Luen kesäaamuisinkin sanomalehtiä. Jo otsikot tekevät apeaksi olon. Miksi toimittajilla on niin harvoin positiivista kerrottavaa lukijoille? Onko niin, että vakavasti otettava journalismi ’kellastuu’ tai ’hömpähtää’, jos siihen pääsee sekoittumaan huumorinpisaroita, inhimillistä iloa tai myönteisiä näkökulmia?
Toimittajat ravaavat ikävyyksiä metsästämässä ja suoltavat niitä lukijoille, jotka yrittävät nauttia sateisista lomapäivistään. Mahtaa olla hauskaa molemmilla? Vai mitä sanotte: dopingia, Tiitisen listaa, kerjäläisiä, seksuaalista hyväksikäyttöä ja raiskauksia, maailman ruokakriisiä, vaalivilppiä, uponneita laivoja. Hoitajapula halvaannuttaa taas sairaalat, hoitotakuu ei toimi, inflaatio kiihtyy..
Nyt olisivat hyvät uutiset poikaa. Kun televisiostakaan ei tule muuta kuin jalkapalloa. Ja joka päivä sataa, täälläkin.
Kun järjestää syntymäpäiväkseen puutarhajuhlan, on hyvä olla väleissä ilmojen haltijan kanssa. Viikkoja aiemmin tullut kutsu sai varmaan kaikki osalliset hartaasti toivomaan koleahkon ja epävakaisen säätyypin purjehtimista muualle juhlapäiväksi.
Pilvisestä aamusta kehkeytyikin oikein kaunis ja lämmin sää iltapäiväksi. Puutarhan vehreydessä ja kukkaloistossa viihtyivät sekä juhlan päähenkilö että vieraat. Juhlien lähestyessä loppuaan, alkoi pilvistyä ja kotimatkalla jo ripsahtelivat pisarat.
Puoliso toi kuoronsa kvartetin laulamaan serenadeja juhlan kuningattarelle. Saksofoni soi ja kesäisiä lauluja laulettiin. Pöytä notkui herkkuja, salaatteja, uusia perunoita, savukalaa. Kun väki siirtyi sisätiloihin kahville, laulua lennähti jatkamaan lintu veden solinan säestyksellä.
Juhla on päähenkilön elämänvaiheen kohokohtia, siksi siihen latautuu odotuksia. Juhla syntyy tärkeistä ja rakkaista ihmisistä, jotka tulevat koolle. Kutsuja mietitään, kutsuttuja odotetaan. Joskus joku joutuu vaikean valinnan eteen, kun kutsu käy kahtaalle.
Olen ollut juhlan päähenkilönä, kahdestikin. Ymmärrän miksi ystävä kuiskasi lähtiessä: kiitos, että tulit.
Sataa kuurotellen, harva se päivä. Vaikka aamu valkenisi aurinkoisena ja kesänheleänä, ennen puolipäivää on pilvien armeija marssinut paikalle ja alkanut kaadella kerääntyneitä ylimääräisiä pisaroita maata kohti. Luonto kiittää, ihminen sopeutuu ikuiseen kierrätykseen parhaansa mukaan.
Pihan kolme ihanaa oranssihehkuista unikonkukkaa nostavat aina kasvonsa riemuiten aurinkoa kohti ja taivuttavat nöyrästi vartensa ja hennot terälehtensä myötäsukaan sadepisaroiden alkaessa tanssinsa. Uhkeiden liljojen varret eivät taivu sateen alla. Liljankukkamaljoihin kerääntyneet pisarat vain valahtavat maahan, kun maljat täyttyvät.
Mietin: jos suru olisi sadetta, ottaisinko sen vastaan ylväänä kuin lilja vai unikonnöyrästi.
Olimme juuri vaeltaneet pitkospuita suon halki, nousseet Yst.Nuuskamuikkusen kanssa harjulle ja istahtaneet tankkaamaan vettä Huuhkajankierroksen ensimmäisellä etapilla, kun puhelimeni soi. Arvasin heti hälytysäänestä, että asia koskee äitiä.
Hiljaisessa ja karunkauniissa maisemassa kaukana kaikesta oli outoa kuunnella paniikkia, jonka palvelutalosta kadonnut muistamaton äiti oli saanut aikaan. – Ei, en voi nyt lähteä tulemaan sinne, olen kaukana kaikesta. Kyllä, nyt on vain pysyttävä rauhallisena ja luotettava, että henkilökunta hoitaa asian miten parhaiten taitaa.
