Minulle ominaista on hiljaisuuteen vetäytyminen ennen tai jälkeen tärkeää elämän käännettä. Muutos tai muutoksen ajatus tarvitsee tilaa ja aikaa. Ei niin, että sitä pohtisi herkeämättä, pikemmin niin, että ajatuksilla olisi vapaata tilaa tulla ja mennä, kypsyä hiljakseen. Viikonloppu tai kahden yön poissaolo riittää hyvin irrottautumiseen kaikesta siitä, millä päivät normaalisti kotona täyttyvät.

Retriittikoto otti vastaan lämpimästi. Oli tuttuja kasvoja ja tutut ohjaajat eikä nyt itsellä mitään vastuuta käytännön järjestelyistä. Lokakuinen maisema on äärimmäisen rauhoittava, sen riisutut puut, jäkäläkallio jääurut kupeellaan, sammaleiset kivet. Tummaa vihreää vasten pihlajain kirpeänpunaiset tertut yhä.  

Kävelyllä sää oli viileänraikas. Ajatuksissa kieppui ajankohtainen tilanne, siihen liittyvää epävarmuutta ja selvittämättömiä kysymyksiä. Kulkiessa katselin ajatuskiepuntaa ikäänkuin kauempaa, mietteet saivat tulla ja mennä. Metsä humisi hiljaa, unohduin pitkäksi aikaa katselemaan kalliota, miten pisarat valuivat jääuruissa kuin kyyneleet.  

Kolmas päivä oli ohuenohutta sadetta vihmova ja utuisa. Vastaranta sulautui usvahämärään, vain pihlajat hehkuivat rinteellä kuin pienet liekit. Hiljaiset meditaatiot ja rukoushetket kappelissa irrottelivat hellästi häilyvistä tunteista ja ajatuksista. Koin suloista rauhaa ja vapautta.

Toinen oli miettinyt  yksin kotona ollessaan yhteistä asiaamme. Kun kohtasimme, oli molempien mielessä selkeys: ei muutoksia nyt. Miten hyvältä tuntuikaan palata kotiin!

katselen kallion uurteita, kuuntelen sen vaitioloa. mitä se kätkee kivisydämeensä, mitä kertoo hiljaisella, vakaalla olemuksellaan.

kallio katselee minua, kuuntelee sydämeni hiljaisuutta. se on läsnä minulle, tutusti, turvallisesti siinä niin kuin aina on ollut.

 ”Ole minulle kallio, jonka suojaan saan paeta, vuorilinna, johon minut pelastat. Sinä olet minun kallioni ja pakopaikkani. Sinä johdtat ja ohjaat minua, sillä sinä olet minun Jumalani.”  -Ps. 31

viisitoistavuotiaan itseni kirje kymmenen vuoden päähän, onnenapilan kera, löytyy muistojen joukosta. mitä ajattelin tästä silloin, kun avasin, sitä en muista, mutta nyt kun olen kaukana jo tuostakin, olen hurmaantunut siitä elämänuskosta, joka kirjeestä välittyy. mistä olin huolissani viisitoistakesäisenä? vain siitä, etten hukkaisi itseäni ja ominaislaatuani. ne ovat molemmat yhä tallella vuosikymmenien elämänkokemuksella rikastettuna. elämälle kiitos…

Nyt on se vaihe syksyä, kun tuuli riisuu puut. Sade huuhtoo paljaita oksia ja kaupungin kattoja. Poluille, teille ja kaduille kasvaa lätäköitä. Pohjoisempaan on moneen otteeseen jo satanut lunta. Tähtiöinä jotkut katselevat revontulia, toiset uniaan, ja aamuisin töihinlähtijät karskuttelevat autojensa ikkunoita.

Kansakunnan keskimääräinen mieliala laskee talviasentoonsa. Ne meistä, jotka pimeyttä pelkäävät, alkavat syödä vitamiineja ja kaivavat kirkasvalolamput yläkaapista esiin. Joutoväki pakenee eteläisille rannoille auringon perään. Ne, jotka eivät jaksa nousta pimeän sylistä muuten, elvyttävät serotoniinitasoaan masennuslääkkeillä.

En nyt ala neuvoa ketään, miten tästä kaamoisesta ajasta voi selvitä ’kuivin jaloin’. Jokaisella lienee jo omat konstinsa kokeiltuna. Minä meinaan, että jos kastuu, vaihdetaan kuivaa ylle. Kumisaapasta kehiin, sadeviitta niskaan ja baanalle. Kotikoloon palattua sytytellään tulia, lueskellaan lempeitä kirjoja, katsotaan romanttisia komedioita ja haaveillaan. Myötäillään väistämätöntä.

