Menneet maaliskuut ovat keväältä ja sulavilta lumilta tuoksuvia muistinvaraisia yksityiskohtia, siivuja pitkästä elämästä. Tulevista maaliskuista ei tiedä, ei arvaa – vai osasiko joku 2019 maaliskuussa edes aavistaa minkä katastrofin keskelle paiskauduimme seuraavassa maaliskuussa? Ja yhä vaapumme samassa arvaamattomassa aallokossa jonkinlaisen hataran Toivo-nimisen pelastusveneen varassa. Ehkä se kantaa meidät johonkin rantaan. Joskus. Rannan nimeksi tulee Uusi Normaali.

Toivo on raskaassa lastissa. Se ponnistelee aallokossa vasten tuulta. Lastina on tilastoa ja taulukoita, strategioita ja rokotusohjelmia, sulkuja ja eristyksiä, kieltoja ja vakavia vetoomuksia. On ohjeita, joita osa noudattaa säntilleen, osa kokee niin suurta voimattomuutta tilanteen pyörteissä, ettei enää jaksa välittää. Jotkut eivät ymmärrä tilanteen vakavuutta ja pelaavat rulettia omalla ja toisten terveydellä, elämälläkin. Ja aina löytyy niitäkin, jotka omasta mielestään kärsivät enemmän kuin muut ja haluavat pelastaa vain itsensä.

Vanhempiemme ja isovanhempien sukupolvi joutui sotaan puolustaakseen kotikontujaan, nyt me olemme vuorollamme poikkeuksellisen vihollisen hyökkäyksen kohteena. Jokaisen elämä on yhtä arvokas, arvokkainta mitä meillä on. Kiitos kaikille, jotka haluavat ja jaksavat ponnistella. Toivo rantautuu vielä, siihen on uskottava.

Toisen paastonajan sunnuntain evankeliumi Luukkaan kertomana esittelee raamatun lukijalle itkevän naisen. Koska Jeesus sattui silloin olemaan miesseurassa, oppineen fariseuksen kotona vieraana, paikalle kutsumatta saapunut nainen herätti kovasti huomiota – ei vähiten siksi, että hänet ’tiedettiin’ syntiseksi. Sitä paitsi nainen esiintyi häiritsevästi kumartuessaan itkien ja hiukset valtoimenaan Jeesuksen jalkoihin tuoksuvine öljyineen ja voiteineen. Opetuslapset närkästyivät ja talon isäntä kummeksui, kun Jeesus salli naisen koskettaa jalkojaan. Olisihan hänen pitänyt miesten mielestä profeettana tietää, ettei nainen ollut kunniallinen.

Kuka rakastaa enemmän, kysyy Jeesus, hän, joka saa pienet salaiset syntinsä anteeksi ja säilyttää näin kasvonsa – vai hän, jonka syntisyys on kaikkien tiedossa ja joka silti saa kaiken anteeksi. Kuka tämä on, joka antaa syntejäkin anteeksi, ihmettelevät miehet Jeesuksen ympärillä. Nainen ei kysele eikä epäile, hän itkee ja rakastaa. Ei Jeesus häneltä kysy rakkauden määrää, Jeesus sanoo hänelle: mene rauhassa äläkä enää tee syntiä. Muuttiko tämä kohtaaminen naisen elämän, emme tiedä. Itku kertoo vain, että ihminen on tosissaan.

Hanna Weselius Sateenkaariportaat WSOY 2

Taiteen tohtori Hanna Weselius julkaisi esikoisromaaninsa Alma! v. 2016 ja palkittiin siitä Tulenkantajat -palkinnolla sekä HS:n esikoiskirjapalkinnolla. On siis aihetta odotella jatkoa lupaavaan kirjalliseen taidokkuuteen ja tässä se tulee. Tarina omalaatuisesta Egon-professorista käynnistyy verkkaan, mutta kehkeytyy kerkeästi. Mies on erakkosieluinen, luennoi päivisin yliopistolla ja istuu illat vuoteeseen sidotun äitinsä luona monenmoisin tuntein, eniten kai velvollisuudesta. Naiset ovat Egonille ongelma, eniten heidän pitämisensä loitolla, missä taidossa mies kehittyy taitavaksi. – Kirjailija on taitava sanankäyttäjä ja tarinankehittelijä eikä kaihda erikoisia juonellisia ratkaisuja. Pidin erityisesti hänen uteliaanviileästä tavastaan tarjota omalaatuinen Egon lukijalle, ei minkäänlaista houkuttelua tai säälin kerjäämistä. Taitavasti kirjailija punoo tarinan siteeksi ajassa tapahtunutta ja uutisoitua, joten lukija ikään kuin kulkee tarinassa mukana, koska muistaa oheistapahtumat itsekin. Kiinnostava romaani.
*
Tommi Kinnunen Ei kertonut katuvansa WSOY 2020

