’paavalista talven selkä taittuu’, sanoo vanha kansantieto. talvi ei ole vielä ohi, mutta kyllä, valo lisääntyy koko ajan, ja kyllä, aurinkoisissa päivissä on jo häivähdys kevättä. on ihmeellistä, miten päivät tulevat toisensa perään ja uusi aamu on aina hivenen keväämpi kuin eilinen. lauhat ja pakkaset vuorottelevat, lumet satavat ja sulavat, jää kantaa ja sohjoontuu. jonakin aamuna jäähän ilmestyy railo, toisena aamuna se on jäätynyt umpeen. talvi hengittää luonnossa – usko, toivo ja rakkaus ihmisen sydämessä.

    Olen täällä Haaveitten majassa. Muuten täällä on mukavaa, mutta on vain jo aika hämärää, ei oikein hyvin näe kirjoittaa. Ikkunasta on kaunis näköala. Puutarha kesäisessä vehreydessään, lumivalkea harsokukkarivi kuin maahan pudonneet tähdet, siellä täällä punaposkinen punapellava. Heinäsirkka sirittää, jostain kuuluu koiran haukuntaa ja lehmänkellon kilahtelua. Taivas on tummanharmaa, ei tiedä vaikka tulisi taas yöksi sade. Talojen pihat ammottavat tyhjinä. Illan tultua ovat ihmiset rientäneet lepäämään päivän töistä ja kiireistä. Tuuli suhisee aavistellen metsikössä. Kaikkialla vaalenevat viljapellot, joiden korjuuaika lähestyy. Vanha riihi seisoo yksinäisenä ja hylättynä sammalkatto hartioillaan. Aika on kiiruhtanut ohi, riihtä ei enää tarvita, on puimakoneet ja leikkuupuimurit.
    Haaveitten majan nurkassa on vanha puuhevonen.Toisessa nurkassa on nukke kätkyessään. Nuori tyttö, joka lapsena ennen on nukella ja hevosella leikkinyt, kirjoittaa nyt päiväkirjaa ja katselee leikkikalujaan kuin muistoja lapsuudesta, joka on ainiaaksi jäänyt taakse, saavuttamattomiin.
    Sataa. Maailma on harmaa ja ikävä. Mutta sisällä on lämmintä ja kuivaa, vain sade ropisee kotoisasti kattoon. Ruispelto lainehtii tuulessa kuin vaaleanharmaa meri, jonka laineet kuljettavat ihmisen matkansa määrään.

(Tämä on ensimmäisen päiväkirjani korjailematonta tekstiä vuodelta 1961.  Haaveitten maja oli oma huoneeni kotitalon vintillä.) 

Leidi T ja minä matkasimme eilen bussilla steissiltä Kuusisaareen, Didrichsenin Taidemuseon Munch-näyttelyyn. Upeassa maisemassa sijaitsee arkkitehti Viljo Rewellin suunnittelema arvokoti, josta omistajien toiveen mukaan on tehty heidän kuolemansa jälkeen taidemuseo. Didrichsenit keräsivät aikanaan huikean kokoelman maailman parhaiden kuvanveistäjien ja taidemaalareiden töitä. Jo pelkästään piha-alue arvokkaine veistoksineen on näkemisen arvoinen. Merenlahden puoleisella rinteellä on myös pariskunnan hauta, kuten Marie-Loiuse Didrichsen ennen kuolemaansa toivoi.

Edward Munchin esille tuodut taulut ovat pääasiassa norjalaisen mesenaatin Stenersenin Munch-kokoelmaa. Taitelija maalasi neljä versiota kuuluisasta Huuto -aiheesta, näistä vain pienehkö litografiatyö on täällä esillä. Maalausjäljennöksestä on muovattu myös versio, jossa halukkaat voivat nähdä kameran kautta omat ’huuto’-kasvonsa maalauksessa. Mitähän tällainen interaktiivisuus palvelee? Epäilen, että Marie-Louise ja Gunnar kääntyisivät haudassaan, jos tietäisivät.

