Poikkesin ystävättären kera Amoksella katsomassa tanskalaisen Vilhelm Hammershøin stil-maalauksia 1800-1900 -lukujen taitteesta. Maalausten värimaailma on hämyinen, sisäkuvien kompositio vaimea ja valokuvamainen. Kuvissa minua kosketti niiden syvä hiljaisuus ja muutamassa maalauksessa viipyvät valoheijastukset huoneissa.

Ystävätär maalaa itsekin. Vuosia sitten hänestä oli lehtijuttu otsikolla Hiljaisuuden värit. Taulut olivat esillä silloisen Café Engelin Ruusuhuoneessa. Me olemme hiljaisuusystäviä, hän maalaa – minä kirjoitan runoja, laulan meditatiivisia lauluja, kuuntelen keskiaikaista kirkkomusiikkia ja vaeltelen luonnossa.   

Mietin mitä hiljaiset kuvat olisivat puhuneet, jos näyttelytilakin olisi kunnioittanut niiden viestejä. Lukuisa naisvoittoinen yleisö sisälsi ryhmiä, joiden hilpeän seurustelun desibelit kajahtelivat kivitalon seinistä. Eräskin nainen julisti seuralaiselleen: ”En minä näistä maalauksista paljon piittaa, mutta tuolit kuvissa ovat kyllä hienot” (biedermeier-tyyliä). Niinpä.