Kävimme hankkimassa uuden lintulaudan. Pikkusiipiset ovat jo palanneet metsästä pihoille ja käyneet jo koputtelemassa ikkunaan. Ei marraskuu mörkö ole, se vain moodaa arkea talviasentoon.

PS. Ja tänään satoi ensimmäisen lumiharson pihaan kukkivan pensaan ylle.

Kummipoika hurautti Lapsuusmailta joukkueensa kera Stadiin syyslomaviikolle. Käyntipaikat valittiin kolmasluokkalaisen ja ekaluokkalaisen ehdoilla isukkia ja äitiä unohtamatta. Heureka, Suomen suurin lelukauppa ja Ikea, tottakai. Uimaankin piti päästä ja Esikoisen talorempan tulos käydä katsastamassa. Kummitädin onneksi aikaa riitti täälläkin poiketa. Ylpeinä koululaiset esittelivät radio-ohjattavia autoja, omilla säästörahoilla hankittuja.   

Entinen työtoveri soitti. Tapaamisestamme on kulunut vuosia. Silloin puhuttiin optimistisesti, että käydään ystävyysaterialla edes kerran vuodessa. Hän kyseli kuulumisia, minä kerroin ja hän kuunteli. Kysyin minäkin, hän kertoi ja minä kuuntelin. Niinpä se on,  kalenteri määräilee ja painostaa, päivät venyvät, iltoihin kaatuu väsymys. Muistanhan yhä mitä se oli. Mutta isoäitiyttä, sitä me molemmat ylistimme, ja vähän haikeana hän kuunteli kertomisteni levollisuutta.

Ja huomenna tulevat Muru ja Pikkuritari oikein kahden-yön-kylään. Mitähän hassua me nyt keksitään…

Kuopukkapoikanen (miehen iässä toki) ja Susamaria (hänen parinsa) tulivat sunnuntailounaalle. Heitä emme usein tapaa, mutta kun he tulevat, he pysähtyvät olemaan läsnä. Se on suloisen huimaavaa meille, jotka ehdimme aina ikävöidä heitä.

Keskustelu liikahteli, viipyili aiheesta toiseen solahdellen.  – Oletteko te nykyaikainen DINK-pari, kysäisin. Olin huomannut aamun lehdestä termin, luulin, että olin ainoa, joka ei tiennyt. Molemmat nuoret olivat kysymysmerkkinä.  – Mikä…?   – Double Income, No Kids, selvensin.  – Noo, ehkä tällä hetkellä…

On aina kiinnostavaa tietää, mitä seuraava sukupolvi ajattelee mistäkin nykyilmiöstä. Puhuimme Alex Stubbista tovin. Kävi ilmi, että politiikka ei itse asiassa heitä kiinnosta, mutta ’uuden sukupolven pääministeri’ oli kyllä hahmona raikkaaksi havaittu.

Television katselusta puheen ollen lausuin ihmetykseni siitä, miten paljon porua idolien liikuttuminen tietyssä tv-ohjelmassa on herättänyt somessa ja mediassakin. – Eikö artistin katu-uskottavuus katsojan silmissä kestä kyyneleitä, protestoin. Kuopus lausahti it- ja media-alan ammattilaisen näkökulmana, että kyseinen ohjelma, kuten moni muu reality, on oikeastaan eniten tuottajan, ohjaajan ja leikkaajan tietoinen tuote. Se, mitä kamera todellisuudessa tallentaa, leikellään halutun näköiseksi koosteeksi, joka menee ulos. Kyyneleet myyvät, siitä on siis kyse.

Tulevaisuus näyttää näiden kahden maailmankansalaisen asemapaikan. Ulkomaanpesti välähti vaihtoehtona esiin, ehkä jo piankin. Äidinsydämeni värähti ja kiiruhdin sanomaan: kerrottehan sitten minne…

Mainitsin aiemmin isän mustakantisen vihon, johon hän oli kirjoittanut kaunokirjallisia katkelmia. Muistojen pinosta löytyi toinenkin mustakantinen, joka on päiväkirja ajalta 29.10. 1933 – 30.10 1934. Isä mainitsee lopussa kirjoittaneensa työn päiväkirjaa ja pyrkineensä suppeaan ilmaisuun. Useimmat merkinnät ovatkin kahden kolmen rivin pituisia.