Museon sisäänkäynti ja ahtaat käytävät tukkeutuivat ajoittain, kun sata ihmistä yhtä aikaa siellä tungeksi. Miksi bussiryhmät otettiin yleiseen aukioloaikaan? Tauluja joutui kurkistelemaan selkien takaa. Ei se oikein taidenautinnolta tuntunut. Turvatoimet oli tietysti edellytetty, että näyttely saatiin, mutta eihän se kivalta tuntunut, että käsilaukkuakin pengottiin. Metallinpaljastin oli ihan ok ja sen olisi pitänyt riittää. Myymälän läpi olisi sitä paitsi voinut kävellä ihan suoraan näyttelytilaan ilman tarkastusta.   

kuka lopulta olikaan ranskalaisen sarjakuvasatiirin uhri? tekijä itse vai sananvapaus? oletko sinä, olenko minä uhri? onko sanomisen oikeutemme niin pyhä, oikeus sanoa mitä tahansa kenestä tahansa, julkisesti, häpeämättä, ajattelematta miltä se näyttää ja tuntuu pilkan kohteen maailmassa?

yksien oikeus satiiriin voi olla toiselle ihmisarvon ja elämän pyhien arvojen brutaali loukkaus. ei tässä ole kysymys jumalista, tämä on syvästi inhimillistä. 

Tänään pääsin Murusen muskaritunnille mukaan. Vaari oli kuskina. Oi, miten hienosti ja suvereenisti tyttösemme osallistui mielikuvitustarinaan, jota opettaja lauloi. Jokainen lapsi toivotettiin tervetulleeksi nimeltä mainiten alkulaululla ja jokainen sai myös ehdottaa mitä tehtäisiin. Pyörähtely ja pomppiminen oli suosituinta. Gongorumpuja soitettiin sekä laulun että levyn tahdissa rytmiä vaihdellen sekä matkittiin ilotulitusrakettien suhinoita ja pamauksia ja rätinöitä. Marimbaa kokoonnuttiin soittamaan kaikki yhtä aikaa, isot sekä pienet.  Lopuksi lapset piirsivät lattialla paperille uudenvuoden ilotulituskuvia.

Mummelilla oli ihan nostalginen olo, kun hän muisti kauan sitten Murusen isin kanssa muskarissa käyntejä. Ja sekin oli hauska havainto, miten ammattitaitoisesti ja sydämellisesti muskarin ope hoiti ryhmää ja sai kaikki pysymään innokkaasti mukana: kuusi pikkutyttöä, kolme isiä, kaksi äitiä ja Mummelin.

”Vaurautemme lähteet ovat meille pääasiassa annettuja. Sen pohjana ovat resurssit, joita emme ole tehneet itse: mineraalit, energia, maaperä, joet, valtameret, biomassa, eläimet. Niiden päälle tulee sukupolvien uurastus, jolla näitä resursseja on opittu hyödyntämään yhä tehokkaammin.”     – Jani Kaaro, Helsingin Sanomat, essee 14.1.2015

Perintövero puhuttaa ihmisiä. Itsekin olen miettinyt tätä kuviota, jossa mahdollisesti sukupolvien työn tuloksena kertyvä varallisuus on aikanaan verotettu valtion ja kunnan  toimesta, ja kun seuraava sukupolvi siitä vähänkään hyötyisi, verokarhun tassu vetää taas välistä. Mikä tässä on logiikka? Pitääkö kaikkien alottaa aina alusta? Ei ihme, että nuoret katkeroituvat.

”Minä ratsastan menneiden sukupolvien työn aallonharjalla. Suurin osa siitä, mitä yksittäinen ihminen täällä voi saavuttaa, on pitkälti kiinni siitä, mitä on tehty häntä ennen. Mitkä tahansa yksilölliset saavutukset kalpenevat näiden kollektiivisten saavutusten rinnalla. Mitä tehokkaammaksi yhteiskunnan tuottavuus kasvaa, sitä vähäisemmäksi yksittäisten ihmisten panos suhteessa kutistuu.”

On vähintään kolmenlaista suhtautumista omiin saavutuksiin. On niitä, jotka katsovat luoneensa menestyksensä itse. On niitä, jotka tunnustavat olevansa jatkumossa, antavat arvon ennen tehdylle, oman sukupolvensa saavutuksille sekä omille ponnistuksilleen. On myös hetken lapsia, jotka eivät mieti miten on vaan tarpovat tietään niine hyvineen.

Helppo on sanoa, että perintöjä pitää verottaa, ettei rikkaus kasaannu yksille ja samoille. Ajatuksen voi ymmärtää, mutta se lemahtaa kateudelta. Olisi hyvä tarkastella myös sitä, miten varallisuutta on kartutettu: huono-osaisempia riistämällä vai tarjoamalla mahdollisuuksia kehittyä.

