Voih. Poltettavien pussi uhkaa jäädä laihaksi.  Nyt on ryhdistäydyttävä.
Työtovereilta arkisiin sattumuksiin ja joihinkin merkkihetkiin liittyviä muistoja on runsaasti, ne ovat antaneet ilonsa, mitäpä niillä enää! Ne, jotka heistä jäivät ystäväpiiriin, ovat siinä edelleen eikä sitä tarvitse millään todistella. Moni työtoverikin sekä Helsingin ajoilta että viimeiseltä 22 vuoden matkalta ennen eläkkeelle jäämistä on jo häipynyt mieleni maisemista ja hyvä niin.

Seulonnan yksi kriteeri: jos olisin hän, joka siivoaa näitä kasoja minun ja Toisen mentyä, tuskin näillä korteissa tai muissa viesteissä vilahtelevilla tuntemattomien nimillä olisi mitään merkitystä. Ja toinen yhtä tärkeä: ihmissuhteet ovat jakamattomia. Se, mitä ystävien kesken on elämästä jaettu, ei kuulu muille. Siinä ankarassa valossa pääsen alkuun. Päästän irti muistoista. Kohta ne ovat savua ja tuhkaa.   

PS    Terveisiä sinulle opiskelutoverini S, ehkä kuvittelin sinua ystäväkseni kauan sitten. Tulit kerran käymään ja lähdit mukanasi kirja, jonka kauan etsittyäni olin antikvariaatista löytänyt ja aarteenani säilyttänyt. Kiitos, että lähtöhetkellä kuitenkin kerroit ’lainanneesi’ sen, tosin lupaa kysymättä. En saanut kirjaa koskaan takaisin. Siksipä tietänet miksi en jatkanut yhteyttä kovin innokkaasti enkä lopulta ollenkaan. Viestisi ovat lojuneet muistojeni joukossa – ja kun ne nyt palavat, vapautan itseni sinusta. Saat pitää lainaamasi, löysin onnekseni toisen kappaleen seitsemän vuotta sitten. Minulta ei puutu mitään, ei sitä kirjaa eikä todellisia ystäviä.

Muistojen arkun sisällön pöyhiminen jatkuu taas, kun remontti kotona tuli valmiiksi ja loppusiivoukset on tehty. Isän ja äidin jäämistöstä löytyi kaksi mustakantista vihkoa, yksi on isän päiväkirjamerkintöjä vuodelta 1933, toiseen isä on kirjoitellut 19-20-vuotiaana tunnelmapalasia vuodenajoista. Isä on pyrkinyt kaunokirjalliseen ilmaisuun 1930-luvun tyyliin. Tekstit liittyivät ilmeisesti kylän nuorten kerhotoimintaan, jossa isä oli mukana aktiivisesti.

Toisessa mustakantisessa vihossa on paljon tyhjää tilaa, mutta yhtäkkiä loppupuolella on äidin käsialalla lyijykynämerkintöjä veljen ja minun vauva-aikaisesta kehityksestä. Siitä ilmenee, että Tyttö on syntynyt keskiviikkopäivänä klo 12 keskikesällä. Syntymämitat ovat olleet 51 cm ja 3,75 kg. Viiden kuukauden ikäisenä olen saanut ensimmäiset kaksi hammasta ja 10 kuukauden ikäisenä oppinut kävelemään. Kolme vuotta aikaisemmin kevättalvisena lauantaina klo 12:20 syntyneen Pojan vauvamitat ovat olleet 50 cm ja 3,35 kg. Molempiin synnytyksiin oli haettu kätilö kotiin. Esikoispojan kehitystä äiti on merkinnyt muistiin yksityiskohtaisemmin ja tarkemmin, mutta viikottain on molempia punnittu ja mitattu aluksi, sitten kuukausittain.

Tuntuu hellyttävältä lukea näitä ja ajatella olosuhteita, joissa äiti on vauvojaan hoitanut 1940-luvulla. Hän oli tuolloin miniänä isossa maalaistalossa sukupolviperheessä, jossa vauvat sekä pyykit pestiin käsin saunalla kaivosta kannetulla ja muuripadassa lämmitetyllä vedellä. Kätilö ja neuvola olivat 20 kilometrin ja hevoskyydin päässä. Meillä oli omien poikien vauva-aikoina 1970-luvulla helsinkiläisessä kerrostalossa kylpyhuone, pyykkikone, lämpimät vedet, sähköliesi ja jääkaappi. Neuvolakin oli kadun toisella puolella.

