Olin soittanut edellispäivänä tulostani hoitajalle. Aamulla läksin bussilla kotoa, junaa vaihtaen määräasemalle, rauhallista kävelyä reppu selässä puoli kilometriä helteistä kävelytietä palvelutaloon. Äiti lepäilee vuoteellaan ja lukee kirjaa. Radio soi hiljaa. – ”Joha sie tulit, mites sie osasit asemalta tänne? Mie jo söin, onks siulla nälkä? Mie oon lämmittänt siule uamullista kahvii, ko hoitaja käi sanomassa, jotta sie tuut”. Niinpä tietysti, äitihän ei heitä mitään pois.
Reilu kuukausi on kulunut siitä, kun olin muuttamassa äitiä palvelutaloon. Hän näyttää asettuneen olemaan, on siirrellyt tavarat omaan, alituisesti muuttuvaan järjestykseensä. Laitan uutta kahvia tulemaan, kun löydän suodatinpaperit. Kaapissa näkyy olevan kaksi avattua kahvipakettia ja yksi avaamaton. Silmäilen jääkaappia ja teen mielessäni ostoslistaa. Kahvit juotuamme lähden käymään leipomon myymälässä ja kaupassa. Helle tihkuttaa hikeä.
Illansuussa käymme kävelyllä. Äiti työntää rollaa, tekee huomioita ympäristöstä ja kertoo tyytyväisenä, että häntä tullaan aina etsimään, jos hän lähtee yksin. Ei kai hän juoksuta hoitajia tahallaan? Kävelyn päätteeksi istumme pihakeinussa. Äiti muistelee yksityiskohtaisesti lapsuuden kotitaloaan ja sisaruksiaan kuin se olisi eilisen elämää. Veli poikkeaa käymään, ihmettelee minulle Kelan asumistukijuttuja, äiti huolestuu heti ja alkaa lepattaa. Vaihdan puheenaihetta.
Veljen mentyä syömme iltapalaa, autan äitiä suihkussa ja laittelen itselleni yösijan vuodesohvasta. Yö on pitkä, lepo lyhyt. Äiti ei rauhoitu millään. Hän lukee vuoteen reunalla supisten, tassuttaa ympäriinsä, sytyttelee ja sammuttelee valoja, availee ja sulkee ikkunoita, touhuaa kaapeissaan, käy vessassa, jääkaapilla. Yritän olla reagoimatta touhuiluun ja äidin keskusteluyrityksiin vastaan vain: nyt nukutaan. Kahdelta äiti viimein nukahtaa. Puoli kuudelta herään taas tassutukseen.
Seuraavana iltapäivänä veljenvaimo hakee minua marjaan. Äiti haluaisi lähteä mukaan. Sanomme hänelle sekä hoitajalle, että palaan illalla yhdeksään mennessä. Iltapäivä on sietämättömän kuuma. Lapsuuteni mustikkametsästä löytyy vain piirakan verran marjoja, väsyn rämpimään risukossa. Veljenvaimo kerää lähistöllä hakkuuaukean laidoilta vaapukoita. Päivä kaartuu iltaan. Rantasaunan löyly, pitkä uinti viileässä vedessä ja tunnelmien jakaminen veljen kanssa rauhoittaa.
Illalla veli ja minä käymme suvun haudoilla, katselemme syntymän ja kuoleman vuodet. Kun tulen äidin luo varttia vaille yhdeksän, äiti haahuilee hätäisenä ympäriinsä yöpaidassa. – ”Mie jo luulin, että sie oot eksynt johokii, ko mie en muistant millo sie tuut.” Annan äidille puolikkaan unitabletin ja peittelen hänet vuoteeseen. Istun nojatuoliin lukemaan hänelle puoliääneen. Parin minuutin päästä kuuluu tasainen hengitys. Nopeimmin ikinä vaikuttanut unilääke! Nukumme aamuun asti.