”Jatkuvaan kasvuun ja kulutukseen perustuva talous ei ole mahdollinen, tarvitaan inhimillisempää ja ekologisesti kestävämpää ratkaisua. ”

Viisaankuuloisesti sanottu, mutta pitäisi olla enemmän ekonomista, ekologista ja poliittista tietoa/kokemusta, että voisi lähteä miettimään mikä se inhimillisempi ja kestävämpi ratkaisu olisi. Tänä keväänä äänestetään taas yhteiskunnallisen kehityksen suuntaa. On oltava mukana siitäkin huolimatta, että poliitikkojen hyvät pyrkimykset inhimillisistä ja demokraattisista syistä usein vesittyvät.

Katselin eilen illalla Ylen ykköseltä dokumenttia lontoolaisen luksushotellin arjesta ja joulusesongista. On ihmisiä, jotka saapuvat hotelliin ties mistä, varaavat seurueelleen koko loistohotellin kerroksen, asennuttavat kylpyhuoneeseen poreammeen, sisustuttavat huoneensa uudeksi joka kerran saapuessaan,  tarvitsevat oman hovimestarin ja palveluskunnan.  Moni haluaa kirjautua salanimellä siitä huolimatta, vaikka hotellin henkilökunta on sitoutunut vaitioloon asiakkaistaan. On ihmisiä, jotka haluavat viettää jokaisen joulunsa kuninkaallisessa sviitissä, missä yö maksaa yli 5000 puntaa.

Koko ohjelman ajan minua häiritsee mielessäni kuva hyväntuulisista lapsista leikkimässä pakolaisleirin kuraisella kujalla. Ajattelen, ettei rikkaita tarvitse kadehtia, pikemminkin sääliksi käy, etteivät (o)saa nauttia yksinkertaisista asioista, vaan joutuvat maksamaan ylellisestä elintasosta ja henkilökohtaisesta turvallisuudestaan valtavia summia.

Meillä pidetään kovasti ääntä tasa-arvosta. Globaalitaloudessa eriarvoisuus on räikeimmillään. Myös rikkaimpien joukossa on niitä, joiden varallisuus hyödyttää maailmantalouden kehitystä eikä vain omaa nautinnon ja pröystäilyn halua. On hyvä tiedostaa, miten monen kerroksen väkeä ja miten moniarvoista maailmassa on. 

Olin oppikoulun toisella, kun aloitin päiväkirjan pitämisen. Idea lienee ollut kotoisin Runotyttö-kirjoista, joita tuohon aikaan luin. Merkinnöissäni on paljon esiteini-ikäisen vasikkamaista mölähtelyä, koulujuttuja, tykkäämisiä ja inhoamisia, toteutumattomia haaveita, ihastumisia ja niihin liittyvää kirmailua mielikuvituksen kukkaisilla kedoilla. On suorasukaisia mielipiteitä opettajien olemuksesta, tavasta toimia luokassa, kyvystä saada tieto tarttumaan. Muistiin on merkitty matikka-Villen tölväisyjä, muutaman maikan harvinaiset kehutkin. Koulukiusaamista ei mainita, tuntematon oli sanakin tuolloin.  

Muutamalla lauseella on kuvattu kipakka suuttumus kotona kerran, kun isä antoi 300 (60-luvun) markkaa käyttörahaa viikoksi. Viskasin rahat ’raivoissani’ lattialle, poistuin ovet paukkuen omaan huoneeseen ja itkin katkerasti. Summa oli mielestäni naurettavan vähän koululaiselle, jonka piti huolehtia itsestään viikot koulukortteerissa kotoa tuodun eväsleivän ja muutaman kotiruoka-annoksen turvin. Oppikoulussahan ei kouluruokailua ollut 1960-luvulla, vain kotitaloustunnin päätteeksi sai syödä sen, mitä kulloinkin oli tehty. Toisessa kohtaa annoin kyllä tunnustusta isälle, joka huolehti säntillisesti kämpän vuokran ja koulun lukukausimaksut. Isä ei ollut itara ihminen, mutta hän lienee ollut ajoittain vähissä varoissa, sitäkään valittelematta.

On kirjattu ohimennen mainintoja, että sain ekat rintsikat (neljännen syksyllä) vanhemmalta kämppäkaverilta, joka oli ostanut itselleen uudet – tai että jouduin säästämään ruuasta, että sain ostettua perfekta-paketin kerran kuussa. Eikö tämmöiset jutut olisi kuuluneet äidin huolehtia tyttärelleen? Miten tämä nyt vieläkin näin kirpoo.