Äiti on merkinnyt muistiin tähän vihkoon myös omien vanhempiensa sekä sodassa kaatuneen veljensä kuoleman ja hautaamisen päivät. Niistä ilmenee, että enon kaatumisen päivä on sama kuin syntymäpäiväni viisi vuotta myöhemmin. Äidinisä kuoli, kun olin neljän kuukauden ikäinen. Äidinäiti on kuollut syyskuun 1. päivänä sinä vuonna kun täytin kymmenen vuotta. Hänestä minulla on muutama hämärä muisto.  

metsässä on hiljaista. pihassa kukki vielä eilen clematis. öinen sade piiskasi viimeiset terälehdet maahan. hyvästi linnut, hyvästi kukat, hyvästi kesä. syksy on värien energiaa, mutta myös hyvästien haikeutta. aamun lehdessä on vanhan ystävän kuolinilmoitus. jää hyvästi Erik, hyvä on osasi, leposi murheeton.

Reiska petraa vauhtia, eilen, neljäntenä remonttipäivänä ovikello soi tasan 8:00. Kokoilin vielä viimeisiä tarvikkeita reppuuni ja päivitin blogin eilisen osalta. Sitten huikkasimme Reiskalle heiheit ja painuimme sateenvarjon suojissa autolle. Evakkoretki suuntautui tällä kertaa Järvenpäähän, jonka kirjaston lukusali avataan yhdeksältä.

Kirjasto naapurissa on laaja, mutta lukusali on luvalla sanoen koko Keski-Uudenmaan pienin ja epäviihtyisin. Lukutilan pöydät ovat likaisenharmaat ja riveissä kuin koululuokassa. (Ilmankos täällä kaikki lukijat olivat miehiä.) Ovensuunurkassa oli pieni ympyrä pehmustettuja, mutta kulahtaneita ja epämukavia tuoleja. Siellä oli sentään yksi nainen aikakauslehteä selaamassa. Toinen tutkaili Tietoturvaa ja Digikameraa. Minä selailin tällä kertaa kulttuurilehtiä, joita oli ihan kohtuullinen valikoima. Jopa Tuli ja Savu löytyi.

Olin vihjaillut Toiselle, että alakerrassa on taidemuseokin, jonka hieno näyttely Eero Järnefeltin ja Venny Soldan-Brofeldtin suosituimmista teoksista on vielä sunnuntaihin asti avoinna. Toinen ei innostunut, totesi vain: Alan saada tarpeekseni evakkoretkistä. Johon minä: Niinpä, minä sain jo eilen tarpeekseni. Jäken Wanhan apteekintalon viihtyisä kahvila oli kadonnut ja paikalle oli muutama kuukausi sitten avattu tummanpuhuvasti sisustettu ravintola Huvila. Niinpä välipalan sijasta söin tukevan maalaissalaatin ja Toinen annoksen silakkapihvejä.

Varhainen herätys tuntui. Ajelimme Rantatietä ja Tuusulan kauniita sivuteitä, kun huomasimme rauhallisen venesatamarannan, jossa oli vain torkkuvia soutuveneitä kymmenittäin. Sinne! Auton takapenkillä oli tyyny ja punainen huopakin. Ojentausin vaakasuoraan ja nukahdin samantien. Toinen jäi kuuntelemaan autoradion uutismutinaa. Rannassa oli nukkuessani käynyt nainen koiransa kanssa. Mitä lie miettinyt huuruikkunaisesta autosta lehtipuiden katveessa.

Kotiuduimme sopivasti kahden jälkeen. Reiska keräsi jo roskia listoitettuaan ovenpielet valmiiksi, ja suoriutui siitä tiehensä. Illalla istuimme Musiikkitalossa kuuntelemassa Elina Vähälän tulkintaa Alban Bergin viulukonsertosta ja Mahlerin upeaa viidettä sinfoniaa. 

Tää alkaa mennä jo rutiinilla. Reiska liittyi kolmiodraamaan viisi yli kahdeksan, kun olin vielä pesuhuoneen peilin edessä viimeistelemässä kaupungille-lähtö-lookiani. No tietysti hän tuli hakemaan sieltä jotain työkaluaan ja hätkähti vähän. Totesin vain: mua ei haittaa, olen valmis parissa minuutissa. Ja olinkin.

Olimme taas lähdössä omaan kirjastoon, jonka uutistori eli lehtien lukusali avataan kahdeksalta. Toinen syventyi Scientific Americaniin, minä tutkin kotihesarin luettuani Hoitotiede-lehteä, jossa oli mm. psykiatrisen potilaan kohtaamiseen liittyvä artikkeli. Sen viesti oli: hoitajan on pidettävä huolta oman toivonsa säilyttämisestä, sillä hän välittää toivoa potilaalleen. Toivon ylläpitäminen on masentuneen elinehto.