Juna humisee raiteitaan kotiin päin. Äidin sanoja, ilmeitä, yhdessäolon ahdistukseen asti monivärisiä tunnelmia, aamu- ja iltakävelyjemme keskustelunpätkiä pyörii mielessä. Hyvästelyn haikeankirpeä hetki, kun äitipieni tulee tyttären luo, katsoo ylöspäin, sanoo avuttomasti: ”tämmöne on siun äitis”. On tyttären vuoro ottaa äiti syliin, unohtaa, muistaa. Tytär menee reppu selässään, kääntyy katsomaan taakseen. Äiti seisoo keppiin nojaten talon nurkalla ja vilkuttaa.
Olen tässä miettinyt naisellisuuden käsitteen muuttumista aikojen saatossa. Ensimmäinen kimmoke tuli taannoisesta sunnuntaihesarin jutusta, jossa kerrottiin Lolitabuumista. Tapasin myös pitkästä aikaa ystävättären, joka tuli lausahtaneeksi: olet niin naisellinen.
Olen luullut, että naisellisuus on nykyään passé. Sanaakaan ei näe eikä kuule missään. Vaikka en liiemmin lue naistenlehtiä, olen seurannut naiskeskustelua ja trendien vilinää. Suomessa yleinen trendi näyttää olevan, että kaikenikäiset ja -kokoiset naiset ahtautuvat tiukkoihin farkkuihin, t-paitoihin ja liian pieniin pusakoihin. Onneksi lököttävä tuulipuku yleisvaatteena on mennyttä aikaa. Uranaisia näkee kalliissa housupuvussa ja silkkipuserossa, kravatti vain puuttuu.
Ei kai naisellisuus voi olla vain vaatteita ja ulkonäköseikkoja? Lolitatytöt eivät ehkä tajua, miten epätoivoinen klisee korkkiruuvikiharat, vaaleanpunaiset pitsit, rusetit ja röyhelöt ovat? Onko kyse jonkinlaisesta vastaiskusta sukupuolettomalle farkkumuodille, halusta palata lapsuuden viattomuuteen vai viettelynhaluisesta prinsessaleikistä? Onhan ihan eri asia, jos prinsessaa leikkii viaton viisivuotias tyttönen tai 15-20-vuotias melkein aikuinen. Onko pönkkähameinen 50-luku taas täällä ?
Hoitajat ovat kautta aikojen olleet jonkinlaisia naisellisuuden symboleja. Vieläkin puhutaan ’sisarhentovalkoisesta’, vaikka miehiäkin alalla on eikä puku ole välttämättä valkoinen, housuasut naisten työpukuna ja monen ikääntyvän hoitajan hentouskin on muisto vain. Kuuluuko naisellisuuteen siis hoivavietti? Ja mitä tarkoittavat itänaapurin siskot, kun ne ylpeilevät naisellisuudellaan? Kiharoita, meikkiä, koruja, korkokenkiä ja kukkahuiveja vai?
Olisiko naisellisuus sittenkin jotain sisäistä, yksilöllisyyttä ilmentävää; oman sukupuolensa ja ominaislaatunsa hyväksymistä niin, ettei sitä tarvitse ulkoisesti korostaa eikä kätkeä? Yksinkertaista, vastakkaisesta sukupuolesta riippumatonta iloa siitä, että on nainen?
Apostolien sunnuntaina, muutama viikko sitten, kotikirkon alttari oli verhottu punaiseen, neljä kynttilää. Evankeliumitekstinä oli kertomus Pietarin kalansaaliista. Saarnaa piti kesäteologinuorukainen, kaunis musta kiharatukka taakse sidottuna, miellyttävänoloiset parrakkaat kasvot, ääni selkeä, sointuisa.
Puhe oli hyvin rakennettu, alkoi lapsuusmuistoilla kalaretkistä ukin kanssa, jatkui narratiivisena, evankeliumin tapahtumat kertautuivat saarnaajan omin sanoin. Syventelyosa tuli kohti kuulijaa, jätti sopivasti mietittävää. Ajattelin, että siinä on oiva papinalku, aidosti tehtäväänsä paneutunut. Hänellä on pitkä ja henkisesti rikas tie edessään. Kutsumus, jos sitä on, koetellaan vielä.