Lukiessa huomaan, että jotkin muistot ovat osittain mielessäni muuttuneet, ehkä myös kultaantuneet joiltakin osin. Näytän unohtaneen kokonaan asioita, jotka päiväkirjan valossa ovat olleet tärkeä osa elämääni silloin. Miksi en enää muista joitakin luokkatovereita, jotka kuitenkin päiväkirjassa mainitaan monestikin? Kuka olikaan Hanski, joka silloin oli niin mielettömän ihana? Miten tärkeitä olivat ystävyydet, salaisuuksien jakaminen, yhteiset harrastukset koulun ulkopuolella.

Ensimmäinen päiväkirjani – maailmani sanoituksen alkusoitto! Tunnistin tekstistä itseni, liikutuin ja hämmästyinkin. Ehkä siitäkin mitä tai miten oli kerrottu, mutta unohtuneita asioita, jotka nyt tuntuivat kokonaisuudesta puuttuneilta palasilta.  

Ystävykset tulevat kaikessa rauhassa kumpikin omia reittejään rautatieasemalle, jonne on sovittu treffit. Siitä mennään metrolla Ruoholahteen ja edelleen bussilla n:o15 Länsisatamaan. Ystävätär, joka on hoitanut varaukset, saa satamassa asianomaiselta luukulta molempien liput käteensä. Satama-aulan kello näyttää kymmentä vaille kuutta. Laivan lähtöön on 55 minuuttia. Odotetusta siskosreissusta on tullut vihdoin totta!

Ystävätär (hyväntuulisesti): – no niin, kaikki liput on nyt saatu ja passikin mukana – ehdittäis vielä kahvillekin…
Mie (äkkiä hämmentyneenä): – niin… paitsi, että ei ole…
Ystävätär (naureskellen): – no mikä ettei ole…
Mie (hiukan järkyttyneenä): – se passi ei ole…
Ystävätär (nauraa hilpeästi): – älä yritä, toi ei mee läpi…
Mie (hitaasti ja rauhallisesti): – Kuule,  tää  ei  oo  vitsi,  mulla  ei ihan  oikeesti  oo passia  mukana…
Ystävätär lakkaa nauramasta, näyttää epäuskoiselta kysymysmerkiltä.
Mie tokenen. – Mitäs nyt tehdään – ?
Ystävätär: – ei VOI olla TOTTA…
Mie: – VOI olla. – mitä helvettiä mä oon ajatellu! – miten mulle ei tullut kertaakaan mieleen, että tonne pitää olla PASSI! ihan kuin en olis koskaan siellä käynyt!!!
Ystävätär: – entäs minä! ei ees tullut mieleen muistuttaa…

Seuraa toimintaa. Kännykkä esiin ja äkkiä. Kello on kuusi. Aikaa lähtöön on 45 minuuttia.
–    Kulta, hei, soitan satamasta. et ehkä usko tätä, mutta mun passi on siellä kotona.
–    ohhoh. no jopas.
–    lähtisitkö tuomaan? taksilla?
–    missä se passi on?
–    kävele mun lipastolle ja kato sen oikeanpuoleisesta ylälokerosta. se on siinä.
–    täällä on. palataan, rupean nyt soittamaan taksia.
–    …ja hei, laiva lähtee varttia vaille seitsemän.  

Nyt kyllä kuumottelee. Pohditaan, mitkä ovat mahdollisuudet. Kotoa on 35 kilometriä satamaan moottoritien kautta. Onneksi ei ole enää ruuhka-aika. Ystävättäret miettivät sitä mahdollisuutta, että taksia ei saa heti, tai että se ei ehdi. Laivaliput, hotelli ja liput balettiin on maksettu. Tää piti olla eka yhteinen laivamatka ilman miehiä. Mulla on Tosi Kurja Olo. Ystävätär alkaa tajuta, mitä kaikkea on pelissä.  

Ihmiset rullaavat laukkujaan passintarkastuksen läpi laivaan. Kymmentä yli kuusi menen lähtöselvitysluukulle ja kerron tilanteesta. Nuori virkapukuinen nainen pahoittelee kevyesti kulmiaan kohotellen, sanoo sitten: – Ikävä kyllä purseri lähtee tästä laivaan tasan 18:35 ja silloin on jokaisen matkustajan oltava laivassa. Kysyn, voisiko joustaa, jos jää minuuteista kiinni. – Ei, virkailija sanoo tiukasti, – silloin on matkustajien oltava laivassa, piste. Ja lisää: – Tulkaa sitten kertomaan, jos ette ehtinyt. Minun on poistettava teidät matkustajaluettelosta. Arvaa, tulenko kertomaan, ajattelen.