Katse lipui ruosteenpunaista ja kellanruskeaa hetteikköä. Kuin pilvistä varistettuina kehystivät niittyvillojen valkeat pumpulipallot tummana päilyvää suonsilmää. Suopursujen tuoksu kantautui hennosti tuulen mukana harjulle. Nostin repun selkään ja jatkoimme taivallusta.
Illalla Nuuskamuikkusen piilopirtissä saunanraukeina palattiin päivän tapahtumiin. Veli oli soittanut myöhemmin, että äiti oli löytynyt läheisestä vanhainkodista ja kieltäytynyt itsepäisesti lähtemästä sieltä minnekään. Hänet oli otettu dementiaosastolle juhannusviikonlopuksi tilanteen rauhoittamiseksi.
Joskus on hyvä, ettei pääse paikalle. Täytyy vain luottaa.
Yön valo kääntymässä aamun valoksi, kesä sydämessään
Oleellinen pelkistyy, kun kukoistuksen aika on ohi
Ystävät ovat ehdottoman hyviä olemassa, sitäkin varten, että he ymmärtävät joskus oikeaan aikaan houkutella lähtemään oikeaan paikkaan. Viime lauantaina olin Eevan kanssa Lähetyskirkossa kuulemassa fransiskaaniveli Richard Rohrin mietiskelyjä teemasta Läsnäolon taito.
Olen vuosien mittaan lukenut mystikkokirjallisuutta: Echard Tollen ja Anthony Mellon, Thomas Mertonin ja Henri J. M. Nouwenin, Ristin Pyhän Johanneksen ja Avilan Theresan sekä Filokaliaa. Siinä, mitä nyt kuulin, ei sinänsä ollut uutta, luetun pohtiminen yksin vain on erilaista kuin yhdessä kuulemaan syventyminen. – Mieltään on muistutettava (re-mind) asioista, jotka jo tietää.
Paikalla oli paljon kirkollista väkeä, tuttujakin. Tuntui hyvältä havaita, että olen etääntynyt kirkon sisäpiireistä, tullut virasta vapautumisen myötä johonkin laajentuneeseen tilaan, jossa hengen tuuli puhaltelee lempeästi ja raikkaasti. – Systeemin sisältä käsin ei voi nähdä, mitä siellä ei saa kysyä, totesi Rohr. – Uskoa on reformoitava koko ajan.
Puhuja sanoi ihmisen mielen joko pyörittävän tauotta menneitä asioita ja tapahtumia tai huolehtivan tulevista. Nyt-hetki on useimmille pelottavan riittämätön ja tyhjä tila, jonka täytteeksi mielen joko-tai-melu nousee. Dualistinen (joko-tai) mieli ei koskaan tavoita suuria asioita, koska se ei kykene olemaan läsnäolevassa hetkessä.
Olen jotain jo ennen ajatustani, puhtaan tietoisuuden tila, joka antaa asioiden olla mitä ovat, niitä kategorisoimatta. Meditaatiossa näen virran, jota lipuu veneitä. Nimeän veneet menneiden asioiden, tulevaisuushuolien ja ahdistavien ajatusten mukaan ja päästän ne menemään. Katselen miten virta vie veneet mennessään. Kun ne kaikki ovat lopulta lipuneet pois, on mielessäni vain virran syväntumma vesi, rauhaa täysi. Havaintoni mukaan kristillisissä piireissä pelätään – turhaan – vanhoja viisaususkontoja. Meditatiiviset tao, tie ja zen, mielen hiljaisuus säikyttävät jo sanoina, vaikka kysymys on samasta pyrkimyksestä, joka kristillisellä kielellä ilmaistaan sanalla kontemplaatio. Itämaisissa uskonnoissa sanasto ja jumaluuden hahmot ovat paikallisen kulttuurin muovaamia, kristittyjen Kristus-uskon taustalta kuultaa juutalaisuskonnon näkymättömän jumalan traditio. Kristityt ohjaajavanhukset puhuivat vaeltajan tien kolmesta vaiheesta: oraatio, meditaatio, kontemplaatio. Jos tajuan mieleni dualistisuuden, alan hellittää kontrollista, kategorisoinnista ja oikeassa olemisen tarpeesta. Olen matkalla kohti aitoa kontemplaatiota, sanattoman yhteyden kokemista Jumalaan. Kussakin nyt-hetkessä voin kysyä itseltäni: mikä on tärkeää? Haluanko olla oikeassa vai olla onnellinen?
