Minulle ominaista on hiljaisuuteen vetäytyminen ennen tai jälkeen tärkeää elämän käännettä. Muutos tai muutoksen ajatus tarvitsee tilaa ja aikaa. Ei niin, että sitä pohtisi herkeämättä, pikemmin niin, että ajatuksilla olisi vapaata tilaa tulla ja mennä, kypsyä hiljakseen. Viikonloppu tai kahden yön poissaolo riittää hyvin irrottautumiseen kaikesta siitä, millä päivät normaalisti kotona täyttyvät.

Retriittikoto otti vastaan lämpimästi. Oli tuttuja kasvoja ja tutut ohjaajat eikä nyt itsellä mitään vastuuta käytännön järjestelyistä. Lokakuinen maisema on äärimmäisen rauhoittava, sen riisutut puut, jäkäläkallio jääurut kupeellaan, sammaleiset kivet. Tummaa vihreää vasten pihlajain kirpeänpunaiset tertut yhä.  

Kävelyllä sää oli viileänraikas. Ajatuksissa kieppui ajankohtainen tilanne, siihen liittyvää epävarmuutta ja selvittämättömiä kysymyksiä. Kulkiessa katselin ajatuskiepuntaa ikäänkuin kauempaa, mietteet saivat tulla ja mennä. Metsä humisi hiljaa, unohduin pitkäksi aikaa katselemaan kalliota, miten pisarat valuivat jääuruissa kuin kyyneleet.  

Kolmas päivä oli ohuenohutta sadetta vihmova ja utuisa. Vastaranta sulautui usvahämärään, vain pihlajat hehkuivat rinteellä kuin pienet liekit. Hiljaiset meditaatiot ja rukoushetket kappelissa irrottelivat hellästi häilyvistä tunteista ja ajatuksista. Koin suloista rauhaa ja vapautta.

Toinen oli miettinyt  yksin kotona ollessaan yhteistä asiaamme. Kun kohtasimme, oli molempien mielessä selkeys: ei muutoksia nyt. Miten hyvältä tuntuikaan palata kotiin!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.