Tommi Kinnunen, kirjailija ja äidinkielen opettaja on julkaissut useita menestysromaaneja, joita on käännetty lukuisille kielille. Hänen aihepiirinsä liikkuu pohjoisessa ja romaanit antavat äänen vaiettujen ihmisryhmien kohtaloille. Neljäs romaani on vetäytyvien saksalaissotilaiden mukaan lähteneiden naisten katkerasta paluusta Tromssasta Kilpisjärven kautta kävellen kohti kotiseutujaan eteläisemmässä Lapissa. Joukko jakaantui ensimmäisen kerran, rajamiehen teltalla Kilpisjärvellä. Viisi naista lähti kävelemään etelää kohti toiset jäivät odottamaan rajamiehen paluuta. Mitä naiset tulivat kävellessä tietämään toistensa kohtaloista, miten selvisivät nälästä, vilusta ja kylmistä öistä, rakoista jaloissa ja loputtoman kävelyn väsymyksestä – siitä kirjailija punoo taidokkaasti imussaan pitävän tarinan. – Tommi Kinnunen on todella aiheeseensa perehtyvä ja korkealaatuista proosaa kirjoittava kirjailija. Hän on henkilöitään ymmärtävä ja myötätunnolla saatteleva. Lukija voi luottaa tarinan pysyvän koossa loppuun asti. Kannattaa lukea tämä kuin myös aiemmat Neljäntienristeys, Lopotti ja Pintti.
*
Kari Enqvist Kangastuksia varjojen talossa WSOY 2020

Innokkaana kirjoittajana tunnetun kosmologian emeritusprofessorin uusin teos on määritelty alaotsikolla Todellisuutta etsimässä. Enqvist filosofeeraa kaikella sillä, mitä jo tiedetään ja mielikuvittelee elämää siltä pohjalta nousevissa mahdollisissa maailmoissa. Mielenkiintoista miten vähän lopulta tiedetään varmasti, vaikka teorioita on runsaasti tarjolla kaikille, joita maailmankaikkeus vähänkin kutkuttaa. – Enqvist kirjoittaa kansantajuisesti ja mukaansatempaavasti. Myös kaltaiseni lukija, jonka pohjatiedot kosmologiasta ovat Tiede-lehtien artikkelien ja tämän kirjan kaltaisten yleistieto-oppaiden varassa, jaksaa lukea kirjan rivakasti loppuun. Hitaampi pureskelu olisi eduksi, mutta kirjasto jo hätyyttää, että tilauksia on odottamassa, kaksi viikkoa per naama saa riittää.
*
Heikki Aittokoski Kuolemantanssi HS-kirjat 2016

Askeleita nationalismin Euroopassa on toimittaja Aittokosken teemana tässä HS-kirjojen asiapitoisessa ja samalla kiehtovassa tutkielmajulkaisussa. Kirjoittaja kuljettaa lukijaa eurooppalaisen nationalismin pesäkkeissä sekä kunkin maan nationalismin historiallisia juuria pöyhien että henkilöhaastattelujen kautta ajankohtaisia näkökulmia avaten. Keskiajalta peräisin olevan taidemuodon, Dance macabren kuva piirtyy tässä nationalismin vertauskuvaksi vertaansa vailla olevan hienolla tavalla. – En voi kyllin ylistää Aittokosken tapaa paneutua näihin tärkeisiin ja nykypolitiikassa yhä hallitsevampina virtauksina nouseviin ilmiöihin. Että joku osaa kirjoittaa tavalla, joka saa kaltaiseni historiaa hämäränä ja ikävänä pitävän ihmisen puhkeamaan ylistykseen, ei ole ihan pikku juttu se.

Näin taas junnautuu tämäkin talvi kohti kevättä. Pihajäät ovat sulamassa, lumet humahtelevat katoilta ja tiaisten tiiskutusta on kuultu. Metsän reunassa näin hauskan näyn: isoja lintuja neljää eri sorttia pareittain istumassa lähekkäisissä puissa. Oli varispari, harakkapari, sepelkyyhkypari ja naakkapari. Siinä varmaan tuumailtiin kenen pesäreviiriä tämä metsikkö nyt on.