Olimme varanneet vapaaehtoisvuoron Katupappilasta ja siellä meni enemmän tai vähemmän rattoisasti päiväsydämen neljä tuntia uskon, toivon ja lähimmäisrakkauden ’välittämisessä’. Varttia ennen paikan sulkemista tupaan pelmahti tuttu alakoululaispoikien sakki , joka usein kurvaa pappilan kautta koulun jälkeen. Saavatpa mukillisen kuumaa kaakaota ja keksejä. Kysyin miten koulupäivä meni ja vastaus aidonkuuloisesti: ihan mukavasti. Pojat jatkoivat matkaa kentälle futismatsaamaan, me kaupan kautta kotiosoitteeseen, jossa Reiska jo keräili roskasaalistaan jätesäkkiin. Loput ovet oli saatu paikoilleen.

Iltapuhteella silitin uutta valoverhoa ja Toinen asensi kaihdinta Ruusuhuoneeni ikkunaan. Kaunista!

Pikkuritarilassa oli Mummelin ja Vaarin iltavahtivuoro, kun soittajat selloineen olivat töissä. Päiväkodista paluu sujui ihan suit sait. Murulla oli ollut kiva päivä, leikit sujuneet. Pikkuritari oli tehnyt eskaritehtäviä ja muutakin mielenkiintoista oli ollut. Aamulla olivat olleet äidin kanssa kuulontutkimuksessa. Toistuneiden korvatulehdusten ja putkitusten jälkiseurantaa.  Mummeli tiedusti minkämoista tutkimuksessa oli ollut.  – ”No mä menin semmoseen koppiin ja sitte nostin aina käden, kun kuulokkeista kuului piip”.  Selvä se.

Muru alkoi majan rakennuksen sohvatyynyistä pikkukakkosen jälkeen. Pikkuritari haastoi Mummelin pelaamaan koronaa ja kun oli aika lopettaa, Mummeli oli aika lailla häviöllä. Iltajutut hoituivat mallikkaasti. Siis siihen asti, kun Murun piti riisua. Puseron viikkaus ei meinannut onnistua millään, se rähisytti, ja kun Mummeli tarjosi apua, oli vastassa kiukkuinen: MINÄ ITE. Sama koski yöpuvun pukemista. Sitten ei ollut millään löytyä oikeaa iltasatukirjaa hyllyköstä. Kun nämä oli selvitetty ja sadun lukemisajaksi syntyi rauha maahan, otti Muru vielä yhden kierroksen ja keskittyi parkumaan äitiä. Mummelille tuli vähän ymmihinaajaolo: noh, kuule, kun ei tässä nyt voi äidiksi muuttua, ni voisinko nyt vain laulaa sen iltalaulun, kun Pikkuritari tuolla jo odottaa omaansa. Niiskutusta. Sitten: joo-h. Ja: silitä mua vähän.

Pikkuritarille Vaari oli jo lukenut iltasadun. Mummeli lauloi ikiomatekoisen spesiaali-iltalaulun, joka on Pikkuritarin lemppari. Suukot kuuluvat aina asiaan ja sitten vain ovi kiinni ja poika unten maille omia aikojaan. Vielä Mummeli hipsi tarkistamaan tilannetta Murusen huoneessa. Olihan se västäräkki väsähtänyt viimein.

Nousen ajoissa, että ehdin käydä suihkussa, pukeutua ja siistiä yösijat päiväkuntoon. Koti tuntuu avaralta ja samalla jotenkin suojattomalta, kun sisäovia ei ole. Reiska sanoi tulevansa yhdeksään mennessä ja tuleekin. Ulkona on hyytävää, joudun palaamaan hakeakseni lisävaatetta ja sateenvarjon.

Tänään suuntasimme Tuusulan kirjastoon, jossa emme ole käyneetkään, vaikka olemme asuneet näillä main jo 35 vuotta. Oma kirjastomme tekee naapuriyhteistyötä niin, että jos tilattu kirja löytyy lähikirjastosta, se toimitetaan tilauspaikkaan seuraavaksi päiväksi. Tämä kirjasto on tilana, miten sanoisi, ehkä konservatiivisempi kuin meidän, mutta sijainti on hyvä ja ikkunoista näkyy sekä keskustaliikennettä että luontoa.

Eilen silmäilin oman kirjastomme lukusalissa Voi hyvin -lehteä parin sanomalehden lisäksi, tänään lueskelin Duodecimia ja selailin Ydintä. Vanhastaan tuttuja ja kiinnostavia molemmat. Naapurikylän keskustan kahvila Elinasta saimme herkulliset leivät kahvin kanssa, kun alkoi hiukoa. Olisimme käyneet vielä Kasarmi-taidemuseossakin, mutta se ilmoitti olevansa auki vain ke-su. Tylyn huono tuuri.  

Suunnistimme sitten Sinkkaan, Keravan Sampolassa sijaitsevaan kaupungin uudehkoon taidemuseoon, jonka nimellä on kaupungin historiaan liittyvä tarina. Kalle Hammin näyttely Vieraalla maalla (2.11. saakka) on viritetty kolmeen kerrokseen. Piirustukset, maalaukset videoinstallaatiot ja veistokset 20 vuoden ajalta käsittelevät toiseutta ja ulkopuolisuutta ihmisten maailmassa myös kasvi- ja eläinaiheisten metaforien kautta. Veikko Halmetojan kuratoima näyttely herätti monenlaisia tunteita, kuvat jäivät askarruttamaan.