Toivo alkaa hiipua. Vajaa puoli tuntia ja loppumatka vielä kaupungin läpi, ei taida onnistua! Soitan ja kerron, että aikaa onkin kymmenen minuuttia vähemmän. Mitä sanoo taksikuski? Mies sanoo, että ollaan moottoritiellä tulossa. Kuljettajan mielestä se on siinä ja siinä, jos on onnea. Ylinopeutta ei ajeta.

Viittä vaille puoli ystävykset seisovat orpoina terminaalihallissa. Kaikki muut ovat menneet laivaan. Soitan taas. Taksi ajaa jo Sturenkatua. Jokainen minuutti on liian pitkä ja liian lyhyt. Aula on järkyttävän autio. Sanon ystävättärelle, että pitäisi huolta, että itse ainakin ehtii laivaan. Hän näyttää hyvin huolestuneelta.  

Silmäilen passintarkastuskopeissa istuvia nuoria virkailijoita, valitsen yrmeännäköisen keski-ikäisen sänkileukaisen miehen, jonka luokse suunnistan. Mies katsoo kylmän rauhallisesti lasin läpi. Kerron yksinkertaisesti tilanteen: passi unohtui kotiin, mies on tulossa taksilla tuomaan, mutta ei vielä tiedä ehtiikö ihan viittä yli puoleksi.

Mies (yrmeästi): – miten niin viittä yli puoleksi?
    Mie: – lähtöselvityksen virkailija sanoi, että purseri lähtee laivaan 18.35  ja silloin on…
    Mies (kiukkuisesti): – no eikä lähde, ne naiset niiden listojensa kanssa touhottaa, tuostahan se aina menee listat kourassa tasan varttia vaille niin kuin lähtöaika on ilmoitettu!
    Mie (hiukan toiveikkaana): – ihan totta? sittenhän on pieni mahd …
    Mies (on herännyt eloon): – no varmasti – ei se ole koskaan sinne aikaisemmin mennyt – kyllä minä nämä tiedän!     Mie : voi kiitos kun annoitte toivoa!

Kello on puoli. Ystävykset ovat hiljaa. Puhelimeni soi. – Ollaan Mechelininkadulla tulossa. – Saatatte ehtiä sittenkin, passintarkastaja sanoo, että varttia vaille vielä ehtii! Odotan lähtöaulan portaiden yläpäässä!
Yrmykkämies tulee ulos kopistaan aulan puolelle, sanoo melkein ystävällisesti: – Kyllä te ehditte, olkaa huoletta. Voi että se tuntuu hyvältä, voisin halata tuota ihmistä.

18:37 mies juoksee portaat ylös takki auki, ojentaa passin, nopea halaus – ja ystävykset juoksevat passitarkastuksen läpi laivaan.

Ystävätär sanoo myöhemmin, että hänen miehensä olisi sanonut vastaavassa tilanteessa pahasti. Se tapaa haukkua ensin, auttaa kuitenkin, mutta muistaa sanoa, että tämä on sitten taatusti viimeinen kerta. Tässä asiassa meillä on toisin. Mies toimii. Ja halaa eikä hauku, vaikka tulikin matkalle vähän ekstrahintaa…

Myöhemmin illalla soitan vielä kotiin ja kiittelen. Mies kertoo taksinkuljettajan olleen hyvä tyyppi, ei ottanut paluumatkastakaan eri maksua. Ajattelen, että miehet voivat joskus olla käsittämättömän ihania, ottavat haasteena saada yksi hupsu, passinsa unohtanut nainen ehtimään *Tallinnan laivaan!     

(* Tämä tapahtui 2002, jolloin Viro ei ollut vielä EU:n eikä Schengenin jäsen.)

näinä aikoina moni on laatinut kampanjoita ja listoja kieltäytymisistä. julkisesti hyvään tarkoitukseen naamioituna se rauhoittaa omatuntoa, jos se on kolkutellut. pohjimmiltaan syyt ovat usein itsekeskeisiä.

voisiko mennä pitemmälle, pyrkiä positiiviseen asennemuutokseen lähimmäisiä kohtaan? luopua jostakin jonkun toisen tähden? ei ystävällisyydellä sitä osoittavalle ole hintaa, mutta jollekin toiselle ehkä juuri se valaisisi pimeän päivän, palauttaisi uskon elämään.