Jäin miettimään Jeesuksen käskyn noudattamista, josta saarnaajan mukaan on seuraava siunausta elämään. Lienenkö koskaan kokenut luettua tai kuultua evankeliumin sanaa käskynä? Tieni kirkon työntekijäksi ei ollut minkään käskyn noudattamista, siinä oli sangen sattumanvaraisia piirteitä, jotka olen tulkinnut Jumalan ohjauksena. Ehkä voin silti sanoa tehneeni kutsumustyötä.
Käskytys kuuluu poliisityön ja armeijan sanastoon. Käsky on aina tinkimätön, vaikka perustelu ei miellyttäisikään. Olen kokenut Jumalan ohjauksen kohdalleen osuneina valintoina, yllättävien mahdollisuuksien aukenemisena ja toisille ilmenneinä esteinä. Kaikenlainen ehdottomuus epäilyttää, siihen tuntuu liittyvän valtapyrkimystä, alistamista. Ehdottomuus mahtaa kummuta ahdistavasta epävarmuudesta; on hallittava oma elämä ja toisten.
Kutsu tehtävään on iso asia. Harvoin olen Jumalan tahdon ymmärtänyt selkeänä kutsuna juuri tiettyyn tehtävään. Tutumpaa itselleni on jonkinlainen kaipaus, tähyily, tunnistettava sisäinen jano, joka vetää lähdettä kohti. Usein joku tehtävä on vain tullut eteen oikeaan aikaan ja osoittautunut mahdolliseksi. Vaatii sisäistä herkkyyttä ja valppautta olla ohittamatta mahdollisuutena tulevaa kutsua.
Yksi saarnan ydinajatuksista oli kuuliaisuus. Kalastajien oli vastoin parempaa tietoaan heitettävä verkkonsa syviin vesiin. Tuloksena oli yllättävä saalis ja kutsu uudenlaiseen tehtävään. Syvien vesien kansan parissa tehtäväni täyttäneenä mietin nyt, millaisia uusia mahdollisuuksia tässä elämänvaiheessa aukeaa. Miten Jumala uudistaa kutsun?
Katselin ja kuuntelin tihenevinä yön tunteina elokuvan mestaria ystävänsä Jörn Donnerin tuottamassa dokumentissa. Miten tuo vanha mies saattoi sanoa hiljaisesti, ettei hän henkilönä ole tärkeä, että hän on käsityöläinen muiden joukossa ja hänen teoksensa ovat käyttötavaraa. Miten hän kertoi usein katselevansa aikaansaannoksiaan ihmetellen sivusta. Miten hän yhä uudestaan palasi lapsuutensa traumoihin, puhui masennuksestaan, epävarmuudestaan ja pelostaan. Miten hän puhui elämänsä kipeydestä: lukuisista kariutuneista naissuhteista, mielisairaalajaksosta, pettymyksestä kotimaahansa, jonka veropolitiikka ajoi hänet maanpakolaisuuteen. Näin ja kuulin hänessä yksinäisen ja väsyneen vanhan miehen, joka kaipasi kuolleen vaimonsa luo.
On ihmisiä, jotka kykenevät tekemään lapsuutensa traumoista luovuuden lähteen ja joiden sisäisestä näystä tinkimätön työ tuottaa tavanomaisen yläpuolelle nousevan tuloksen. Ingmar Bergman oli tällainen. Kaikista hänen koskettavista, järkyttävistä ja huiman kauniista elokuvistaan minulle on ollut tärkein Syyssonaatti, missä äiti-tytärsuhteen kipu, syksyiset värit, musiikki ja kahden naisen upeat roolityöt solmiutuvat unohtumattomaksi kokonaisuudeksi.
On mahdollista, että bergmanilainen näkemys ja työtapa katoaa tekijänsä mukana. Ihmisen sielunmaiseman väkevät kuvat: valo ja pimeys, rakkaus ja viha, tuska ja kuolema jäävät elämään.