Isä oli kirjoittaessaan 18-19 -vuotias, ja päiväkirja kertoo hänen ottaneen vastuuta tilan töistä, sillä toinen vanhemmista veljistä oli sotaväessä ja nuoremmat kävivät vielä koulua. Isän muistiinpanot ovat erinomainen, tiivis kuvaus kunkin vuodenajan töistä maatilalla syksystä syksyyn. Uudismaan raivausta, puutarhan syystyöt, viljanpuintia, syyskyntöjä, reen tekoa, valjaiden huoltoa, sian teurastus jouluksi, metsätöitä, halkojen ja polttopuiden tekoa, puutarhan kevätmuokkaus, kevätkylvöt, heinänkorjuu, viljain korjuut, puolukoiden ja karpaloiden keruuta talveksi. Myös jokaviikkoisia askareita, meijerillä ja kaupassa käyntejä, hevostenhoitoa, verkoilla ja katiskoilla käymisiä mainitaan. Tuohon aikaan isän kotitilalla on ollut jo puimala koneineen sekä viljan kuivuri. Vanha riihikin oli, mutta sitä ei enää käytetty viljan korjuussa.   

Kiinnostavaa oli se, miten ahkerasti kylän nuoret toimivat kerhona talvikaudella. Kokoontumisilla oli sivistäviä tavoitteita, ja olihan se toki myös sosiaalisten taitojen (ja suhteiden!) kehittymisen näyttämö. Keväällä ja kesällä pojat harjoittelivat yhdessä ja kävivät urheilukisoissa lähipitäjiä myöten. Isä merkitsi ylös tuloskehitystään ja toi loppukesällä jo viisiottelusta palkintolusikoita kotiin. Pojat liikkuivat lumettomaan aikaan polkupyörillä, autoja ei tuolloin kylällä ollut kellään. Isä kuvasi käyneensä kesällä Viipurissa asti pyörällä kaverinsa kanssa. Matkaan meni heillä kaksi päivää suuntaansa ja yhden yön olivat perillä. Viipurin linnaan ja muihinkin nähtävyyksiin olivat pojat tutustuneet sekä tehneet tarpeellisia hankintoja itselleen sekä kotiin.   

Isä kävi usein pyhäisin kirkossa ja samalla reissulla poikkesi aina kirjastossa. Myös oman ja lähikylien seuroissa hän kävi. Isä näyttää lukeneen kehittävää kirjallisuutta sekä ajalle tyypillisiä kansallisromanttisia romaaneja, mm. Juhani Ahon teoksia ja Välskärin kertomukset hän mainitsee. Kiinnostava yksityiskohta: talvella hän ryhtyi tekemään mandoliinia ja oli hyvin tyytyväinen soittimeen saatuaan sen valmiiksi.

Työn päiväkirja oli tosi mielenkiintoista luettavaa. Muutama tunnelmapalanen ja pikku maininta, ”kävin naapurin tytön kanssa kalassa”, herättivät haikean ajatuksen: kunpa isä olisi kirjoittanut enemmän kylän nuorten touhuista ja omista unelmistaan!

Erään päivän lehti-ilmoitus kutsui sydänkouluun. Voin kuvitella mitä se sisältää: terveellisiin elämäntapoihin ohjaamista, ravintoneuvontaa, sopivaan liikuntaan ohjaamista, tietoa sydämen häiriötiloista ja lääkkeistä, leikkauksista, terapioista. Bo-o-ring. Kohta meillä on liuta hyvin koulutettuja sydänpotilaita.

Sain vuosi sitten omalääkäriltä lähetteen selkäkouluun. Voitte arvata mitä se sisälsi: luisen lannerangan ja yläselän nikamien toiminnan havainnollistamista, erilaisten selkävaivojen oireiden ja syiden selvittelyä ja jumppaohjeita selän liikkuvuuden ja lihasten kunnon parantamiseksi. Tylsintä ikinä. Koulutus ei parantanut selkää, antoi kyllä muutaman vihjeen itsehoitoon.

Toistakymmentä vuotta sitten mielenterveysalalla keksittiin depressiokoulu. Koska masennus on yksi kansantaudeistamme, oli pakko kehittää jonkinlainen itsehoitosysteemi. Pelkkä lääkehoito kun ei aina paranna eikä psykoterapia ole läheskään kaikkien ulottuvilla ja tulee sitä paitsi sekä potilaalle että yhteiskunnalle kovin kalliiksi. Masentavaa. Depressiokoulu -nimi jo herättää enemmänkin mielikuvan masennuksen ylläpidosta kuin hoidosta.