Iltapäivällä palattuamme kaupan kautta kotiin, Reiska oli putsaamassa paikkoja ja lopettelemassa tältä päivältä. Neljä uutta ovea kahdeksasta oli jo paikoillaan. Hän on pannut töpinäksi!

Poikkeusviikon maanantaiaamu, pilviharmaata. Ei sada. Vielä. Unohdin illalla laittaa herätyskellon, Toinen on kuitenkin herännyt ajoissa. Remppareiskan kanssa on sovittu, että tulee yhdeksältä. Pakkailen päiväksi reppua. Pitää lähteä muualle, kun homma käynnistyy. Reiska tulee, esittäytyy kädestä tervehtien, katsoo silmiin. Ruskeat on, hänen. Kello on 9:20.

Illalla olemme tyhjennelleet strategiset paikat ovien tuntumassa, että remppaaja pääsee esteettä töihin. Eteisen ja käytävän matot korjataan vielä aamulla pois, lattialle tulee suojamuovit. Tiedustelen ruokatuntiaikaa, ei kuulemma ole niin tarkkaa, ”autossa mä sitte yleensä jotain syön”. Tänään Reiska sanoo lähtevänsä puoli kaksi, pitää hakea vaimo lentokentältä. No, me sitten palaamme silloin syömään kotiin. Avaimesta puhetta vielä, sitten painumme teillemme muutamaksi tunniksi.

Tämä kotipakolaisuus on jo tuttua. Muutaman vuoden takainen keittiöremppa ajoi meidät viikon ajan muualle syömään. Lähiseudun abc:t, kahvilat ja ruokapaikat murkinoineen tulivat tutuksi, vain aamukahvi ja iltatee keiteltiin kotona. Seuraavana vuonna parketin alapohjan tasoitusvaiheessa pakenimme Lapsuusmaalle. Tämä remppa ei luojankiitos koske keittiöön muuten kuin oven osalta, voimme syödä oman lieden ja jääkaapin tuntumassa.

Kirjaston lukusalissa meni kevyesti puolitoista tuntia ja kaupungilla tuttujen kanssa turinoiden toinen mokoma. Yhden jälkeen palaamme. Hävityksen kauhistus on vastassa. Kirskuntaa ja imurin ulvontaa jatkuu vielä tovin, kunnes Reiska lähtee ilmoittamaansa aikaan ja vie aikaansaamansa tuhon jäljet mennessään. ”Huomiseen”, huikkaa ovelta. Nyt jo sataa taivaan täydeltä.

sadonkorjuuaika; vilja, marjat, juurekset – kypsää kaikki ja niin syötävän hyvää. olenko itse kypsynyt kokemusten myötä? oppinut jotakin, saanut aikaan jotakin hyvää? osaanko luopua turhasta ja antaa anteeksi pyytämättäkin? nytkö olen ihmisenä parhaimmillani?

Voi että! Olipa ihastuttava ja onnellinen päivä Pikkuritarin ja Murusen kanssa tänään! Haimme heidät eilen päiväkodista. Illalla saunottiin ja sitten nukkumaan. Aamulla kuuden aikaan Muru hipsi Mummelin viereen ja nukahti siihen vielä tunniksi. Seitsemän aikaan Pikkuritari tassutti Vaarin kainaloon. Kun kello kävi puoli kahdeksaa, Muru nousi istumaan, venytteli ja sanoi: ”Nyt näyttää jo olevan aamu!”

Aamusäpinöiden jälkeen hankkiuduttiin metsäretkelle. Evästä vain reppuun ja menoksi. Tällä kertaa mentiin eri metsään kuin viimeksi. Ihmeteltiin, että metsä näyttää aina vähän samalta ja kuitenkin vähän erilaiselta. Ihan mahdottomasti oli sieniä ja tatteja, isoja ja pieniä ja kaikki ne noteerattiin. ”On nääs syksy”, tiedotti Pikkuritari. Ruoho kimalsi vielä viileän yön jäljiltä kastepisaroissa. Pihlajat olivat täpö täynnä marjaterttuja. Onnistuimme näkemään kullankeltaisten lehtien sateenkin. Muru oli erikoistunut halaamaan ’vauvapuita’ ja Pikkuritari, joka osasi erottaa myrkylliset sienet, varoitteli niistä alinomaa pikkusiskoa.

Jossain aurinkoisen polun mutkassa ajattelin, että tämän täydempi ei onni voi ollakaan: lasten kanssa aurinkoisessa syysmetsässä.