tädin sisaruksia ja puolisoa. – Muistan nimet tutuiksi, mutta en pysty palauttamaan kasvoja mieleeni. En ajattele heitä enää. Miulla on vain tämä päivä ja tämä hetki. Kerroin pojistamme, joista hän aina ennen kyseli, ja näytin kuvia lapsenlapsista, mutta ei hän enää jaksanut kiinnostua. – Menee sekavaksi, kun yritän miettiä nykyisiä asioita, hän valitti. Hän palasi uudestaan ja uudestaan vuodettaan vastapäätä olevaan tauluun, mitä sen kuviot mahtoivat merkitä. Yhtäkkiä hän muisti: – Tuosta ikkunasta näkyy vihreä niitty. Se pitää paikkansa, maisema on kesäisen vehreä ja kaunis (silti hänen mielensä oli helmikuussa).
Poikkesimme Tädin tyhjässä kodissa. Posti oli tuonut tiliotteen pankista. Sairaalan toimesta tilattu siivooja oli käynyt maanantaina. Päällisin puolin näytti siistiltä, astiat tiskattu, vuode sijattu puhtain lakanoin ja vessakin oli kunnossa. Keräsimme kaksi paperikassillista kuihtuneita kukkia pois ikkunoilta. Kaksi kultaköynnöstä oli elossa ja ne kasteltiin. Rapun alaovessa oli ilmoitus talon asukkaille putkiston sukituksesta. Sekin on vielä edessä.