Meidän osoitteessamme asuu ikäkulu ihmispari, joilla ei ole ihan samoja mietteitä kuin linnuilla. Pesä on valmis ja naapuritkin ovat samat vuodesta toiseen. Jonkinlaista reviiriajattelua edustaa oman pesän aidattu piha-alue patioineen kullakin ja naapurusten kanssa yhteinen iso piha, jossa taas kesän tullen voi istuskella keinussa ja seurailla aluetta reunustavien pikku katujen harvaa liikennettä. Reviiriajattelua kai tonttienkin rajaistutukset ja portit edustavat.

Rivitalossa asuminen on yhteisöllistä elämää. Kullakin on oma ovi, oma piha ja oma rauhansa. Yhteisesti huollettavina on piha-alueita ja istutuksia, roskavaja ja pihakäytävät. Naapurit pysähtyvät kohdatessa vaihtamaan muutaman ajatuksen ja samalla tekemään havaintoja, miten yksin asuvien asukkaiden kotikoloissa voidaan. Yksinasuvia on vähemmistö, pariskuntia enemmän. Muutamat lopettelevat työuraansa. Eläkeläispariskunnat elävät korona-arkeaan, jossa lapsenlapsia ei nyt näy. Elämänpolku käy iltaa kohti, kiireet ovat ohi. Aikaa on hitauteen, pysähdyksiin, pyrähdyksiin, olemisesta nauttimiseen. Ystäville voi soittaa vaikkei tavata nyt. Elämä tuntuu hyvältä.

Elämme liukkaita aikoja. Siinäpä on mummokansa ja moni muu halukas ulkonaliikkuja ymmyrkäisenä, millä suksilla, luistimilla, piikkareilla, nastoilla ja sauvoilla vahvistettuna uskaltaa nokkansa ulos ovesta pistää ja jäisille metsäpoluille ja kaduille työntyä onneaan koettamaan. Ettei vain päätyisi lasarettiin kipsattavaksi. On kuultu: ikätovereita on jo päätynyt.

Tänään sitten Mummolta piukahti luuripiuha. Hilkulla on kyllä ollut jo useita kertoja. Aiettä! Mutta mikäs se on? No, tämä älypuhelimen käyttöön tarvittava hermo Mummon sisäisessä järjestelmässä. Yleisesti ottaen Mummo tarvitsee luuriltaan jotakuinkin kahden käden nakkisormien verran tiettyjä ominaisuuksia, joita ei tarjonnut entinen aifouni. Tämätuose älyluuri puolestaan on nyt pari vuotta tehnyt parhaansa saattaakseen Mummon luuripiuhan romahduksen partaan yli.

Konstit on monet, millä Mummon luuripiuhaa tämätuose venyttää. Harva se aamu tarjotaan jotain uutta palvelua/sovellusta joko huviksi tai hyödyksi. Niitä tutkiessa menee tuhottomasti aikaa, kun pitää tutkia pikkupräntillisiä käyttöehtoja ja kaiken maailman evästeitä ja aprikoida, mikä tarkoittaa mitäkin. Jos hyväksyy, alkaa armoton mainosrummutus osta sitä, osta tätä. Jos ei hyväksy, voi unohtaa koko jutun. Ei sitten tipu eikä lirise. Jokaikiseen tarvittuun palveluun tarvitaan erillinen salasana, joka on tarpeeksi turvallinen (=pitkä ja monimutkallinen). Mummo joutuu pitämään erillään tietokoneen uumenissa lukittua salalokeroa, josta löytyy salasanarimpsuja, että pääsee niihin älyluurin kauppaamiin palveluihin. Arvaat ehkä montako niistä Mummo muistaa ulkoa. Juuei, tasan sen, millä pääsee salalokeroonsa.

Toisinaan Mummo näkee unta. Siinä esiintyy yksinkertainen, hymynaamainen näppäinpuhelin, joka tarjoilee mummon tarvitsemat palvelut yhden ja saman turvasanan takaa. Luurilla on lataava asema, jossa se loikoilee, kun sitä ei käytetä. Se ei hälytä turhaan eikä tarjoa koko ajan jotakin viihdykettä tai ostettavaa. Se viihtyy hyvin myös yksinään, tallentaa ystäväporukan nimet ja kertoo kuka on soittanut tai tekstaroinut, jos Mummo niin haluaa. Eikä maksa paljon. Aiettä!

Pissismummo käy puhelinkeskustelua Huiskis-mummon kaa. Huiskis kysymään, että katsastettiinko meillä UMKoota lauantaiehtoona.