Kirkkokin on kautta aikain yrittänyt kouluttaa jäsenistöään: on pyhäkoulua, katekismuskoulua, kinkereitä, rippikouluja, raamattukoulua, virsikoulua. Voisi kuvitella, että seurakuntaelämä kukoistaisi. Vaan miten on – eikö kuulostakin aika entisvanhaiselta nämä?

Mikä on seuraava koulutus, jota meille tarjotaan elämämme laadun kohennukseksi?

sadekuussa tuuli käy myrskyisänä merellä, nuolee maisemaa märällä karhealla kielellä. metsässä ja kadulla tuuli tanssittaa lehtiä hulvattomasti ympäri, ympäri. myrskyssä rannalla kulkija voi nojata tuuleen, nauttia lähes painottomasta vapauden tilasta hetken.

sade puhdistaa, rauhoittaa. myrskyn jälkeen sisällänikin on hiljaista.

Äidin muistojen lippaassa on huolellisesti niputettuna isän kirjeet seurusteluajalta. Äiti oli käynyt Tapiolan emäntäkoulun 1937-38 ja muistellut eloisasti niitä aikoja tavatessaan isän ensi kertaa jossain. Se sai isän ehdottamaan kirjeenvaihtoa palatessaan talvisodan keskeyttämälle maamieskoulukurssille syksyllä 1940. Isän kirjeet alkavat teititellen, mutta kohta he muuttuvat sinuiksi toisilleen ja 1941 vuoden puolella jo rakkaiksi. Hellyttävää näitä kauniilla käsialalla kirjelehtiöpaperille kirjoitettuja tunnustuksia on lukea tässä ajassa, jossa seurustelu niin paljolti tapahtuu proosallisesti netissä ja kännyköitse. Esikoiseni noteerasi projektini toteamalla haikeasti: hotmail nielaisi meidän rakkauskirjeet…

Tallella ovat myös isän sota-ajan kirjeet. Sota oli romuttanut äidin ja isän hääsuunnitelmat kesällä 1941. Häitä vietettiin sitten tammikuun pakkasilla 1942, morsiamella lainattu hääpuku ja huntu, sulhanen sotilaspuvussa. Talvisodan jäljiltä sotasairaalan kautta kotiutuneena isä kuului jatkosodassa B-kakkosporukkaan, jota ei määrätty enää eturintamaan. Isä palasi palvelukseen kersanttina syksyllä 1943 alaisenaan ryhmä vartiomiehiksi määrättyjä sotamiehiä. Asemapaikastaan hän kirjoitti äidille useita kertoja viikossa ja myös soitti kotiin kirjeiden välillä. 10.3.-44 päivätyssä kirjeessä on maininta, että esikunnasta on tullut suunnitelma, että hän jäisi yhden sotamiehen kanssa ’sinne jonnekin’ vihoviimeiseksi, tehtävänä varastojen lämmitys ja vartiointi.

Isä kertoo kirjeissään sotilaselämän karuudesta ja tehtävästään muun muassa, että hänet oli määrätty säännöstelemään viinan ostoa ja tupakka-annosten jakelua komppaniassaan. Tehtävä oli hänelle vastenmielinen, koska hän oli vakaumuksellisenä kristittynä itse raitis. Tausta lienee vaikuttanut myös yksinäisyyden tunteeseen, josta isä joissakin kirjeissä puhuu. Hän yritti houkutella sotamiehiä pelaamaan shakkia vapaa-ajalla, kun enemmistö tykkäsi läiskiä korttia tupakkaa poltellen. Isä kaipaa vaimoaan ja poikaansa. Kirjeet sanoittavat koti-ikävää kauniisti: ”Kun luin kirjettäsi, tuntui kuin poikamme olisi tässä kiipeämässä seisomaan jälkaani vasten ihan kuin sinä mainitsit hänen touhunneen vieressä kirjoittaessasi minulle.”

Isä oli saanut ostetuksi asemapaikkansa sotasaalisvarastosta mankelin, jonka oli kunnostuttanut ja aikoi lähettää rautateitse äidille kotiin. ”— siinä on kaksi tammista rullaa, joiden välistä vaate kierretään— ajattelin ostaissani, että jos meillä vielä joskus olisi sitäkin tarvis, oishan se valmiina sitten.”  – Oi, muistan sen jykevän ja jyrisevän, käsin kierrettävän, jalallisen mankelin! Se on yhä olemassa siellä lapsuuskodin vintillä. Tietäneekö kummipojan perhe, joka taloa nyt asuu, mankelin tarinan?