*Paulo Coelho; Zahir; suom. Sanna Pernu; Bazar-kirjat 2007 (4.painos)
”Zahir on arabiaa ja tarkoittaa jotain näkyvää ja läsnä olevaa, jota ei voi sivuuttaa. Se on jotakin, joka alkaa ohikiitävänä ajatuksena, mutta joka lopulta valtaa ajatuksemme täysin.”
Kirjaa markkinoidaan merkityssanoilla ’matka, kaipaus, suuri rakkaus’. Paulo Coelho on suosittu, palkittukin ja hyvin myyvä kirjailijanimi. Kirjailijan esikoisteos Pyhiinvaellus on suomennettu vasta 2006 ja se on vielä lukematta. Olen aloittanut hienosta Alkemistista ja joudun kyllä toteamaan, että taso laskee hiljalleen kirja kirjalta. Ei silti, etteikö tämäkin olisi omalla tavallaan antoisa kirja, paikoin ainakin. Coelho ei varsinaisesti mikään kirjallinen tyylitaituri olekaan, enemmänkin mystikko. Tarinassa matkataan taas kauas ja löytyy mystinen vanhus, jonka suuhun sopii sijoittaa elämänviisauksia. Ei voi välttyä hieman kyyniseltä tunteelta, että mies kirjoittaa samaa – omaa? – tarinaansa kerta toisensa jälkeen, uusin fantasiavariaatioin. Tällä kertaa päähenkilö on – kuinka ollakaan – kuuluisa kirjailija..
”Esther kysyy miksi ihmiset ovat onnettomia. – Syy on yksinkertainen, vanhus vastaa. – He ovat henkilöhistoriansa vankeja. Kaikki luulevat, että elämän tarkoituksena on noudattaa suunnitelmaa. Kukaan ei mieti, onko suunnitelma oma vai jonkun muun laatima. He keräävät toisten ihmisten kokemuksia, muistoja, asioita ja ideoita enemmän kuin jaksavat kantaa. Ja niin he unohtavat omat unelmansa.”
*Hannu Väisänen; Vanikan palat; Otava, 1. painos 2004 (Seven)
Kirjoittaja on omaperäinen kuvataiteilija ja kolumnisti, julkisuutta saanut siksikin, kun elää Ranskassa. Kirjaa on kehuskeltu sen verran, että nappaan sen pokkarihyllystä tämän kesän luettaviin. Romaani lienee omaelämänkerrallinen ainakin lähtökohdiltaan, siinä kerrotaan varuskuntamiljöössä kasvaneen ja varhain äitinsä menettäneen pojan tarinaa. Jotain sellaista kirjoittajan otteessa on, josta en oikein saa kiinni. Pitää lukea melko pitkälle, ennen kuin tarina alkaa ottaa mukaansa. (Toinen meistä näyttää juuttuneen sivulle 34-35.) Pojan ankean lapsuuden kuvausta, kehityskertomuksena kiinnostava, mutta loppuu jotenkin kesken.
” Suuren, vihreän biljardipöydän ympärille on kerääntynyt lauma juopuneita aliupseereita. Melkein jokaisella on kädessään pelikeppi, niillä he yrittävät huitoa isää kumoon, mutta eivät onnistu. Humala on tehnyt isän liikkeet nivelettömän öljyisiksi. Hän muistuttaa sotilaspukuista ankeriasta, jota kalastajat eivät tahdo saada haaviin. – – Höyryinen kuva näyttää suuren, lonkeroitaan venyttelevän meritursaan uholta. Biljardipöytää ympäröi sankka savupilvi. Sinne tänne sohivat kepit päästävät naukaisevan äänen osuessaan toisiinsa. Rähinäremmit kiiltävät savunkin läpi. Kirousten sarjatuli nousee ja laskee.”
