Möyrittyäni kahtena päivänä reilun tunnin verran pihaistutusten kitkemispuuhassa, olen taas ihan kanttuvei. Ehdin jo laiskain viikkojeni aikana melkein unohtaa, että selkäni ei muuksi muutu säännöllisestä jumpasta huolimatta. Kyyristely ja kitkeminen on pahinta. Ja nyt odotan tyttöjä yökylään lauantaina. Siihen mennessä on siis tästä toettava. Hiukan lohduttaa, että näkymä ikkunasta pihaan on kummasti kohentunut.

Nyt on myös mietinnässä mitä tehdä kuoron kanssa. Periaatteessa rokotukset saaneena ei ole välitöntä vaaraa, mutta en usko, että pystyn pitämään maskia koko puolitoistatuntisen, jonka harjoitussessio kestää. Toisaalta sekin on käynyt mielessä, että jos en nyt palaa lempiharrastukseni pariin, kohta en osaa laulaakaan eikä minulla ole perheväen lisäksi mitään porukkaa, johon tuntisin kuuluvani.

  • Noin se on minullakin. Jotain kun tekee, joku kohta parkuu. Olen käyttänyt eilen ja tänään oksasaksi, vaikka peukalontyvi ja ranteet ovat kipeät ja kipeytyvät lisää. En tiedä, kuka muu näitä tekisi.
    Tuo johonkin ulkopuoliseen ryhmään kuuluminen olisi tärkeätä, mutta sellaisesta on nyt pulaa minullakin. Sopeutumista kysytään.

    Kommentin jätti Annikki · torstaina 2. syyskuuta @ 13:01

  • Tällaista on meidän ’kultaisen iän kerholaisten’ reality life. Mutta johonkin porukkaan pitää kuulua, vaikka löyhemmin sitten.

    Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 3. syyskuuta @ 17:05

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.