Yst. Sosiaalineuvoksen kesäterassilla keskusteltiin taannoin viisaasta vanhuudesta. Mehukas aihe meidän eläkeläisten kesken. Sain tutkittavakseni Vanhustyön Keskusliiton julkaiseman tuoreen lehdykäisen aiheesta. Siitä nämä seuraavat viisaudet on napattu.
Sanotaan, että Pohjanmaalla viisaus asuu vanhoissa naisissa. Viisaus on perin persoonakohtainen asia. (Pirkko Karjalainen)
*
Periaatteessa uskon, että meidän vanhojen tulisi varoa vaatimasta liikaa lapsiltamme. Ennen kaikkea emme saa odottaa, että he suojelisivat meitä yksinäisyydeltä. Mitä vähemmän itse kokee, sitä tärkeämpää on luullakseni olla kiinnostunut siitä mitä muut kokevat. (Merete Mazzarella)
*
Ketä minä oikein yritän miellyttää? Miksei minun anneta rauhassa kehitellä omanäköistä vanhuutta? (Anneli Sundberg)
*
Jos ikääntyessään ei mieti omia siirtojaan eteen päin, tekee ne joku muu. Omia elämänsisältöjään voi rakentaa. Henkinen yhteys johonkin yhteisöön on tärkeää. (Ahti Hirvonen)
*
On päivitettävä itsensä. Myönteinen asenne on iso apu. Olemiseen ei pääse kuin miettimisen kautta. Ei aika mene hukkaan jos oleilee. (Pirkko Lahti)
*
Ajan tasalla pysyminen muodostaa sopivan haasteen ja on vanhan aivonystyröille sopivaa treeniä. (Sulo Aho, 80)
*
Otan asiat sellaisenaan mitä elämä tuo tullessaan. (Aune Riikonen, 80)
*
Olen edelleen töissä, en ole halunnut jäädä kokonaan eläkkeelle. On liikuttava ja mentävä niin kauan kuin jaksaa. (Iris Lampila, 74)
*
Sohvalta on noustava ja lähdettävä katsomaan, löytyykö elämästä vielä jotain uutta.
(Jussi Pesu, 70)
Olen oikein pessimistisenä tuuminut asiaa tyhmässä päässäni. Liekö sitä vanhana nuorta itseään viisaampi? Eikös ihminen yleensä ole fiksuimmillaan parinkymmenen tietämissä, ainakin omasta mielestään? Niin että siitä iän karttuessa sitä vain tyhmistyy. Miten tyhmäksi ehtiikään ennen kuin viikate vilahtaa. Viisaudessa ei ole muka kysymys tiedon määrästä, kokemuksen antamasta opista eikä älyn säihkeestäkään. Herää kysymys mistä sitten? Onko se nyt taas jotain hiljaista tietoa tai muuta mystistä, josta ei kukaan selvää saa? Miten minusta alkaa näillä kymmenillä tuntua, että viisautta on turha odotella iän mukana tulevaksi, jos sitä ei ole tähän mennessä havaittu? Taidan päätyä alussa siteeratun P.K:n linjoille. Persoonakohtainen tuntuu olevan eikä iän mukana muuksi muutu.
Pissismummo tokeni eräänä päivänä muista touhuistans, otti ja pakkasi flanelliyöpaidan ja muuta tähdellistä mummotarviketta, nosti repun selkäänsä ja tallusti junaan. Oli puhuttu mummokaverin kanssa, että tavataan Matkanpäässä. Näin tehtiin.
Huiskismummo oli eläköidyttyään poteroitunut kotiinsa Matkanpäähän eikä hyväkään kaveruus häntä sieltä saanut näköjään liikahtamaan tänne päin. – Tullaan, tullaan sanaili tuo aina, mutteipä näkynyt. Oli jo pitkään pikamoikattu kirjeillä, viesteilty ja kohdattu pikimmiten matkainvarrella.