*Leena Lehtolainen; Viimeinen kesäyö; Tammi, 2006 (Loisto)
Kirjan valitsi Toinen meistä matkalle mukaan. Luulimme molemmat sitä dekkariksi tunnetun kirjailijanimen perusteella, mutta kyseessä olikin kahdentoista novellin kokoelma arkisia tarinoita rakkaudesta, seksistä ja rikoksista. Tarinat on koottu pääosin aiemmin jossain yhteydessä julkaistusta materiaalista ja muokattu novelleiksi. Tämä on hyvä johdanto kirjailijan tyyliin, jos ei ole aiemmin siihen tutustunut. Lehtolainen kirjoittaa sujuvasti, paikoin herkullista tekstiä. Monet juttujen ideoista ovat mainioita. Kevyttä kesälukemista, sopii monen matkaan.
*Maeve Binchy; Taverna tähtien alla; suom. Liisa Honkasaari; WSOY, 1. painos 2005 (Loisto)
Kieltämättä valitsin Binchyn aiemmin lukemieni Talo Dublinissa ja Illallistarinoita -pokkarien perusteella odotuksin, että osaava tarinankertoja loihtii pohjoiselle laivaristeilyllemme kreikanmatkojen kuumia muistoja. En pettynytkään. Tarina otti heti mukaansa ja mielikuvat lähtivät vaeltelemaan eteläisten tähtien alla. Kirjaa ei olisi malttanut käsistään laskea, joten se tuli aika nopeasti luettua. Olen tykästynyt kirjailijan tyyliin, kerran vuodessa luettuna toistuvat juonikuviotkaan eivät haittaa. Hyvää lukuviihdettä.
*H.E. Bates; Oi ihana toukokuu; suom. Päivi Kalenius; Gummerus 2007 (Loisto)
Tästä ei kuulkaa naisihmisen kesäpokkari parane! Batesin runsaudensarvea, liioittelulla herkuttelevaa romanttista höpsötystä lukee suorastaan ’kuola valuen’ (anteeksi rahvaanomaisuuteni) ja ääneen hyrähdellen. Luin tätä vuoroin suurten ikäluokkien elämänkaarta käsittelevän asiallisen tutkielman kanssa. Polariteetti toimi mitä parhaiten. Kun olin vähän aikaa perehtynyt ikäluokkani asumishistoriaa koskeviin tutkimustuloksiin taulukoineen, siirryin hekottelemaan hetkeksi kuvausta Larkinin suurperheen elämisentyylistä ja edesottamuksista Englannin maaseudulla. Luultavasti kummankaan opuksen yhteen putkeen lukeminen ei olisi tuottanut näitä riemunhetkiä. Kukapa kieltäisi panemasta asiallisen voileivän päälle makeaa marjahilloa niin kuin äitini tekee – ja nauttii!
Luen kirjaa Toisten lapset. Sain sen Esikoisen ja Nuorikon ammattikirjastosta lainaan. Kiinnostuin kirjasta Nuorikon kuvailtua erityiskasvatuksen piirissä työtä tekevän kirjoittajan ajatuksia. Kirjan suomalainen nimi antaa hyvän viestin, täällähän on tapana sanoa ’meidän lapset ja muiden kakarat’.
Media on välittänyt tuon tuostakin huolestuneita raportteja lasten ja nuorten tilanteesta. Eri tahoilta on yritetty tuoda vanhemmille tietoa, herätellä kasvatusvastuuseen ja antaa punnittuja, viisaita ohjeita pulmatilanteisiin. Yleistynyt elämisentyyli ei näytä tukevan lasten kehitystä ja kasvua riittävästi.
Monissa läntisissä maissa asiat ovat paremmin yhdeltä kannalta, mutta arveluttavat joltain toiselta. Maailman muuttuminen koskettaa kaikkialla lapsia rankimmin. Sanotaan lasten olevan sopeutuvia. Jos aikuiset elävät arvotyhjiössä rahan ja itsekkäiden nautintojen ehdoilla, mihin lapset joutuvat sopeutumaan?
Lapsi tarvitsee rakkautta ja rajoja; syliä, turvaa ja ohjausta. Mitä ei tarvita: kuritusta, moittimista, nujertamista, heitteille jättämistä, hyväksikäyttämistä. Lapsi kasvaa kyllä fyysisesti pelkällä ruuallakin, mutta ilman rakastavaa ohjausta ja hyviä malleja hänestä ei kasva ihmistä, joka iloitsee elämästään ja luo tulevaisuuttaan rohkeasti.
