Koska ystävätapaaminen peruuntui tältä päivältä, otin oksasakset, leikkasin hanhikin alas ja silppusin sen kuivuneet oksat jätesäkkiin. Pikkupiha on ollut aika lailla oman onnensa huomassa. Ihmeesti kevät on kuitenkin nostanut sieltä yhtä ja toista kukkaa kuin vanhasta muististaan. Paraikaa kukkivat vuorenkilpi, lemmikit ja valkovuokot, sinivuokkoryppäistä yksi vielä jatkaa. Kolme tulppaanisipulia näkyy punnertaneen kukan iloa tuomaan. Toinen sahasi jo huhtikuussa syreenistä kuivuneet rungot. Talon pihatalkoot ovat tulollaan, viemme rangat sitten jätelavalle.
Naapuri huomauttelee meidän puolella kasvavasta vaahterasta. Selvähän se; kukkia varisee keväällä, siemeniä lentää kesällä ja syksyllä sataa keltalehtiä. Olen tarkoituksellisesti kuuroutunut huomautuksille, jotka koskevat pihamme alkuperäisestä seitsemän puun rykelmästä kahta jäljelle jätettyä. Tammi on Toisen sielunpuu, vaahtera minun. Vuosien mittaan syntynyt syvä tunnesuhde ei kestä ajatustakaan noiden kahden kaatamisesta. Olemme eläneet niiden kanssa kolmekymmentä vuotta, nähneet niiden kasvun täyteen loistoonsa. Kun me muutamme, puut jäävät, emmekä voi enää suojella niitä. Mutta me etsimme uuden pihan ja uudet sielunpuut.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.