Nythän on niin, että Pissis ja Huiskis ovat nykyään vakavastiotettavia iäkköhenkilöitä, muistakaa tämä. Toivovatten tämän julkiskuvan eritoten säilyvän, eivätkä siksi mieluusti elämöi julkisilla paikoilla. Urimoivat nytkin Huiskismummon kesämetsään ja kalarannoille kaksin keskenäns käpsehtimään.
Mummot marhailivat onnellisina metsäpolkuja, tutkivat kivet ja kannot, perhoset, linnut ja kukat. Jossain välissä söivät ja istuksivat löhötuoleissa filosofeeraamassa. Illan tullen pehmyyntyivät löylyissä ja Huiskis taisi käväistä uimasillaankin. Auringonlaskut ihailtiin saunalämpöisinä mummoina ikkunan takaa.
Uutena aamuna päättivät nämä lähteä veneellä järveltä päin maisemia katsastamaan. Huiskis souti ja Pissis nökötti perätuhdolla. Eipä mahtavaa. Ensteks. Äläs mitäkään, äkkipäätä nousi tuuli, veti sinitaivaalle mustanpuhuvat pilvenroikaleet ja rypytti rauhaisat laineet. Pissis kohta nenänpää kalvakkana ja ääni väristen, että eikös me jo palata rantaan. – Huihai, tämä mitää vielä ole, pikkusen viriä nostaa. Huiskismummo nauroi ja souti, vene kiikkui jo kiivaasti ja aallot paukkui purtilon kylkeen.
Pissis painoi jo paniikkinappulaa: nyt rantaan ja heti paikalla ennenko hukutaan tai siis mie aineski hukun. Huiskis tuumi, että tuollahan on peijakkaantosi kyseessä. Kotirantaan tultiin kokka kohisten ja siihen se lopahti tuulikin. – Ei sitten hukuttu tälläkään kertaa, tuumi huvittunut Huiskis reippaana mummona, ikänsä vesillä soudelleena.
Jaa, että mistä on nimensä on saanut tuo toinen mummontoimikas. No, kun hää aina, että annas ku mie huiskasen. Ja huiskis vain, tehty on.
Talossamme on asukkaiden läsnäollessa viisi puhelinta. Hälytysääniä on monenlaisia aina soittajan mukaan. Lankapuhelinta on toistaiseksi tarvittu muun muassa siksi, että matkapuhelinverkko ei toimi ihan takuuvarmasti kaikkialla, missä meillä on tuttuja.
Puhelin soi illalla. – Hei, onko tuo piipitys/musiikki/kilinä puhelin, radio vai telkkari? Sinun kännykkä vai minun? Missä huoneessa/laukussa/taskussa? Kun oikea puhelin löytyy, soittaja on jo kyllästynyt odottamaan ja puhelin tuuttaa vahingoniloisesti. Vastaaja vilkuttelee, sinne meni taas, soita perään.
Puhelin soi päivällä. Tulen pihasta puhelimeen (jos satun kuulemaan) multaisia kenkiä ja työhanskoja riisuskellen. – Suomen gallupista/ taloustutkimuksesta /weilin-et-jöössiltä/tiesmistä, päivää. Onko taloutenne mieshenkilö tavattavissa. Eikö, no, palaamme myöhemmin asiaan. Kuulemiin.
Kun kuhunkin asiaan on palattu uudemman kerran samalla viikolla ja olen taas kertonut, että taloutemme mieshenkilö on työpaikallaan arkisin tähän aikaan ja että sinnekään ei kannata soittaa, nousee pääni päälle hitaasti mustuva ukkospilvi. – Saanko pyytää, älkää enää palatko asiaan.
Uusin uhka digitaaliarjessa on tv:n katselu- ja musiikinkuuntelulaitteiden myötä sohvapöydän tuntumaan pesiytynyt kaukosäädinarmeija. Hopeanvärisen cd-soittimen samanvärinen kapula erottuu, mutta mustia on pitkää, pätkää ja pullukkaa. Toinen räplää niitä suvereenisti, mutta minun on vielä pohdittava mikähän näistä nyt olikaan mikä ja mitenkä se tämä taas toimikaan.
Toinen yrittää lohduttaa, että kun hän saa lopullisesti synkronoitua laitteet toisiinsa, ne toimivat samalla kaukosäätimellä. Sitä päivää kannattaa kyllä odottaa!
|
|