Sanotaan, että vanhemmuus on hukassa. Jäljet pelottavat. Länsimaissa on parin viimeisimmän aikuispolven aikana maailmankuva muuttunut totaalisesti ja sen mukana kasvatuksellisia arvoja hukattu. On mahdollista, että murros seuraa toistaan, kriisi jää pysyväksi.
Toivoisi nuorten aikuisten, joilla on edellytyksiä kasvattajiksi, näkevän uuden sukupolven vastaanottamisen, hoivan ja ohjauksen tärkeänä ja antoisana osana elämää. Toivoisi yhteiskunnan tukevan vanhempia ja kasvattajia ja tulevan hädässä olevien lasten avuksi ajoissa. Toivoisi kärsivällisyyttä ja rohkaisevaa välittämistä meiltä kaikilta lasten ja nuorten suhteen.
Nyt on aika tajuta, että tulevaisuus on lasten, toisten ja omien.
Arkinen keskipäivä, Lahden rautatieasemalla. Odotustilan nurkkapenkillä nukkuu tukeva nainen istuallaan, pää takakenossa, suu auki. Kädet ovat ristissä mahan päällä, laukku käsivarrella, ei matkatavaroita, asu tavallinen, siisti. Odotan siinä junaa varttitunnin. Nainen ei reagoi kuulutuksiin mitenkään, hengittää tasaisesti.
Lauantai, iltapäivä, ison rautakaupan ankea kahvio kolmoskehällä. Taustakohinaa. Iäkkäänpuoleinen mies on juonut kahvin, muki edessä tyhjänä. Mies nojaa päätä kämmeneen, silmät painuvat kiinni. Juon kahvia vinosti vastapäätä, kymmenisen minuuttia. Koko ajan mies pilkkii hartaasti, pää putoamaisillaan kämmeneltä.
Ihmiset nukahtelevat junissa, busseissa, lentokoneissa, puistonpenkeillä, nurmikoilla, autojen ratissa, rantahiekoilla, teattereissa, konserteissa, kirkonpenkeissä. Äisin ihmiset valvovat yksin tai meluavat keskenään, eivät saa tai eivät salli itselleen unta.
Lomalle lähtijöitä väsyttää arki, pitkät ja raskaat työrupeamat, vastuun paino, tulemiset ja menemiset. Lomalta palaajat ovat väsyneitä reissaamiseen, ryyppäämiseen, riitelyyn, yksitoikkoiseen mökkielämään, sateeseen, sukulaisvierailuihin.
Kunhan koulut alkavat, kerrotaan kohta, että oppilaat eivät jaksa pysyä hereillä, opettajat ovat loppuunpalamisen partaalla. Syyksi tarjotaan milloin mitäkin, ratkaisua ei löydy. Yllättäen uutinen kertoo, että suomalaiset ovat yleisesti ottaen onnellisia. Jokin tässä ei täsmää?
Pissismummo ja Poikakaveri olivatten reissussa. Oli tullut juotua kahveet lähtöhetkillä sinisen Saimaan satamakahvilassa – siinä marttojen, jotka niitä ihania vohveleita paistaa, jos ette tienneet. No niin. Siis tästä mainiosta kahvittelusyystä jossain automatkan vaiheessa alkoi Pissismummo tähyillä tienposken P-paikkoja.
Niitäpä paikkoja ei alvariinsa olekaan, ei silloin ainakaan kun hätä on suuri. Metsää ja pusikkoa kyllä riittää, mutta Pissismummolle se ei ole niinkään suotuisa vaihtoehto kuin Kaverille, jolla taas ei sillä kertaa ollut hätäpäivää. Pissismummo otti oitis uusiokäyttöön takapenkkiväen pikkuvuosina lanseeratun systeemin: hädän vakavuusaste ilmoitetaan kuplan nousuna. Kun kupla on hiusrajalla, alkaa jo hiki helmeillä ja katastrofi on lähellä.