• Juu ja ei, mie katsastin, Poikakaveria ei ne bileet yhtään kiinnosta. Ja mitäkö mie olin mieltä. Sehän on silleen, että asiantuntijuutta ei tuon lajin musiikista ole, nääs meikämummon seuraamista ainoa kevytmusan ohjelma on Vain elämää, joka tarjoilee osallistujiensa entisiä hittikappaleita uusina tulkintoina. Siinäki ohjelmassa mummoa eniten kiinnostaa porukan kokoonpano ja keskinäinen kemia.
• Sepä se. Senkös ainoan muinoin euroviisuksi ylennetyn suomirokkikappaleen muistoa pitäis vaalia? Eikö nuo liene jo eläkkeellä nekkii hirviöt. Meiän musiikki on europippaloissa pidelly ylimalkaan lähinnä pahnanpohjan pisteistä huolta. Turhaa – ja kallista – kohkausta joka kevät.
• Sanoha sie muuta. Aina tok pittää koettaa, jos nyt tärppäis. Kovasti aineski oli yritystä. Oli Teflonpoikii ja Pandoraa, oli Akselii ja Oskarii ja naapurin tyttöö, oli raskasta rokkii Blind Chanelilta ja Ilta-lauluu oikee sinfoniaorkesterin säestyksellä. Nii ja vielä se surkuhupaisa esitys, joka oli eksynyt väärään kilpailuun. Laulun teemassa mitää vikaa, mut entinen tähti oli tosi entinen tuossa seurassa.
• No, mitäs sie sitte äänestit?
• En mie alkanu höperöimään minkään äänestyksen kaa, mut miulta ois menny pointsit Antille, ko se on niinpal retvakka tanssijaki, mut se oliki vain juontajana. Tykkäsin Iltan vahvasta tulkinnasta. Se lauluki oli jotenki enempi, siitä tuli tunne, että vieraskielisten suhdemössösanotusten jälkeen hää laulo silviisii jot siitä sai selvän – jottai toinperäistä, niiko ihmisen yksinäisyyestä.
• Nonnih. Ja kukas sen kilpailun sitte voitti?
• Ei oo vaikee arvata. Rokkipoikain räime tietty. Ihan niinku se olis jottai uutta ja musiikkia.

Vaasan kirkon alttaritaulun kuva on yksi tunnetuimpia joulukorttina käytetyistä seimiasetelmista. Kirkko on muutenkin hyvin kaunis, olen siellä jollakin seurakunnan kesäreissulla käynyt. Jumalanpalveluksessa oli erityisen huolella valittu ja hyvin laulajin toteutettu musiikki, jossa käytettiin punaisena lankana Johann Grügerin virttä 303, Jeesus aarteheni.

Ensimmäisen paastonajan sunnuntain evankeliumiteksti Markuksen mukaan on ytimekäs: ”Henki ajoi hänet autiomaahan. Neljäkymmentä päivää hän oli autiomaassa Saatanan kiusattavana. Hän eli villieläinten joukossa, ja enkelit pitivät hänestä huolta.” – Eva-pastori vei kuulijat ensin meditaatiomatkalle autiomaahan. Nälkä, jano, tyhjyys. Ajatuksiin tulvivat kiusaukset, ruumis koki kipua. Ja juuri siinä, autiomaakokemuksessa Jumala on erityisellä tavalla läsnä, enkelien huolenpitona. Kärsimys tuskin ihmistä jalostaa, sekään tuskin pitää paikkansa, että ihmiselle ei anneta enempää kuin jaksaa kestää. On haaste suostua kärsimykseen, huomata, ettei elämää voi hallita. Tajuta tarvitsevuutensa. Jäädä Jumalan varaan.

Päivän virsi jäi mieleen soimaan: ”Herramme voit lahjoittaa luottamuksen, rohkeuden. Annat rauhan seesteisen.” (Vk. 939)

Meditoimme yhdessä THL:n viisaiden virkamiesten kanssa jokatorstaisen koronatilannetta kuvaavan käppyrä- ja pylväsgrafiikan ääressä. Luvut elävät maltillisesti. Se mikä jokailtaisessa uutiskatsauksessa uusien tartuntojen, sairaala- ja tehohoitoa tarvitsevien ja kuolleiden määränä kulloinkin hätkäyttää, ei isossa kuvassa enää kovin kummoisena muutoksena näy. Junnaamme tasaista korpitaivaltamme kiltisti tai jupisten kesää kohti rokoteannostamme haikaillen.