Kiivaan tähyilyn tuloksena Kaveri viimein kurvasi oikealle. Vesi siinteli puiden lomitse ja rantalepikossa soma punainen pikkumöksä kutsui kulkijaa. Kuinka ollakaan, toiveikas hätäpöksy havaitsi kiiruhtaneensa uimarantakoppiin. Kyllä nyt kyykytetään, tuumi Mummo ja varoitti Poikakaveria, että se saa tulla kiskomaan ylös kopin takaa varvikosta, jossei Mummo omin avuin selviä.
Vaan sattuipa tarkemmin katsottaessa tuonnempana olemaan nykyaikainen huussintekele, semmoinen metallipömpeli. Mikään oikea huussi ole, Pissismummo murisi, mutta kupla kutitteli jo uhkaavaasti hiusrajaa. Pömpeliin vain. Mummo puristamaan yhdellä kädellä nenää ja toisella hamuamaan kotelosta paperipyyhettä, jotta tohtisi pöntölle istahtaa. Ei löytynyt paperia, mutta löytyi häirinnästä kiukustunut ampiainen.
Kerrottakoon, että Pissismummolla siis on tunnetusti korkea-asteinen ötökkä- ja eritoten ampiaiskauhu. Tanner siinä tömisi ja rannat raikasivat. Poikakaveri yritti kovasti pitää naamaa peruslukemilla, kävi tutkimassa pömpelin ja kertoi, ettei muita siivekkäitä kesäasukkaita löydy. Mutta kauhunhetki oli jo jähmettänyt kuplan ja kipakan kiukun voimalla Mummo kesti seuraavalle huoltoasemalle asti.
Erilaisista lomanviettotavoista ja elämän varrella kohdatuista matkatovereista saisi kirjan tai useammankin verran tarinaa. Vuosien mittaan on tullut lennettyä moneen ilmansuuntaan lomilla, autoiltua kotimaassa ja lähinaapureissa, risteiltyä merellä. Jostain syystä minä olen meistä kahdesta ollut matkaavampi, niin yksityisesti kuin työnkin puitteissa.
Nuoruudessa tuli tehtyä ne obligatoriset etelänreissut seikkailuineen. Ensimmäinen yhteinen matkamme Toisen kanssa tehtiin kesällä 1973 Kreetalle, jonne sitten piti päästä 2003 nostalgiareissulle. Perheen alkuvuosina, kun pojat olivat pieniä ja rahaa niukasti, tehtiin teltta- ja mökkireissuja appiukon autolla tai mentiin junalla maalle mummolaan. En ole sattunut saamaan pitkiä lapinvaelluksia kestävää selkää geeniarpajaisissa, mutta jalkapatikassa ja suksilla olen tuntureilla päivän retkiä samonnut. Yksin matkustamista halusin kokeilla kerran aikuisvuosina, valitsin kohteeksi Korfun, kiinnosti kreikkalaiskatolinen pääsiäisjuhlan vietto.
Meille tuntuu sopivan erityisen hyvin rauhallinen merimatka, johon sisältyy riittävästi kiinnostavia kohteita maissa. Olipa matka viikon tai lyhyempi, laivarutiinit löytyvät aika nopeasti. Ehkä johtuu rajallisista ajanviettomahdollisuuksista, että näin käy. Se on rentouttavaa, ei tarvitse käyttää energiaa valintojen pähkäilyyn. Laivan lähtöjä ja saapumisia seurataan kannella, jossa muutenkin hyvällä säällä vietetään aikaa. Lueskelua, kirjoittelua ja ilman muuta päivätorkut hytissä. Illalliselle pukeudutaan ja ruuasta nautitaan kiireettömästi. Merkillistä on, että matka saa miehenkin keskustelemaan ja kertomaan syvimpiä tuntojaan ja ajatuksiaan. Se on ekstrabonusta elämäntoverille.
PS. Kirjoitettuani matkatarinan, otan kamerasta muistikortin, jolle laskurin mukaan olen onnellisena kuvannut kolme- ja puolisataa otosta. Kuvankäsittelyohjelma kertoo, ettei kuvia löydy. Uusi muistikortti olisi pitänyt ’alustaa’ ennen käyttöönottoa. Vähän aikaa olen surkeana. Mielessäni hyvästelen kuvat, ajattelen, että olen kuitenkin saanut tehdä sen matkan, nähdä ja elää. Matkapäiväkirjaan on talletettu tunnelmia. Kokemus ei katoa.
P.S.2. Toinen tulee koneeltaan naama tyytyväisyyttä loistaen, on tehnyt insinöörintöitä piuhojen ja apparaattien kanssa ja saanut kaivettua kuvat kamerani kautta talteen. – Miten ihmeessä, ilostun. – Noo, ei tässä mitään, sanoo siihen vain.
Trondheim tervehtii meitä tällä kertaa pilvisenä ja viileänä. Viime kesänä täällä ollessamme oli tosi kuumaa. Emme lähde nyt nähtävyysretkelle, mikä harmittaa hiukan myöhemmin, kun kuulemme kommentteja Ringven kartanosta, jossa on soitinmuseo ja upea puutarha. Nidaroksen kuninkaallisessa katedraalissa on sentään käyty kahdestikin aiemmin. Munkholmen kutsuisi, sen tiedämme varsin ihastuttavaksi pikku saareksi sataman edustalla, mutta pilvinen sää ei houkuttele. Tällä kertaa valitsemme kahdenkeskisen patseerauksen kaupungin keskustassa. Löydämme Kungegaten toisesta päästä Nidelven vanhat rantamakasiinit. Kuin tulisi Porvoonjoen rantaan, makasiinit vain ovat suurempia, onhan Trondheim Norjan kolmanneksi suurin kaupunki.
Kiertelemme tasapuolisuuden vuoksi kuningattaren ja prinssinkaduillakin, löydämme muutaman pikku puiston patsaineen ja päädymme viimein Nidaroksen takana olevaan Trondheimin Kunstmuseumiin. Toden sanoakseni olen meistä kahdesta innokkaampi näkemään ’Moderne kvinner i Norden’ -näyttelyn, mutta Toinen seuraa kärsivällisesti mukana. Moderni tarkoittaa tässä yhteydessä vuosien 1910-1930 taidetta. Suomalaisista näyttelyssä on Scherfbeck ja Thesleff tietenkin, myös Greta Hällfors-Sipilä. En tunne muiden pohjoismaiden naistaiteilijoita juurikaan ennestään, joten kooste kiinnostaa nähdä. Ehkä olen suomalaisena jäävi sanomaan, mutta kyllä naistaiteilijaimme teosten muotojen ja värien harmonia erottuu edukseen.
Taidemuseossa on myös Kjell Erik Killi Olsenin (s. 1952) maalauksista ja veistoksista koostuva näyttely. Trondheimiläinen Olsen tuntuu olevan tämän hetken puhutuimpia kotimaassaan, eikä ihmekään. Hänen teoksensa eivät todellakaan jätä kylmäksi. Valtavat maalaukset ja isokokoiset pronssiveistokset nähtyäni en oikeastaan voi sanoa muuta kuin huhhuh. Näistä hahmoista saisi kaikkien aikojen painajaisunen. Onhan maailmassa runsaasti taidetta, josta voi vain todeta, että hyvä, jos tekijä taiteensa avulla pysyy jotensakin järjissään. Tästä voi katsojakin repiä motiivia, jos ei tyyli miellytä.
On jo palattava laivalle, josta bussikuljetus lentokentälle lähtee. Nykyään matkustamisen arkipäivään kuuluvia turvallisuusjärjestelyjä riittää sekä laivalla että lentokentällä. Tungoksessa odotellessa voi mielessään sulkea matkan kokemukset ja suuntautua kotiinpaluuseen. Viimein kone nousee jyristen Norjan taivaalle. Taakse jäävät sinisinä siintelevät vuoret, pilviharmaata kuvasteleva meri ja elämysten viikko. Kohta olemme kotona.
(Tarina päättyy.)
|
|