Millaisena tv:n äärestä liikahtavalle todellinen elämä pääkaupunkiseudun arjessa näyttäytyy on taas toinen tarina. Suojuksia käyttävien aikuisten määrä on laskussa. Nuoriso ei enää piittaa rajoituksista tai hygieniamantroista. Eilen poikkesin ulkoilureitilläni lähikauppaan täydennysostoksille ennen puolta päivää. Ajatus oli, että yleensä siihen aikaan on vähiten asiakkaita. Mutta kauppa olikin teini-ikäisten mekastavien nuorimiesten lössin hallussa. Yhdelläkään ei ollut suojainta. Lähistöllä on urheilukentät ja jäähalli, joten sieltä ne siihen varmaan puhaltautuivat, koska lähistöllä ei yläkoulua ole.

Odottakaas, kun kaikki laumasielut ponnahtavat kodeistaan ja kouluistaan hiihtolomille laskettelukeskuksiin. Alkaa koronavilkut kilkattaa, ja käppyrät kääntyy ylämäkeen.

Radio tarjoili kirkkokahveja ja teetä Puotilan kappelissa koolla olevalle piskuiselle ryhmälle ja heidän musisointiaan sekä ajatuksiaan kuuntelevalle seurakunnalle. Radion ääressä istujat tosin saivat huolehtia itse kirkkokahveistaan. Join lasillisen vettä siinä seuraksi.

Laskiainen merkitsee kirkossamme vanhastaan paastonajan alkua, josta on seitsemän viikkoa pääsiäiseen. Paasto ei ole minkäänlainen pakko tai edes oletusarvo, mutta moni kristitty pitää sitä mielessään ja jättää pois jotain turhaa tehdäkseen tilaa hengellisesti tärkeämmälle.

”Silmäni aukaise, Jumalani. Kaikki muu turhaa on rinnallasi. Aamulla noustessa vierelle jää. Liekkisi loistaa kun yö hämärtää. – Viisauden lähde, vie viisauteen. Tietäni ohjaa, kun matkaani teen. Luottaa voin Isäni rakkauteen. Kätkeydyn suojaasi turvalliseen.” – Vk. 923

Keskustelijat puhuivat juurevasta kirkkovuodessa elämisestä. Joku kertoi myös pitäneensä kiitollisuuspäiväkirjaa valokuvin ja sanoin, se tuntuu lisänneen kiitollisuutta elämän lahjoista. Arkiretriitti, kahdenkymmenen minuutin rukoushetki aamuisin, valostaa arkea.

”Tulkoon tie sinua vastaan, olkoon tuuli aina myötäinen, päivä poskillesi paistakoon, sade pelloillesi virratkoon. Ja kunnes kohdataan, elämäsi jääköön käsiin Jumalan.” – Vk. 979

Koivujen huurrepitsiviikot senkun jatkuvat. Pääkaupunkiseutu ja koko Uusimaa on muuttunut ilmastoltaan niinä vuosikymmeninä, kun täällä olemme asuneet. Tulin Helsinkiin opiskelemaan 1960-luvun lopulla, siitä asti on kokemusta. Oli erilaisia talvia kyllä, mutta lunta oli aina jossain vaiheessa ja pakkasta. Lapset olivat pieniä 1970-80 luvulla, hiihdeltiin, laskettiin pulkkamäkeä ja leikittiin lumileikkejä. Kesät olivat enimmäkseen lämpimiä, joskus sateisempia, joskus helteisempiä.

En osaa sanoa milloin muutos alkoi kiihtyä, mutta jo 2000-luvulla alkoi olla yhä useammin lyhyitä ja lauhoja talvia, viime vuosina jopa ihan lumettomia ja vesisateisia. Kesät ovat lämmenneet, mutta pahaksi onneksi myös tukalien hellejaksojen ajat ovat lisääntyneet. 2010 kesällä helle jymähti heinä-elokuuksi Uudellemaalle. Päiväkirjani tekstit lyhenivät ja tihkuivat tuskastumista. Yli 30 asteen päiviä oli viikkokaupalla. Puutarhat ja pihat kärventyivät, kasvit huokailivat sadetta. Joku kesä oli sellainen, että satoi koko ajan, siltä ainakin tuntui. Mikähän vuosi se oli.

Selvähän se, että väkimäärän kasvaessa koko ajan rajallisella pallollamme olot muuttuvat tukalammiksi. Luontoa riistetään ja tuhotaan surutta. Luonto iskee takaisin. Kaikenmoiset sääoloihin liittyvät katastrofit, kulkutaudit ja sairaudet ovat lisääntymään päin. Kansainväliset ja kansojen sisäiset levottomuudet sikiävät tehokkaasti.

Sää ei ole vain puhetta. Kaikki liittyy kaikkeen ja vaikuttaa lastemme ja lastenlastemme tulevaisuuteen. Olemmeko hereillä?